Aiheuttaako uskonto väkivaltaa?
ISIS-järjestön toiminta Lähi-idässä on nostanut jälleen esille kysymyksen uskonnon ja sodan suhteista. Lisääkö uskonnollisuus ihmisen väkivaltaisuutta? Vai vähentääkö se kenties sitä? Ja miten tällaisia asioita voidaan ylipäätään mitata?
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskut laittoivat alulle uskontoa ja väkivaltaa koskevan keskustelun, joka oli jo hiljalleen laantumassa, kun Irakista alkoi kuulua kummia. Islaminuskoiset jihadistit hyödynsivät sosiaalista mediaa ja levittivät ilosanomaa islaminuskoisen valtion perustamisesta höystettynä kuvilla verisistä teloituksista ja muista hirmuteoista.
Reaktiot maailmalla olivat arvattavat. Yksi ryhmä piti tätä jälleen yhtenä todisteena siitä, kuinka vaarallista uskonto on. Toinen ryhmä piti tätä yhtenä todisteena siitä, kuinka vaarallinen uskonto islam on ja kuinka hyvä heidän oma uskontonsa on. Kolmas ryhmä julisti, ettei ISIS edusta islamia laisinkaan. Neljäs ryhmä ei uskaltanut sanoa mitään tapahtumien uskonnollisuudesta poliittisen korrektiuden vuoksi.
Jos meidän kuitenkin on sanottava jotakin uskonnon ja väkivallan suhteesta, niin mitä me voimme sanoa ja millä perusteilla? Kysymys ei ole yksinkertainen, ja se on myös osittain harhaanjohtava. Luontevinta on purkaa se osiin esimerkiksi seuraavien kysymysten muodossa. Onko uskonnossa jotakin sellaista, mikä tekee siitä jollakin tapaa vaarallisemman kuin ei-uskonnolliset maailmankatsomukset? Kuinka usein uskonto on jonkinlainen tekijä väkivaltaisissa konflikteissa? Voimmeko luotettavalla tavalla erottaa uskonnolliset motiivit ei-uskonnollisista?
Me ja ne muut
Ensimmäinen vaikeus kysymyksemme kannalta koskee uskonnon määritelmää. Onko olemassa sellainen asia kuin uskonto tai uskonnollisuus sinänsä irrallaan sen paikallisista ilmenemismuodoista? Se, kuinka tähän kysymykseen vastataan, on erittäin olennaista. Nimittäin jos uskontoa sinänsä ei ole olemassa, emme voi myöskään mitenkään järkevästi vastata otsikon kysymykseen. Tätä näkökulmaa puoltaisi se, että uskonnon yleispätevää määritelmää on perinteisesti pidetty mahdottomana antaa, eikä asiasta vieläkään ole konsensusta.
Jos taas oletamme uskonnon olemassaolon, voimme vastata jollakin tavalla kysymyksiimme, mutta tällöin kohtaamme joukon muita hankalia kysymyksiä, joita yksilöin hieman myöhemmin. Uskonnon ja väkivallan suhteesta kirjoittavat kuitenkin yleensä tekevät oletuksen, jonka mukaan on perusteltua puhua uskonnosta sinänsä. Tällöin varsinkin kriittisen kannan omaksuneet kirjoittajat pyrkivät paikantamaan uskonnon ongelmallisuuden johonkin sellaiseen piirteeseen, joka on kaikille uskonnoille yhteinen.
Yksi tällainen uskonnon rakenteellinen elementti on sen luontainen kyky luoda yhteisöjä. Yhteisön luontiin taas sisältyy luontaisesti me-muut -vastakkainasettelu. Rauhanomainen kilpailutila voi vakavoitua, jos ryhmä A joutuu tukalaan asemaan ja kokee sortoa ryhmä B:n taholta. Tämä tilanne yleensä kasvattaa ryhmien välistä kuilua ja lisää erilaisia negatiivisia ilmauksia, joita ryhmät käyttävät toisistaan.
Kuitenkaan pelkkä meidän ja muiden olemassaolo, tai edes selkeä polarisointi, ei vielä yleensä aiheuta ongelmia. Suomessa on esimerkiksi useita partiolippukuntia, joilla on vahva ryhmäidentiteetti ja jotka kilpailevat säännöllisesti keskenään. Silti partiolaiset eivät kulje ympäriinsä hakkaamassa toisten lippukuntien jäseniä. Eikä tällaista havaita Suomessa eri uskontojenkaan edustajien välillä. Sen sijaan esimerkiksi kiinnostus jalkapalloa kohtaan tuntuu poikivan jatkuvasti erilaisia väkivaltaisia mellakoita ja yksistään Isossa-Britannissa pidätetään vuosittain tuhansia ihmisiä jalkapallohuliganismin takia.
Tuhon kaava?
Jalkapalloa riivaava ryhmädynamiikka toteutuu jokaisessa ihmisryhmässä. Olisiko kuitenkin syitä olettaa, että nimenomaan uskonnoissa on jotakin sellaista, joka tekee niistä potentiaalisesti vaarallisempia kuin ei-uskonnollisista maailmankatsomuksista tai muista ryhmäytymisen muodoista? Näyttää siltä, että jossakin määrin tilanne voi olla näin. Tyypillisiä tekijöitä ovat ajatus ”kosmisesta sodasta”, ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä ja joidenkin paikkojen, asioiden tai henkilöiden pitäminen erityisellä tavalla pyhänä.
Jos henkilö ajattelee, että hän on uskonnon A edustajana osallinen kosmisesta sodankäynnistä pimeyden ja valkeuden välillä, tilanteen vakavuus voi oikeuttaa hänet käyttämään keinoja, joita hän ei muuten edes harkitsisi. Kyse on poikkeustilasta, joka edellyttää poikkeuksellisia toimia. Sellaisissa tilanteissa, joissa ihmiset ovat sortuneet poikkeukselliseen julmuuteen, pahan tekeminen koetaan lähes poikkeuksetta vaikeaksi. Kuitenkin jos paha konkretisoituu teoissa, taustalla on jokin mekanismi, jolla teot oikeutetaan.
Esimerkiksi erilaiset versiot kuolemanjälkeisestä elämästä voivat vaikuttaa ihmisten kohteluun. Joihinkin aasialaisiin uskontoihin kuuluva karman käsite voi saada aikaan esimerkiksi sen, että vankien, tai vihollisten, raakaan kohteluun ei puututa, koska he ”ansaitsevat kohtalonsa”. Vastaavasti voidaan ajatella, että jollekulle on parempi kuolla kuin elää, jos tämänhetkinen elämä kerryttää jatkuvasti pahaa karmaa. Tällä perusteella esimerkiksi tunnettu pasifisti Dalai Lama perusteli myönteistä kantaansa Osama Bin Ladenin surmaamiseen.
Mikäli konfliktiin liittyy pyhänä pidetyn asian häpäiseminen, tämä voi saada aikaan korostetun reaktion. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa profeetta Muhammedia esittäneet pilakuvat. Länsimaalainen ihminen voi hyvin pitää niitä ilkeämielisinä ja mauttomina, mutta hän ei ajattele niiden olevan häpäiseviä, kuten hurskas muslimi todennäköisesti ajattelee. Reaktiot tällaisessa tilanteessa tietenkin vastaavat sitä, miten asian vakavuus koetaan loukatuksi tulleen näkökulmasta.
Esimerkiksi uskonnollista väkivaltaa tutkinut filosofi Steve Clarke (2014) esittää, että uskonnollinen väkivalta ei ole luonteeltaan irrationaalista, vaan siinä sovelletaan normaaleja päättelysääntöjä. Nämä yllämainitut tekijät ovat sellaisia, joissa äärimmäinen teko oikeutetaan, mikäli sellaiseen päädytään. Clarken mukaan uskonnon potentiaalinen vaarallisuus liittyy siis punnusten raskauteen, jotka heilauttavat puntarin helposti ääriasentoon.
Vastaavasti sekulaareilla yhteisöillä voi toki olla samanlaisia, yhtä raskaita, oikeuttamisen tapoja. Esimerkiksi liittoutuneet perustelivat saksalaisten kaupunkien terroripommituksia sillä, että saksalaiset olivat teoillaan saattaneet itsensä lainsuojattomaan asemaan ja tavalliset saksalaiset olivat tähän välillisesti syyllisiä. Silmittömään julmuuteen ei siis tarvita uskonnollisia perusteita, mutta mikäli toimijana on uskonto, tuhon kaava näyttäisi siis olevan seuraavanlainen.
- Uskonto A ryhmäyttää joukon ihmisiä.
- Uskonto A sisältää mahdollisuuden käyttää väkivaltaa uskonnon, tai jonkin hyvänä pidetyn päämäärän, edistämiseen tai puolustamiseen.
- Uskonto A:n jäseniä sorretaan esimerkiksi pilkkaamalla heille pyhiä asioita tai valloittamalla pyhinä pidettynä alueita.
- Uskonto A:n johto antaa oikeutuksen voimankäytölle.
Uskonnollisia sotia?
Yllä mainittua taustaa vasten voi näyttää siltä, että uskonnon läsnäolo yhteiskunnassa on todellakin kuin nitroglyseriinisäiliö pomppulinnassa. Mutta kuinka usein tällaista sitten tapahtuu? Ihmiskunnan historia voidaan kirjoittaa, ja usein kirjoitetaankin, sotien näkökulmasta. Mutta kuinka moni näistä konflikteista on ollut luonteeltaan uskonnollinen? Itse asiassa yllättävän harva. Encyclopedia of Wars -teoksen mukaan vain 7 prosenttia ihmiskunnan tunnetuista sodista voidaan pitää luonteeltaan uskonnollisina. BBC:n uskonto ja sota -tutkimuksen mukaan uskonto on ollut jonkinlainen tekijä noin 40% konflikteista, mutta aloitteellinen tekijä tuskin koskaan. Ongelmana näissäkin tutkimuksissa on mitata, kuinka uskonto lopulta vaikuttaa kriisiin, ja tulokset ovat väkisinkin subjektiivisia.
Poliittisten uhkakuvien kartoittamiseen erikoistunut Oxfordin yliopiston professori Monica Duffy Toft (2012) on esittänyt kuinka uskonnollisia elementtejä sisältävien konfliktien määrä on kuitenkin viime vuosikymmeninä lisääntynyt. Toftin laskelmien mukaan noin kolmanneksessa noin sadan vuoden aikana käydyistä sisällissodista on ollut mukana uskonnollinen elementti. Syyksi tähän hän esittää sen, että suuret poliittiset ideologiat ovat kuolleet. 1900-luvun suurimman ruumispinot kasattiin kommunismin nimessä, mutta nyt kyseinen ideologia on pitkälti kuollut, tai se ei enää ole maailmanpoliittisesti kovinkaan merkittävä tekijä.
Maailmaamme piinaavat konfliktit ovat omana aikanamme usein paikallisia, jolloin on selvää, että paikalliset tekijät (kuten alueella vaikuttavat uskonnot) ovat jonkinlaisia konfliktia leimaavia tekijöitä. Toft huomauttaa myös, että uskonnollissävytteiset konfliktit ovat yleensä sillä tapaa paikallisia, että jotkin valtiot ovat jatkuvasti uusiutuvien konfliktien sijoja. Lisäksi 80% tapauksista viimeisen noin sadan vuoden aikana on ollut sellaisia, joissa nimenomaan kyse on ollut eri islamin suuntausten välisestä kahinasta tai joissa islam on ollut toisena osapuolena.
Islam for Dummies
Mitä yllä todetun perusteella pitäisi sitten ajatella? Ensinnäkin on selvää, että paikallisella sijainnilla ja uskonnon opetuksilla on merkitystä. Jos uskonnon pyhät tekstit ja historia ovat avoimia voimankäytölle, voimme olettaa, että tämä näkyy jotenkin myös käytännössä. Islamin kohdalla suureen prosenttilukuun vaikuttaa joidenkin islamin suuntausten poliittinen ajattelu, jossa yhtenä keskeisenä ideana on islamilaisen valtion luominen.
Samanaikaisesti on kuitenkin huomattava, kuinka inhimillinen toiminta on aina monien tekijöiden summa, eivätkä nämä tekijät ole aina täysin selviä edes niiden tekijöille itselleen. Samoin poliittinen konteksti voi saada aikaan kärjistymistä, joka muuttaa uskonnon julkista luonnetta, jolloin uskonto voi näyttäytyä hyvin erilaisena kontekstista riippuen (ajatellaanpa vaikka katolisuutta Suomessa ja Irlannissa).
Moderniin terrorismiin perehtyneet tutkijat, kuten Robert Pape ja Scott Attran ovat kuitenkin huomauttaneet, kuinka uskonnon tosiasiallinen osuus konfliktien synnyttäjänä on käytännössä olematon tai marginaalinen; varsinainen liikkeellepaneva syy on aina poliittinen.
Tämä pätee niin 9/11 –iskujen tekijöihin kuin myös ISIS-järjestöön. Vaikka länsimaisessa mediassa kierrätetty uutinen siitä, kuinka ISIS-taistelijat tilasivat nettikaupasta Islam for Dummies -kirjoja, on osin huvittavakin anekdootti, se liittyy siihen, mitä terroristeista yleisesti tiedetään: he eivät ole erityisen uskonnollista väkeä. Näin ollen on luontevaa olettaa, että heidän islamin tuntemuksensa on pinnallinen, joten oppaat tulevat tarpeeseen.
Uskonnonsosiologiassa (varsinkin Gordon Allport ja C. Daniel Batson) on havaittu, kuinka erilaiset uskonnollisuuden harjoittamisen muodot vaikuttavat merkittävästi uskonnon konfliktialttiutteen. Niin sanottu ”ulkoinen” uskonnollisuus (extrinsic religiosity) merkitsee uskonnonharjoitusta jonkin ulkonaisen hyvän tavoittelemisen tähden. Tällöin tieto uskonnon opetuksista on heikkoa, ja esimerkiksi sellaiset tekijät kuin hyödyllisten verkostojen luominen, poliittisten päämäärien ajaminen ja psykologinen hyvinvointi ovat keskeisiä syitä uskonnonharjoitukseen osallistumiselle. Ulkoinen uskonnollisuus korreloi usein myös erilaisten nationalististen intressien kanssa, ja sille on tyypillistä voimakas me-muut -erottelu ja toisia ryhmiä koskevat voimakkaatkin ennakkoluulot. Esimerkiksi Suomessakin huomiota herättänyt Syyriaan lähteneiden nuorten uskonnollisuus ilmentää juuri näitä piirteitä.
”Sisäiselle” uskonnollisuudelle (intrinsic religiosity) taas on keskeistä uskonnonharjoitus sen itsensä takia. Uskontoa ei siis harjoiteta siksi, että se on keino johonkin muuhun päämäärään. Sisäinen uskonnollisuus ei sisällä yhtä voimakasta polarisaatiota muihin ryhmiin eikä kysymys vaikkapa kansallisesta tai rodullisesta identiteetistä ole sille olennainen.
Kolmatta uskonnonharjoituksen muotoa kutsutaan ”Matkaksi” (engl. Quest), jossa henkilö omaksuu jonkin tietyn uskonnon opetukset, mutta hänellä on fallibilistinen asenne uskomuksiinsa: hän tiedostaa rajallisuutensa ja sen, ettei hän tai hänen oma traditionsa kykene ymmärtämään kaikkea. Siksi hänen asenteensa omaan traditioonsa on toisaalta hyväksyvä, mutta sitä kuitenkin sävyttää tietoisuus siitä, että myös toiset traditiot voivat sisältää monia totuuksia. Matka-uskonnollisuudessa esiintyy kaikkein vähiten kielteistä polarisaatiota toisiin ryhmiin nähden, mutta se on myös harvinaisempi uskonnollisuuden muoto. Uskonnonsosiologinen tutkimus kuitenkin paljastaa sen, että vahva ja aktiivinen uskonnollisuus ei korreloi väkivaltaisuuden kanssa, vaan pikemminkin päinvastoin. Väkivaltaisuus ja uskonto lankeavat helpommin yksiin silloin, jos kontakti uskonnolliseen perinteeseen on heikko.
Tylsistyneet jihadistit
Varsinkin ISIS-järjestön suhteen ulkoinen uskonnollisuus tuntuu selittävän monia tekijöitä. Järjestöön liittyy tyypillisesti sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole uskonnollisesti aktiivisia, mutta joita ajatus islamilaisen valtion perustamisesta kiehtoo. Usein näillä henkilöillä ei ole valmiuksia arvioida islamilaista teologiaa tai Koraanin sekä uskonnollisen perinteen tulkintaa.
Terrorismitutkija Scott Attranin mukaan: ”se mikä motivoi aikamme vaarallisimpia terroristeja ei ole niinkään Koraani tai uskonnolliset opetukset, vaan jännitys ja kutsu toimintaan, jonka palkkana on kunnia ja ystävien arvostus…” Tyypillinen jihadisti on Attranin mukaan ”tylsistynyt, työtön, ylikoulutettu ja pettynyt”, jolle ”jihad on tasa-arvoinen, kaikille samat lähtökohdat tarjoava työnantaja, …joka on innostava, kunniakas ja cool.” Syyskuun 11. päivän terroristejakaan ei tuonut yhteen fanaattinen uskonnollisuus, vaan niinkin arkinen asia kuin sama jalkapalloseura ja yhteisten sukulaisten järjestämät grillijuhlat.
Attranin mukaan uskonnollinen väkivalta ei ole mikään oma väkivallan luokkansa, josta pitäisi olla erityisen huolestunut, koska uskonnollinenkin väkivalta syntyy niistä samoista prosesseista, jotka synnyttävät minkä tahansa muun väkivallan muodon. Uskonnollisuuden tuoma lisä voi liittyä esimerkiksi värväystilanteisiin, jos uskonto ja nationalistinen identiteetti lankeavat hyvin yksiin. Toinen selkeä vaikutus liittyy periksiantamattomuuteen, joka voi vaikeuttaa sovitteluprosessia, varsinkin jos jonkun uskonnon pyhiä paikkoja on vallattu, häpäisty tai tuhottu.
Hyttysiä ja kameleita
Uskonnot muodostavat hyvän kohteen, johon pahojen ilmiöiden samastaminen on helppoa, koska uskonnot ovat yleensä selväpiirteisiä ryhmiä. Lisäksi uskonnoissa kiehtoo ristiriita, joka syntyy korkeista eettisistä ideaaleista ja karusta todellisuudesta. Vaikka huomion kiinnittäminen uskontojen piirissä tapahtuviin väärinkäytöksiin ja niiden ehkäisyyn on vähintäänkin oikein ja arvollista, sen vaarana on hyttysen siivilöinti ja kamelin nieleminen.
Vaikka joillakin uskonnoilla voisikin olla periaatteessa mahdollisuudet oikeuttaa väkivallantekoja, tähän päädytään hyvin harvoin. Ja silloinkin kun näin tapahtuu, ongelman juuret ovat käytännössä aina poliittiset, jolloin uskonnollisen ja poliittisen motivaation välillä on käytännössä äärimmäisen hankala tehdä mielekästä eroa.
Näissä tilanteissa asiaa voi lähestyä miettimällä, olisiko konflikti jotenkin toisenlainen, jos poliittista aspektia ei olisi olemassa. Esimerkiksi Eurooppaa uskonpuhdistuksen jälkeen piinanneet ”uskonsodat” olivat suurelta osalta seurausta kansallisvaltioiden syntyyn johtaneesta kehityksestä eikä rintamalinjoja jaettu tunnustuskuntien mukaan. Itse käsitteen syntykin on osa valistuksen omaa syntymyyttiä, jossa rationaalinen harkinta voittaa irrationaalisen taikauskon. (Ks. esim. Cavanaugh 2009)
Huomion kiinnittyminen uskontoon estää myös näkemästä kunnolla niitä kauheuksia, joita on tehty ja tehdään sekulaarien tai uskonnonvastaisten ideologioiden nimissä. Tähän on kiinnittänyt huomiota Karen Armstrong tuoreessa Guardian-lehden artikkelissaan, joka on lukemisen arvoinen.
Palatakseni otsikon kysymykseen, onko uskonto nyt siis jotenkin erityinen väkivallan lähde maailmassa? On selvää, että riippuen kunkin uskonnon tai aatteen luonteesta ja poliittisesta tilasta, jossa se elää, uskonnosta voi tulla tekijä, joka vaikuttaa konfliktin luonteeseen negatiivisella ja kärjistävällä tavalla. Jos kuitenkin ongelman ydin olisi uskonnon yleisissä piirteissä, uskonnollista väkivaltaa pitäisi esiintyä huomattavasti nykyistä enemmän. Sen sijaan se mitä maailmanpolitiikassa tällä hetkellä havaitsemme on kriisien paikallinen luonne, jossa uskonto voi olla kylkiäisenä – ei vain pahassa vaan myös hyvässä. Scott Atran esimerkiksi huomauttaa, että merkittävin ja toimivin terrorismia vastaan toimiva instituutio islaminuskoisissa maissa on islam itse.
Kirjallisuus
Scott Atran, Talking to the Enemy. Religion, Brotherhood, and the Unmaking of Terrorists (Ecco 2011)
William T. Cavanaugh, The myth of religious violence. The secular ideology and the roots of modern conflict (OUP 2009)
Steve Clarke, Justification of religious violence (Blackwell 2014)
Monica Duffy Toft, ”Religion, Terrorism, and Civil Wars”. Teoksessa Rethinking Religion and World Affairs (OUP 2012)
Robert Pape, Dying to win: The Strategic Logic of Suicide Terrorism (Random House 2006)
Kuva: Fosforix@Flickr.com CC BY-ND 2.0.