”Uskon Jumalaan, koska minulla on henkilökohtainen suhde hänen kanssaan. Voinko nähdä hänet? En. Voinko koskettaa häntä? En. Mutta voin puhua hänelle ja paistatella hänen läsnäolossaan. Kun olet kaikkivaltiaan Jumalan läsnäolossa, voit tuntea sen.”

Tämä internetistä löytämäni blogitekstin katkelma voi kuulostaa tutulta. Moni kristitty perustelee uskoaan Jumalan olemassaoloon kokemuksella Jumalan läsnäolosta ja vaikutuksesta arkisessa elämässään.

Yhdysvaltain skeptikkojen yhdistyksen perustaja Michael Shermer kollegoineen tiedustelivat 10 000  amerikkalaiselta miksi nämä uskovat Jumalaan. Kaikkein yleisin vastaus liittyi luonnossa esiintyvään suunnitelmallisuuteen, kompleksisuuteen, kauneuteen ja täydellisyyteen (28.6%). Toiseksi yleisin vastaus liittyi jokapäiväisessä elämässä koettuun Jumalan läsnäoloon (20,6%). (Shermer 2003.)

Mutta ovatko nämä hyviä syitä uskoa Jumalaan? Kognitiivinen uskontotiede (KU) näyttäisi saattavan tällaiset perustelut epäilyttävään valoon. KU-tutkijoiden mukaan sekä taipumus havaita suunnitelmallisuutta luonnossa sekä kokemus Jumalan läsnäolosta voidaan selittää ihmisen luonnollisilla psykologisilla mekanismeilla. Tässä artikkelissa keskityn kokemukseen Jumalan läsnäolosta.

Mielen teoria – kyky tulkita ihmisten ja Jumalan aivoituksia

Uskonnollisia kokemuksia voi olla monenlaisia. Alussa lainaamani blogiteksti kuvailee normaalissa mielentilassa koettua arkista vaikutelmaa, johon ei näytä liittyvän esimerkiksi fysiologisia väristyksiä.

Tällaista Jumalan läsnäolon kokemusta voidaan verrata toisen persoonan läsnäoloon. Monet kristityt käsittävät Jumalan persoonana, jonka kanssa on mahdollista kommunikoida ja jopa viettää aikaa aivan kuten toisten ihmisten kanssa (Luhrmann 2012). ”Jumalan läsnäoloa” voidaankin pitää kokemuksena tällaisesta henkilökohtaisesta suhteesta näkymättömään, persoonalliseen olentoon.

Kun puhumme Jumalasta persoonana, tarkoitamme yleensä olentoa, jolla on mieli ja sen myötä ajatuksia, pyrkimyksiä, tahto ja tunteet. Kykymme tunnistaa joku persoonaksi – mielelliseksi olennoksi – johtuu mielen teoriasta. Mielen teorialla tarkoitetaan kognitiivista kykyä ”lukea” toisten ihmisten ajatuksia ja muita mentaalisia tiloja. Päättelemme intuitiivisesti ihmisillä olevan tiettyjä uskomuksia, haluja, ja tunteita esimerkiksi heidän käytöksensä, äänenpainonsa ja kasvojensa ilmeiden perusteella.

Jos esimerkiksi kuulen vaimoni paiskovan kaappeja, voin ajatella, että hän on vihainen ja haluaa, että lopetan työt. Mutta minun ei välttämättä tarvitse edes nähdä tai kuulla vaimoani tehdäkseni päätelmiä hänen mentaalisista tiloistaan. Jos hän on aamulla ennen töihin lähtöään päättänyt yllättää miehensä pekoniaamiaisella, pelkän pekonilautasen perusteella minulle syntyy vaikutelma, että vaimoni on harvinaisen hyvällä tuulella (tunnetila) ja kuvittelee, että pidän pekonista (uskomustila), sekä haluaa, että syön pekonit (tahtotila).

Monien KU-tutkijoiden mukaan kykymme kuvitella toisten ihmisten mentaalisia tiloja vaikuttaa myös uskoa Jumalaan (esim. Norenzayan 2013). Vaikka emme voi nähdä Jumalaa, mielen teorian ansiosta meidän on helppoa ajatella ruumiitonta persoonallista oliota ja sen mentaalisia tiloja. Samasta syystä meille on luonnollista ajatella ihmistä kaksijakoisena oliona, materiaalisena ruumiina ja immateriaalisena mielenä / sieluna. Mielen teoria näyttäisi siis selittävän miksi Jumala useimmiten mielletään ruumiittomaksi mieleksi ja persoonaksi. Uskovan henkilökohtainen suhde taas voidaan ymmärtää uskovan mielen ja Jumalan mielen väliseksi kommunikaatioyhteydeksi.

Kaikki KU-tutkijat eivät ole samaa mieltä mielen teorian merkityksestä jumalauskon syntymiseen, mutta se toimii hyvänä esimerkkinä KU:n vaikutuksesta uskonnollisen uskon rationaalisuuteen. Jos usko Jumalaan johtuu ainakin osittain mielen teoriasta, mitä siitä seuraa?

Joidenkin tutkijoiden mielestä uskolta lähtee matto alta. Filosofien jargonilla ilmaistuna usko ei ole enää tiedollisesti oikeutettua. Yksi näistä tutkijoista on psykologi Jesse Bering. Hänen mukaansa jumalausko johtuu mielen teorian yliaktiivisuudesta. Tästä myös seuraa se, että ajatuksemme Jumalan mielen tiloista ovat vain oman mielikuvituksemme tuotteita.

“(N)äyttää siltä, että mielen teoria oli niin käytännöllinen esi-isillemme toisten ihmisten toiminnan selittämisessä ja ennustamisessa, että se on täydellisesti valloittanut meidän kehittyneet sosiaaliset aivomme. Tämän tuloksena nykymaailmassa me yliammumme päätelmiämme mentaalisista tiloista koskemaan sellaisia asioita, jotka todellisuudessa ovat täysin vailla mieltä. – – Mitä jos kertoisin sinulle, että myös Jumalan mentaaliset tilat ovat vain sinun mielessäsi? – – Ehkä se tuntuu siltä, että tuolla jossain on jotain suurempaa – – , joka valvoo, tietää, välittää. Ehkä jopa tuomitsee. Mutta tosiasiassa kyse on vain sinun yliaktiivisesta mielen teoriastasi.” (Bering 2011, 37.)

Beringin mukaan mielen teorian evolutiivinen tehtävä on mahdollistaa eräänlaisten valistuneiden arvausten tekemisen toisten ihmisten mentaalisista tiloista. Kyky on tuonut huomattavan evolutiivisen hyödyn, sillä se on mahdollistanut esimerkiksi huijaamisen tai muiden ilkeiden aikomusten tunnistamisen. Koska taipumuksesta nähdä toiset ihmiset persoonallisina, mielen omaavina toimijoina on kehittynyt erittäin vahva, se myös tuottaa uskoa näkymättömään mieleen – Jumalaan – ikään kuin sivutuotteena.

Onko mielen teoria Jumalan istuttama “jumala-aisti”?

Mitä kristityn tulisi ajatella Beringin väitteistä? Selittäessään jumalauskoa Bering katsoo selittävänsä pois myös Jumalan olemassaolon. Tässä hän kuitenkin sortuu geneettiseen virhepäätelmään. Psykologinen tai darvinistinen selitys siitä, kuinka jotkut uskomukset alun perin kehittyvät päässämme, ei kerro mitään siitä, ovatko nämä uskomukset totta vai eivät. Ovathan kaikki uskomuksemme – koskivatpa ne enkeleitä tai elektroneja – evoluutiossa kehittyneiden psykologisten mekanismiemme tuotteita!

Vaikka Bering olisi oikeassa mielen teorian roolista jumalauskon synnyssä, ei tämä tarkoita, ettei Jumalalla voisi olla mitään tekemistä ilmiön kanssa. Oikeastaan teoria saattaa antaa tieteellistä tukea sille, mitä teologit Augustinuksesta Jean Calviniin ovat esittäneet: ihmisellä on luonnollinen kyky havaita Jumalan olemassaolo. Jo Paavali väitti, että kaikki ihmiset kykenevät tunnistamaan Jumalan olemassaolon hänen teoistaan (Room. 1:19-21).

Kenties Jumala onkin luomistyössään istuttanut ihmiseen kognitiivisen mekanismin – kuten mielen teorian –, jonka tarkoitus on auttaa meitä havaitsemaan Jumalan olemassaolo ja hänen tahtonsa. Filosofi Alvin Plantingan mukaan kaikilla ihmisillä on sisäinen jumala-aisti (sensus divinitatis), joka synnyttää uskoa Jumalaan.

Tämä kognitiivinen kykymme aktivoituu tiedostamaan Jumalan todellisuuden esimerkiksi katsellessamme tähtiä tai vuoria, kokiessamme syyllisyyttä tai kiitollisuutta, tai joutuessamme vaaratilanteisiin. Jumala-aistimme reagoi tällaisiin olosuhteisiin tuottamalla Jumalaa koskevia uskomuksia, kuten ”Jumala on luonut tämän kaiken”, ”Jumala puhuu minulle”, ”Jumala ei hyväksy tekojani” tai ”Jumala antaa minulle anteeksi”. Huomaa, että kaksi viimeistä ovat Jumalan mentaalisiin tiloihin liittyviä uskomuksia. (Plantinga 2000, 145.)

Plantingan käsitys jumala-aistista näyttää myös sopivan hyvin yhteen sen kanssa, mitä Bering ja monet muut KU-tutkijat sanovat mielen teoriasta. Ensinnäkin, Plantingan mukaan jumala-uskomukset, kuten muutkin perususkomukset, syntyvät intuitiivisesti ja automaattisesti ilman erillistä pohdintaprosessia. Myös KU-tutkijat katsovat jumalauskomusten kehittyvän spontaanisti ja ilman reflektiivistä ajatustyötä. Toisekseen Plantinga katsoo jumala-aistin tuottavan uskomuksia paitsi luonnossa olevasta Jumalan suunnittelusta, myös Jumalan mielen tiloista. Kuten olen esittänyt, KU:n piirissä mielen teorian katsotaan tuottavan juuri tällaisia uskomuksia. (Ks. Barrett 2011.)

Mielen teorialle on siis mahdollista esittää teologinen tulkinta: kyse on Jumalan luomasta kyvystä tunnistaa Jumala sekä (ainakin joitain) Jumalan mentaalisia tiloja. Mutta ovatko Plantingan esittämät spontaanit vaikutelmat hyviä ja järkeviä syitä uskoa Jumalaan? Plantingan mukaan ne ovat. Tällaisten kokemusten pohjalta syntynyt usko Jumalaan on luonteeltaan perususkomus. Perususkomukset ovat kaiken ajattelun ja toiminnan pohjalla olevia olettamuksia maailmasta, kuten usko itsemme ulkopuolisen maailman ja sen objektien olemassaoloon (emme siis usko ympäristömme olevan mielikuvituksemme tuotetta). Myös usko toisten mielten olemassaoloon on monien filosofien mukaan perususkomus: emmehän voi koskaan havaita kenenkään mieltä!

Tällaiset perususkomukset ovat rationaalisia eli tiedollisesti oikeutettuja ilman, että niille tarvitsee esittää mitään perusteluja. On siis järkevää uskoa itsemme ulkopuoliseen maailmaan ja toisiin mieliin ilman, että osaamme argumentoida uskomustemme puolesta. Riittää, että meillä on jonkinlainen vaikutelma maailman ja toisten ihmisten mielten olemassaolosta.

Onko siis myös vaikutelma Jumalan läsnäolosta järkevä syy uskoa Jumalaan? Plantingaa seuraten voisimme vastata, että on. Olen väittänyt, että läsnäolokokemus saattaa muodostua mielen teorian välittämistä spontaaneista vaikutelmista Jumalan mentaalisista tiloista (“Jumala haluaa kertoa minulle jotain”, “Jumala antaa minulle anteeksi”, “Jumala rakastaa minua”). Tällaisille ajatuksille perustuva jumalausko on Plantingan mukaan rationaalista, eikä tarvitse tuekseen mitään muita argumentteja.

Toisaalta perususkomukset eivät ole immuuneja kumoutumiselle. Toisin sanoen jumalausko kykenee kyllä seisomaan omilla jaloillaan (vailla ulkopuolista, argumentatiivista tukea), mutta se voidaan myös kaataa. Usko voi menettää oikeutuksensa, jos kohtaamme syitä suhtautua skeptisesti mielemme tuottamiin ajatuksiin Jumalasta. Bering näyttää ajattelevan, että koska evoluutio on kehittänyt mielen teoriasta yliaktiivisen, uskoisimme Jumalaan riippumatta siitä, onko jumalolentoja oikeasti olemassa.

Lisäksi on väitetty, että vaikka evoluution sattumanvaraisten prosessien muovaama mielemme voi olla luotettava esimerkiksi välittömän havaintoympäristömme kappaleiden sekä havainnoille perustuvien tieteellisten teorioiden suhteen, psykologisten kykyjemme evoluutio antaa erityisen aiheen epäillä mielemme tuottamia uskonnollisia uskomuksia. Tästä kuitenkin enemmän myöhemmässä artikkelissa.

Kirjallisuus

Jesse Bering: The God Instinct (2011)

Justin L. Barrett: Cognitive Science, Religion and Theology. From Human Minds to Divine Minds. (2011)

Ana Norenzayan: Big Gods (2013)

Alvin Plantinga: Warranted Christian Belief (2000)

Michael Shermer: How We Believe: The Search for God in an Age of Science (2003)

Tanya Luhrmann: When God Talks Back: Understanding the American Evangelical Relationship With God (2012)

Aku Visala: Religion Explained? Naturalism, Theism and the Cognitive Study of Religion (2011).

Kuva: Jordan McQueen. PD.