Kirja-arvio / Jasu Markkanen / 2.10.2019

Ikävä asiallista keskustelua

Kuopion hiippakunnan piispa, dosentti Jari Jolkkonen, on julkaissut monipuolisen kokoelman tekstejään viime vuosilta. Ikävä vanhoja ateisteja on todella lukemisen arvoinen taskuteos.

Jolkkosen kirjoitukset ottavat kantaa moniin ajankohtaisiin aiheisiin. Hän tarjoaa katsauksen ateismiin ja tieteen historiaan, pohtii monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa sekä valaisee luterilaisuuden historiaa ja luonnetta. Piispa puolustaa lepoa, yhteiskunnan huono-osaisia ja kirkon edustamaa klassista avioliittokäsitystä. Esineellistävää seksuaalisuutta, eutanasiaa ja vastuutonta puhetta hän vastustaa hyvin perustein.

Panin ilokseni merkille, että Jolkkosen tekstiä on erittäin miellyttävää lukea. Virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä – niissä on harvoin yli kahta lausetta. Havainnot ja päättely soljuvat eteenpäin johdonmukaisesti. Piispa ei alennu rähjäämään; tapa käsitellä eri aiheita on terävä mutta samalla tyyni. Laaja lukeneisuus ja syvä elämänkokemus näkyvät sekä riveillä että niiden välissä.

Lukeneisuudesta puheen ollen: kaikki Jolkkosen mainitsemat teokset ovat erinomaista luettavaa. Nietzschen Ecce Homo on sekapäisen ateistisen filosofian helmi. Richard Dawkinsin Geenin itsekkyys, jonka the Guardian nimesi vaikutusvaltaisimmaksi tiedekirjaksi kautta aikain, sisältää loistavan kiteytyksen ihmiselämän mielekkyydestä materialistisen maailmankatsomuksen valossa. Olemme ”eloonjäämiskoneita, robottimaisia välineitä, jotka on ohjelmoitu säilyttämään itsekkäitä, geeneiksi kutsuttuja molekyylejä.”

Käsitellessään avioliiton olemusta piispa lainaa laajalti Georgen, Girgisin ja Andersonin kirjaa What is Marriage. Tätä uraauurtavaa teosta on luonnehdittu merkittävimmäksi klassisen avioliittokäsityksen puolustuspuheeksi ikinä. Sen uskonnollisista ennakko-oletuksista riippumatonta, johdonmukaista argumentaatiota ei tulisi ohittaa suomalaisessakaan keskustelussa. Tieteenhistorian professori Ronald Numbersin koostama kirja Galileo tyrmässä puolestaan julkaistiin taannoin suomeksi yhteistyössä Areiopagin kanssa. Teos kumoaa onnistuneesti sitkeitä myyttejä tieteen ja kristinuskon välisestä, muka perustavanlaatuisesta ja sovittamattomasta sotatilasta.

Jolkkonen haastaa lukijansa vuoropuheluun aiheista, joilla on suuri merkitys ajassamme. Hän peräänkuuluttaa älyllistä rehellisyyttä, eettistä harkintaa, erilaisuuden sietämistä, asioihin perehtymistä, lähimmäisen kohtaamista ja hyveiden merkitystä. Usko Kristukseen ja ruumiin ylösnousemus, jotka antavat merkityksen kaikille edellä mainituille tavoitteille, mainitaan suoraan vasta kahdessa viimeisessä kappaleessa. Silti niiden vaikutus tuntuu halki kirjan.

Pidän virkistävänä sitä apologeettista tapaa, jolla Kuopion piispa suhtautuu kristinuskoon ja sen yhteiskunnallisiin haastajiin. Hän ei yritä nostaa evankeliumia historiallisen kritiikin ulottumattomiin tekemällä siitä ajatonta mystiikkaa. Sen sijaan hän muistuttaa länsimaisen tieteen kristillisestä historiasta ja nostaa esiin todisteita, joiden valossa joulunvietto ei ehkä olekaan pakanallista alkuperää. Jolkkonen ei liioin vesitä kristinuskoa hurskaaksi hymistelyksi, joka hyväksyy tasapuolisesti kaiken. Maailmassa on sellaisiakin vääryyksiä, joiden vastustaminen ei juuri nyt ole muodissa. Näitä ovat kuolinavun holtiton laajeneminen, vankiloiden heikkenevä tila, yleismaailmallisten velvollisuuksien laiminlyönti ja avioliittoinstituution mureneminen. Todeksi eletty kristillinen vakaumus haastaa nämä kaikki. Avioliittoa ja tieteen historiaa käsittelevät luvut ovat kokoelman parasta antia.

Kuudes ja seitsemäs essee käsittelevät monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa. Tekstistä näkyy, että kirkonkin on vaikeaa sanoa tästä yhteiskunnallisesti vaikeasta aihekokonaisuudesta mitään erityisen hyödyllistä tai oivaltavaa, joka veisi keskustelua aidosti eteenpäin. Jolkkonen kannustaa kulttuurien rinnakkaineloon ja vastavuoroiseen tapojen oppimiseen, mutta harva varmaan vastustaa sen kaltaista monikulttuurisuutta, jota kirjassa kuvailtu srilankalainen lounastilaisuus edustaa. Pakolaisia on autettava täällä eikä lähtömaassa jälkimmäisen käytännön hyödyistä huolimatta, koska lähtömaat ovat sodan ja kaaoksen vallassa, piispa toteaa. Häntä on kuitenkin kiitettävä siitä, että hän myöntää ongelmat ja tarkastelee reilusti ja vääristelemättä maahanmuuttokriitikoiden huolenaiheita, vaikka vastaukset näiden väitteisiin jäävätkin puolitiehen.

Olisin välillä salaa toivonut teksteiltä kärkevämpää vastakkainasettelua ja luultavasti itse turvautunutkin sellaiseen. Aavistelen silti, että hedelmällisintä keskustelua ja pohdintaa syntyy juuri Jolkkosen valitsemalla taktiikalla: rauhallisesti ja määrätietoisesti. Perustelu kerrallaan, aihe kerrallaan. Yksi keskustelukumppani kerrallaan.

Kuva: Aron Visuals @ Unsplash

Ylös