Onko tekoäly tuhon airut vai ihmiskunnan pelastus? Katolinen kirkko on ottanut aiheeseen näkyvästi kantaa tuoreessa kiertokirjeessään. Dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio arvioi kriittiseen sävyyn kiertokirjeen sisältöä.

Vatikaani julkisti 25.5. paavi Leo XIV:n ensimmäisen kiertokirjeen eli ensyklika Magnifica Humanitas (MH) eli suomeksi jotakuinkin ”upea ihmiskunta”. Kiertokirjeiden julkaisu on katoliselle maailmalle aina merkittävä tapahtuma, koska ne ovat korkeimman tason ohjaavaa opetusta, jota kirkon jäsenten ja instituutioiden tulisi noudattaa elämässään ja toimissaan. Kiinnostavaksi ensyklikan tekee se, että kyseessä on jo toinen korkean profiilin teksti tekoälystä (AI). Edellinen samaa aihetta käsitellyt Antiqua et Nova (AN) ilmestyi viime vuonna.

Nyt julkaistu teksti on varsin pitkä ja perusteellinen. Paavi itse esitteli myös tekstin julkaisutilaisuudessa, mikä on poikkeuksellista.  Julkaisuajankohta sijoittuu 135 vuoden päähän edellisen Leo-paavin eksylikasta Rerum novarum, joka käsitteli teollisen vallankumouksen seurauksia.

Nyt katolinen kirkko, ja uusin Leo, selvästi kokee, että olemme uuden teollisen vallankumouksen kynnyksellä, ja tulevaan jytkyyn täytyy jotenkin valmistautua. 1800-luvun teollinen vallankumous muutti yhteiskuntia perusteellisesti. Tuolloin syntyivät edellytykset laajalle hyvinvoinnille ja elämän kukoistukselle, mutta se oli osaltaan riippuvaista erilaisista alistussuhteista. Ihmiskunnan kehitys näyttää usein kulkevan käsi kädessä eriarvoistumisen ja syvien kriisien kanssa. Edellinen teollinen vallankumous huipentuikin kahteen maailmansotaan, ja tämän synkän kehityskulun varjo kummittelee selvästi Leon ajattelussa.

Ensyklikan sävy on sivistyneen apokalyptinen: Baabelin tornin tapaukseen viitataan useita kertoja esimerkkinä pieleen menneestä yhteiskunnallis-teknologisesta tuottavuusloikasta. Keskitysleiriltä hengissä selviytyneen Viktor Franklin jykevä sitaatti luo kohtalokkaan ja pahaenteisen tunnelman:

”Olemme oppineet tuntemaan ihmisen sellaisena kuin hän todella on. Loppujen lopuksi ihminen on se olento, joka keksi Auschwitzin kaasukammiot; mutta hän on myös se olento, joka astui kaasukammioihin pystyasennossa, Isä meidän -rukous tai Shema Yisrael huulillaan.”

Välillä Leo kuulostaa aivan Cormac McCarthyltä:

”Vaikka ihmiset riisuvat inhimillisyyden rippeet yltään ja kutsuvat tragedian vieraakseen, ihmiskunnan keskellä loistaa alati pieni liekki, joka voidaan sytyttää uudelleen, Jumalan armosta, kääntymyksen ja sovinnon polkujen vierille.”

MH lienee myös ensimmäinen ensyklika, jossa siteerataan velho Gandalfia:

”Ei ole meidän tehtävämme hallita kaikkia maailman aaltoja, vaan tehdä se, mikä on meidän vuosinamme tehtävissä: kitkeä pahaa niiltä pelloilta, jotka tunnemme, jotta ne, jotka elävät jälkeemme, saisivat puhtaan maan viljeltäväksi.”

Mikä on ihminen?

Sisällöllisesti MH jatkaa AN:n linjoilla. Kirkko on huolissaan ihmisyyden talloutumisesta teknologisen ravin jalkoihin. Mutta mistä me oikein puhumme, kun me puhumme ”ihmisestä” tai ”ihmisyydestä”?

Meillä ei ole, eikä ole koskaan ollut, yhteistä jaettua käsitystä siitä, mitä ihmisyys oikein tarkoittaa. Kirkko tietenkin määrittelee ihmisyyden teologisesti: ihmisyyden paradigmaattinen kuva on Jeesus Kristus, joka on varsinaisesti Jumalan todellinen kuva (imago Dei), jota ihminen voi vain asymptoottisesti lähestyä. (48-60) MH ei häpeile tippaakaan teologista visiotaan ja se lyö korttinsa pöytään niin, että tärähtää. Tämä on yhtä aikaa sekä vahvuus että heikkous. Minusta tämä on se tapa, miten kirkon pitäisi toimia, jos se haluaa olla jollakin tavalla uskottava toimija ja tarjota selkeän vaihtoehtoisen vision.

Samaan aikaan tietenkin pätee se, että kaikki eivät jaa tätä visiota. Kirkon tarina ei ole vain vastatarina; se on yksi tarina monien muiden joukossa. Esimerkiksi filosofi Jürgen Habermasin oppilas Alex Karp, Palantir-yhtiön johtaja, julkaisi äskettäin oman kiertokirjeensä ja teesinsä, ja niissä sävy on hyvin toisenlainen kuin Leon tekstissä.

Kaikki haluavat pelastaa maailman, mutta tavoilla, jotka eivät ole aivan yhteensopivia keskenään.

Katolinen kirkko tietenkin nojaa omaan sosiaaliopetukseensa, joka esitetään kehittyvänä traditiona. Tätä käsittelee kiertokirjeen ensimmäinen luku, joka on eräänlaista äänenavailua ennen varsinaista puhetta. Tästä jaksosta tarttuu kuitenkin mukaan litania sosiaaliopetuksen keskeisistä arvoista: ihmispersoonan tinkimätön arvo, yhteinen hyvä, hyödykkeinen jakautuminen kaikkien kesken, subsidiariteetti, solidaarisuus sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Näitä arvoja avataan tekstissä monessa kohtaa yksityiskohtaisemmin. (59-81)

Myös ihmisoikeuksiin viitataan yksitoista kertaa.

Nyky-yhteiskunnassa puhe ihmisoikeuksista kuulostaa kuitenkin päivä päivältä maagisemmalta, kun kukaan ei enää osaa sanoa, mitä ne oikein ovat ja mihin ne perustuvat? Ihmisoikeudet rakentuivat aikanaan pitkälti katolisen metafysiikan ja teologian varaan, mutta tämä pohja on jo aikaa sitten rapautunut eikä siihen enää uskota yleisesti. Sama pätee katolisen sosiaalisen opetuksen periaatteisiin.

Ongelma on, että meiltä puuttuu jaettu tulkinnallinen viitekehys.

Tämä ongelma oli jo tieteiskirjailija Isaac Asimovin muotoilemissa robotiikan laeissa, jotka koskevat sitä, miten robotteja estetään vahingoittamasta ihmisiä tai ihmisiä vahingoittamasta toisia ihmisiä tai itseään.

Ilmeinen ongelma näissä laeissa on tietenkin se, mitä tarkoittaa ”ihminen” ja mitä tarkoittaa ”vahingoittaa”. Lait eivät myöskään huomioi kaikkialla esiintyviä vaihtosuhteita (trade-offs). Jos minun pitää pelastaa useita ihmisiä, mutten käytännössä voi, kenet minä pelastan? Mitä jos luon vahingollisia olosuhteita pelastamalla jonkun tietyn yksilön? Täytyykö minun silloin jättää tuo yksilö pelastamatta? Ja niin edelleen.

Ja onko ihmisyys tai inhimillisyys edes jotain sellaista, joka synnyttää kuulijoista positiivisia mielikuvia?  Luultavasti monen mielestä ihmisyyteen liittyy aivan jotain muita adjektiiveja kuin magnifica.

Onko AI hyvä vai paha?

Leo toimii viisaasti toteamalla, että ”mikä tahansa lausunto tekoälystä voi vanhentua nopeasti, kun otetaan huomioon näiden järjestelmien uskomaton kehitysvauhti. Toiseksi, me kaikki, mukaan lukien ne, jotka suunnittelevat niitä, ymmärrämme vain rajallisesti niiden todellisesta toimintatapaa.” (98) Hieman yllättäen kuitenkin AI:sta annetaan aika tiukka määritelmä (99), joka todennäköisesti näyttäytyy muutaman vuoden, tai jo kuukauden, päästä liian kapeana. Leon analyysissä AI on ensisijaisesti vain todella nopea tietokone, ja kysymykset sen mahdollisesta tietoisuudesta ja kyvystä moraaliseen toimijuuteen ohitetaan.

Leo kipuilee sen kanssa, mikä AI:n moraalinen luonne oikeastaan on. Hän kuitenkin päätyy toteamaan, että AI ei ole moraalisesti neutraali, siis samalla tavalla kuin vaikkapa vasara tai auto.

”Tästä seuraa yksinkertainen mutta vakuuttava seuraus: emme voi pitää tekoälyä moraalisesti neutraalina. Todellisuudessa jokainen tekninen työkalu ilmentää valintoja ja prioriteetteja sen kautta, mitä se mittaa, jättää huomiotta ja optimoi sekä miten se luokittelee ihmisiä ja tilanteita. Jos järjestelmä on suunniteltu tai sitä käytetään tavalla, joka kohtelee joitakin eläviä olentoja vähemmän arvokkaina tai sulkee heidät pois ilman mahdollisuutta valittaa, se ei ole pelkkä työkalu ”jota pitää vain käyttää oikein”, sillä se on jo ottanut käyttöön kriteerejä, jotka ovat ristiriidassa ihmisen luovuttamattoman arvokkuuden kanssa. Tästä syystä eettinen harkinta ei voi rajoittua siihen, käytämmekö järjestelmää hyviin vai huonoihin tarkoituksiin. Sen on myös tarkasteltava, miten kyseinen järjestelmä on suunniteltu ja millainen näkemys ihmisestä ja yhteiskunnasta on sisällytetty sitä ohjaaviin dataan ja malleihin.” (104, ks. myös 85)

Leon mukaan AI on jo itsessään struktuuri, joka on jollain tavalla vääristynyt (ehkä samalla tavalla kuin sitä ohjaavat ihmiset ovat vääristyneet). Kuitenkin saman tien kehotetaan käyttämään AI:ta oikein, jotta se ”kunnioittaisi ihmisarvoa ja palvelisi aidosti yhteistä hyvää.” tai ”arvokas työkalu, jonka käyttö edellyttää valppautta.”

Lukija ei aina tiedä, milloin hänelle puhuu Elrond ja milloin Isildur? Onko mahtisormus heitettävä Tuomiovuoreen vai onko sitä käytettävä hyvään? Jos ymmärsin oikein, Isildurin ääni on lopulta voimakkaampi, vaikkakin hieman vastentahtoisesti.

Suuri johtaja pelastaa

Varmaa on, että AI tulee järkyttämään maailmaa, mutta me emme vielä tiedä ihan tarkkaan, miten. Leo käsittelee laajasti seuraavia skenaarioita. Työn rooli ja saatavuus lisäävät eriarvoisuutta sekä kansainvaelluksia. Sosiaalisen median sovellukset tyhmentävät kansaa ja ovat erityisesti nuorille vahingollisia. Aseiden automatisoiminen madaltaa väkivallan kynnystä ja heikentää ihmistoimijoiden ja moraalisen vastuun välistä kytköstä. Nämä uhkakuvaukset ovat ensyklikan kirkkainta antia, ja niiden soisi tulevan laajasti luetuiksi. (Luku 4)

Tähän kaikkeen vastataan todennäköisesti autoritäärisillä toimilla, kuten Kiinassa on siirretty laajamittaiseen kansalaisten digitaaliseen valvontaan. Samaa liikehdintää nähdään jo nyt EU:ssa ja monissa muissa länsimaissa. Näistä vapauden vastaisista liikehdinnöistä Leo ilmaisee myös huolensa.

Tässä kohtaa ensyklika päätyy kuitenkin jonkinlaiseen luuppiin. AI on luontaisesti pahaan taipuva teknologia, joka tarjoaa oivat keinot diktaattoreille ja muille toimijoille, joille on keskittynyt paljon valtaa, ajaa omia päämääriään.

Tämä tulee tietenkin torjua, mutta kuinka?

Leon ehdotus: ”Ei riitä, että vedotaan abstraktiin etiikkaan. Tarvitaan vahvat oikeudelliset kehykset, riippumaton valvonta, tietoiset käyttäjät ja poliittinen järjestelmä, joka ei luovu vastuustaan.”

Mikähän tässä voisi mennä pieleen?

Minusta tämä kuulostaa kyllä hieman totalitaariselta. Onko pahaa totalitarismia torjuttava siis hyvällä totalitarismilla? Eikö tämä ehdotus ole itsessään katolisen moraaliopetuksen, erityisesti subsidiariteettiperiaatteen, vastainen?

Jotta asiat eivät olisi turhan yksinkertaisia, niin on hyvä muistaa, että techbro Peter Thiel, filosofi Rene Girardin innoittamana, on pitänyt eri puolilla maailmaa paljon huomiota ja myös hämmennystä herättäneitä Antikristus-luentoja, joiden yhtenä pointtina on ollut, että vääränlainen AI-sääntely voisi itse asiassa toimia ihmisyyden vastaisesti johtamalla keskitettyyn kontrolliin ja kansalaisten ajatusten valvontaan. Thielistä voi olla montaa mieltä, kuten toisesta profeetasta, aiemmin mainitusta Karpista, mutta ainakaan ei voida kieltää, etteikö Thielin ajattelu resonoisi katolisen moraaliopetuksen kanssa.

Thiel piti luentonsa tänä keväänä myös Roomassa, mutta Leo ei tiettävästi ollut paikalla.

Mitä voimme toivoa?

Kiinnitän erityisesti huomioita kahteen jännitteeseen, jotka nousevat katolisesta dogmatiikasta, jotka ohjaavat ja samalla rajoittavat niitä siirtoja, joita Leo voi tehdä.

Ensimmäinen jännite koskee toivon ja eskatologian luonnetta.

Asiakirjaa vaivaa useassa kohdassa se, minkä amerikkalainen kenraali Gordon R. Sullivan on pukenut sanoiksi todetessaan, että: ”toivo ei ole strategia.” Toivo voi esittää itsensä strategiana eli keinona selvitä erilaisista ongelmista, jos mitään muuta ei ole tehtävissä. Mutta toivo ei itsessään tarjoa mitään konkreettisia keinoja. Toivo voi motivoida myös äärimmäisen typeriä toimia.

Kristillinen toivo-käsite on täysin tuonpuoleinen, eikä se oikein tarjoa käytännöllisen toiminnan suuntaviivoja tätä aikaa varten. Tämänpuoleiseen toivoon viittaavat raamatunkohdat nousevat usein Vanhasta testamentista ja liittyvät sen aikaiseen teokraattiseen nationalismiin, joilla on tietenkin kannatusta vaikkapa kristittyjen nationalistien, menestysteologien ja vapautuksen teologien keskuudessa.

1900-luvun teologia on pähkäillyt pitkään tämän ongelman kanssa. Kristillisen teologian pohjalle on todella vaikea luoda minkäänlaista koherenttia poliittista visiota. Tämä näkyy myös Leon tekstissä, joka yrittäessään tarjota jonkinlaisen konkreettisen tiekartan ulos ongelmista, joutuu turvautumaan piispalliseen yhtäältä-toisaalta -kieleen, jossa Mercution lailla kirotaan molemmat huoneet ja suvut, mutta jäädään lopulta itse ilman asuinsijaa.

Toinen jännite koskee ihmiskäsitystä.

Hieman epätarkan luonnehdinnan mukaan katolinen ihmiskäsitys on optimistisempi kuin protestanttinen. En nyt tässä yhteydessä arvioi sitä, missä mielessä tämä pitää paikkansa ja missä ei. Kuitenkin on mielestäni perusteltua ajatella, että katoliseen ajatteluun sopii hieman paremmin ajatus jonkinlaisesta kehitysoptimistista kuin suoraan Augustinuksesta (joka on MH:n keskeinen ja eniten siteerattu historiallinen auktoriteetti) ammentavaan luterilaisuuteen tai kalvinismiin. On myös esitetty katolisen kirkon omien teologien piiristä, että tämä optimismi oli yksi syy siihen, miksi kirkon piirissä siedettiin seksuaalisia väärinkäytöksiä niin pitkään ja miksi niiden salailussa oltiin niin systemaattisia.

Tällä optimismilla on kuitenkin ollut, ja varmasti edelleenkin on tiettyjä todellisia hyötyjä, silloin kun puhutaan vaikkapa yksilön toimijuudesta ja kyvystä hahmottaa elämäänsä merkityksellisyyden näkökulmasta. Se toimii kuitenkin heikommin silloin, kun sen avulla yritetään hahmottaa suurempia historiallisia linjoja tai ihmisyhteisöjen toimintaa.

Ihmisyys ja insentiivit

Itselleni kiehtovin ja haastavin jakso oli viimeinen luku, jossa viimeistään tulee selväksi se, että nyt ollaan oikeasti huolissaan. Luku käsittelee varsin taitavasti tulevaisuuden odotuksia ja inhimillistä toimijuutta. Leo kritisoi ankarasti deterministiä ja passivoivia tulkintoja, joiden mukaan mitään ei ole tehtävissä:

”Tarvitsemme tervettä realismia, joka välttää sekä poliittisen idealismin että kyynisyyden. On olemassa eräänlaista idealismia, joka oman maailmankuvansa säilyttääkseen valikoi tosiasioita, vääristelee niitä ja antaa niille uusia nimiä. Sen kannattajat päätyvät lopulta elämään todellisuudessa, joka on rakennettu heidän omien vakaumustensa mukaiseksi. Toisaalta on myös rappeutunut realismin muoto, joka sekoittaa havainnoinnin alistumiseen ja väittää, että koska voima hallitsee, se tulee aina hallitsemaan.

Aito realismi ei luovu maailman muuttamisesta. Päinvastoin: se alkaa tunnistamalla selkeästi intressit, pelot, rajoitteet ja valtasuhteet juuri siksi, että voitaisiin arvioida, mitä on mahdollista saavuttaa ja millä keinoilla siihen voidaan päästä. Se ei pelkistä politiikkaa moraaliksi eikä myöskään antaudu väkivallalle. Sen sijaan se etsii uskottavia tapoja tehdä rauhasta enemmän kuin pelkkä sana — luotettavien instituutioiden, todennettavien takeiden, kärsivällisten neuvottelujen, konfliktien ennaltaehkäisyn ja siviilien suojelun kautta.” (218)

Silti minusta tuntui, että nyt sanotaan jotain olennaista, mutta käytössä oleva viitekehys ei mahdollista porautumista syvemmälle, ikään kuin analyysistä puuttuisi muutama tarvittava palanen.

Ajatus siitä, että pitäisi vain ymmärtää, että ihmiset oikeasti haluavat rauhaa tai että sotia käydään siksi, että joku sanoo sen olevan välttämätöntä, ei mielestäni kuvaa ongelmaa riittävän tarkasti. Tässä liikutaan nyt hieman sarjakuvapahisten ja Bond-konnien tasolla, jotka monologissaan paljastavat ovelan juonensa ja kasvatusfilosofiansa tuoliin sidotulle sankarille.

Ihmiset tekevät sitä, mihin heillä on insentiivi eli kannustin tai yllyke. Meillä voi olla monenlaisia insentiivejä olla kilttejä, ilkeitä ja tarvittaessa jopa käydä sotia. On lopulta ehkä irrelevanttia koemmeko, että meidän on pakko sotia vai ei, kunhan sota vain näyttäytyy hyväksyttävänä riskinä suhteessa odotettaviin etuihin.

Ihmiset eivät sodi siksi, että he kokisivat, että heidän on pakko sotia tai että heillä ei olisi muuta vaihtoehtoa. Meille riittää se, että sotiminen on ylipäätään mahdollista.

Tämä huomio on esimerkiksi tanskalaisen luterilaisen Sören Kierkegaardin ja venäläisen ortodoksin Fjodor Dostojevskin syntiopin ytimessä. Me emme tee pahaa pahuuttamme, vaan koska meillä on tylsää. Tätä näkökulmaa katolinen teologia ei aina osaa huomioida, ja siksi MH ei ole niin pureva analyysi kuin mitä se voisi olla.

Seuraava lyhyt kommentti ei liity AI:hin, vaan katolisen kirkon identiteettiin ja ensyklikoiden luonteeseen.

Teologeja saattaa hämmästyttää se, miten MH aika reippaasti esimerkiksi julistaa oikeutetun sodan teorian aikansa eläneeksi. (192) Tätä ei enää voi pitää orgaanisena opin kehityksenä, joka vielä mahtuu katolisen dogman sisään, vaan täyskäännöksenä. Hämmennys kuitenkin kasvaa, koska ensyklikassa käytännössä kuitenkin vedotaan oikeutetun sodan periaatteisiin, ja samalla MH:n kantaa perustellaan huolimattomilla viittauksilla aiempiin dokumentteihin tai asiakirjoihin ja vääristellään niiden lausumia. Vastaava huomio voidaan esittää myös ensyklikan suhteesta myöhempään ihmisoikeustraditioon ja kirkon omaan luonnonoikeustraditioon, jotka ovat jännitteessä keskenään, sekä yllättävän myönteisestä suhtautumisesta valtiojohtoiseen kontrolliin, josta esimerkiksi Rerum novarum jyrkästi sanoutui irti.

Viimeisellä rannalla

Historia on osoittanut, että konflikteissa käytetään lopulta aina mahdollisimman tuhovoimaisia aseita. Siksi meillä, ja myös katolisella kirkolla, on hyvät perusteet veikata sen puolesta, että myös AI tullaan jossain vaiheessa aseistamaan tavalla, jonka rinnalla ydinuhka näyttää tarhaikäisten nahistelulta.

Yksi 1900-luvun vaikeimmista läksyistä, jota upea ihmiskunta on itsepintaisesti kieltäytynyt painamasta mieleensä, on että pahuuden menestys on aina riippuvaista vilpittömästi hyvää tarkoittavista ihmisistä, jotka haluavat muuttaa maailman paremmaksi paikaksi elää. MH antaa osviittaa siitä, että katolinen kirkkokaan ei ole vielä tainnut saada tätä kesätehtävää palautettua, vaikka se siteeraakin Romano Guardinin vähäeleisen kyynistä lausahdusta: ”Nykyihmistä ei ole koulutettu käyttämään valtaa kovinkaan hyvin.” (93)

Missä määrin katolisella kirkolla on todellista valtaa tai mahdollisuuksia vaikuttaa tekoälyn kehitykseen ja sääntelyyn?  Vaikea sanoa. Onnistuessaankin meillä voi olla käsissämme odottamattomien seurausten ongelma. Mitä jos AI:n valtiojohtoinen sääntely on jotain, joka tekee mahdolliseksi jotain vielä pahempaa. Tämä pelko vilahtelee rivien välissä, ja katolisen kirkon aiemmista ensyklikoista olisi löytynyt tähän paljonkin materiaalia, mutta jostain syystä nämä huolet on nyt lakaistu syrjään.

Ensyklikan selkeä vahvuus on ongelman diagnosoinnissa, mutta varsinaisten laaja-alaisten konstruktiivisten ehdotusten suhteen ollaan jonkinlaisessa hämmennyksen tilassa, jossa on kiusaus vedota kliseisiin, joille on vaikea antaa konkreettista sisältöä. All you need is love ei ole erityisen nerokas yhteiskunnallinen visio, kuten kuka tahansa Augustinusta lueskellut tietää. Katolisille, ja katolismielisille, ensyklika tarjoaa kuitenkin hedelmällisen pohjan spiritualiteetille ja ihmisyyden rippeiden varjelemiselle omissa yhteisöissään, mutta nähtäväksi jää, onko tämä visio sellainen, joka saa muidenkin kuin katolisten huomion.

Kuitenkin on todettava, että epäonnistuessaankin ensyklika on upea muistokirjoitus ihmiskunnalle; samanlainen kuin ihmiskunta itse: sisäisesti ristiriitainen ja jännitteinen, sisältäen hetkittäisiä älyn, kauneuden ja hyvyyden väläyksiä, jotka häilyvät edestakaisin pessimistisen epätoivon ja naivin utopianismin välillä.

Ihmiskunta on saanut arvoisensa elegian.

 

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Tilaa myös artikkelit suoraan sähköpostiisi

Kuvat:

Artikkelikuva: Michelangelo Buonarroti @ Pexels

Kuva 1: Wikipedia, Fair use.

Kuva 2: Wikipedia, Public Domain

Kuva 3: Jeremy Benthamin Panoptikon -vankila. Wikipedia, public domain

Kuva 4: Wikipedia, Public Domain