Miten Islam ja tiede suhteutuvat toisiinsa? Tässä kirjoituksessa väitöskirjatutkija Khaled Meghnine kertoo Islamin ja tieteen suhteen historiasta sekä viimeaikaisesta asiaa koskevasta keskustelusta. Kirjoitus on käännös Meghninen Helsingin yliopistolla pitämästä luennosta.

Johdanto

Tässä esityksessä pyrin valaisemaan islamin ja modernin tieteen välistä suhdetta sellaisena kuin se heijastuu muutamissa keskeisissä viitekehyksissä ja diskursseissa, joita muslimi-intellektuellit ovat esittäneet. Tavoitteena ei ole olla tyhjentävä vaan välittää käsitys islamin ja modernin tieteen välisestä älyllisestä vuorovaikutuksesta. On kuitenkin syytä huomata, että tämä suhde ei ole pelkästään käsitteellinen. Sillä on todellista yhteiskunnallista painoarvoa, koska se on osa laajempaa keskustelua, johon liittyy jännitteet järjen ja tradition, pyhien kirjoitusten ja tieteellisen tutkimuksen välillä. Tämä vuorovaikutus muovaa osaltaan epäsuorasti sitä, miten muslimit suhtautuvat todellisuuteen.

Ennen kuin syvennyn joihinkin aiheen ympärillä käytyihin keskusteluihin, haluaisin käsitellä muutamia seikkoja, joita on hyödyllistä pitää mielessä islamin ja tieteen suhteen kannalta.

Ensinnäkin uskonnon ja tieteen suhdetta koskeva keskustelu voidaan laajassa mielessä jäljittää niin sanottuun muslimien ”kultakauteen”. Islamilaisen hallinnon alla oli noin 700-luvulta aina 1100-luvulle asti elävää keskustelua, johon osallistui useita merkittävät älyllisiä perinteitä. Näitä olivat erilaiset oikeudelliset ja oikeusopilliset traditiot, jotka käsittelivät sitä, mikä on islamilaisesti sallittua ja mikä kiellettyä, falsafa eli kreikkalaisvaikutteinen filosofinen traditio, joka keskittyi viisauteen ja totuuteen, kalam-traditio, joka keskittyi islamilaisten uskomusten rationalisointiin ja systematisointiin, mystinen traditio sekä tieteellinen ja insinööritaidollinen traditio, joka kattoi matematiikan, astronomian, optiikan ja esimerkiksi maantieteen.

Näiden eri älyllisten traditioiden välistä suhdetta tällä historiallisella aikakaudella — olipa sitä leimannut jännite, harmonia tai riippumattomuus — ei aina ymmärretä täysin. Modernin länsimaisen tieteen ja uskonnon välisten jännitteiden vastine voidaan analogisesti löytää falsafan ja kalamin väliltä. Myös ei-uskonnolliset luonnontieteet joutuivat teologien ja juristien vihamielisyyden kohteeksi ja ne saatettiin toisinaan torjua hyödyttöminä. Kuten 1200-luvun suuri teologi ja juristi Ibn Taymiyah sanoi:

“Vain Profeetalta peritty tieto ansaitsee tulla kutsutuksi tieteeksi; kaikki muu voi olla joko hyödytöntä tiedettä tai niin sanottua tiedettä, ja kummassakin tapauksessa, jos siinä olisi jotakin hyvää, se löytyisi Profeetan traditiosta.”

Ajan keskustelusta voidaan kuitenkin löytää myös merkkejä harmoniasta ja monimutkaisuudesta. Uskonnolliset velvoitteet, kuten islamilainen perintölaki, rukousajat ja vaatimus kääntyä rukouksessa Mekan suuntaan, edellyttivät käytännöllistä osaamista. Tämä kannusti matematiikan ja tähtitieteen kehitystä. Tieteelliset tutkielmat alkoivat Jumalan nimen avuksihuutamisella. Ajan uskonnollisten ja ei-uskonnollisten älyllisten traditioiden välisen kentän kuvaaminen täysin harmoniseksi tai täysin ristiriitaiseksi on usein yksinkertaistavaa ja palvelee apologeettisia tarkoituksia. Voidaan kuitenkin väittää, että kilpailua käytiin siitä, millaiset tiedon muodot ovat islamilaiselle elämänmuodolle tärkeitä. Tämä sama keskustelu jatkuu nykyäänkin.

Toiseksi on tärkeää huomata, että sana ”tiede” voi itsessään olla monitulkintainen ja aiheuttaa hämmennystä. Arabiankielinen sana ʿilm, joka esiintyy usein Koraanissa, viittaa tietoon laajemmin, mutta myös tiede modernissa merkityksessä käännetään modernissa yleisarabiassa sanalla ʿilm. Tämä on huomionarvoinen ero. Kun muslimitraditio rohkaisee ʿilmin hankkimiseen, se viittaa tietoon laajassa merkityksessä, ja kaikki viittaukset tieteisiin niiden modernissa merkityksessä muuttuvat tulkintakysymyksiksi.

Kolmanneksi moderni tiede, 1600-luvun jälkeinen tieteellinen traditio, vastaanotettiin muslimimaailmassa länsimaisena ja ulkoisena tuotteena osana havahtumista siihen, kuinka edistyneiksi Euroopan kansakunnat olivat tulleet ja kuinka valtava niiden teknologinen voima oli. Moderni tiede ei siten ole muslimiyhteiskuntien sisäisen yhteiskunnallisen dynamiikan tuote.

Neljänneksi 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa muslimimaailmassa on nähty huomattava kirjaimellisuuden nousu vahvana suuntauksena islamilaisen oikeaoppisuuden piirissä. Tämä kehitys on taustalla suuressa osassa islamin ja modernin tieteen välistä jännitettä nykyään.

Valikoituja muslimien diskursseja modernista tieteestä

Esittelen nyt muutamia muslimien parissa käytyjä keskusteluja ja niitä edustaneita muslimiälykköjä. Esittelen kunkin suuntauksen hahmottelemalla sen pääasiallisen huolenaiheen ja keskeisen väitteen.

Varhaiset kohtaamiset

Eräitä varhaisimpia muslimien reaktioita ja yrityksiä ymmärtää modernia tiedettä suhteessa muslimitraditioon esittivät muun muassa muslimireformistit Jamal Eddine al-Afghani ja hänen oppilaansa Muhammad Abduh. Heidän pääasiallinen pyrkimyksensä oli osoittaa, että islam on rationaalinen ja yhteensopiva nykymaailman kanssa. Tämä tarkoittaa, ettei moderni tiede ollut heidän ainoa eikä pääasiallinen huolenaiheensa. Taustalla on 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Islamia vastaan suunnattu kritiikki sekä muslimireformismin agenda.

Reformistit puolustivat ajatusta, että moderni tiede on yhteensopiva islamilaisen opetuksen kanssa ja esittivät nykytieteen olevan jopa jatkoa keskiaikaiselle tieteelliselle traditiolle islamilaisen hallinnon alla. Saattaa tulla yllätyksenä, että reformistit suhtautuivat skeptisyydestä huolimatta myönteisesti jopa darwinilaiseen evoluutioteoriaan.

“Pyhän tieteen” traditionalistinen koulukunta

1900-luvun jälkipuoliskolla nähtiin useiden erilaisten älyllisten yritysten lisääntyminen tämän suhteen käsitteellistämiseksi. Yksi merkittävimmistä koulukunnista oli Seyyed Hossein Nasrin johtama suuntaus. Nasr on iranilaistaustainen merkittävä nykyajan muslimifilosofi, jota arvostetaan laajalti hänen oppineisuudestaan ja hänen islamilaisen sekä länsimaisen älyllisen tradition hallinnastaan.

Tämän koulukunnan pääasiallinen huoli on metafyysinen. Nasrin ja hänen seuraajiensa mukaan moderni tiede on liiallisesti sekularisoitunut ja lepää lähtökohtaisen naturalismiin sitoutumisen varassa. Käytännössä tämä koulukunta ei tee eroa metodologisen naturalismin ja filosofisen naturalismin välillä. Metodologisen naturalismin mukaan tieteellisen tutkimuksen on rajoituttava luonnollisiin syihin ja selityksiin sekä suljettava pois viittaukset yliluonnolliseen toimijuuteen. Filosofinen naturalismi on puolestaan ontologinen väite, jonka mukaan vain luonnollinen maailma on olemassa.

Tämän seurauksena traditionalistinen koulukunta pitää modernia länsimaista tiedettä metafyysisesti ja hengellisesti ongelmallisena. Heidän mukaansa ainoa kestävä ratkaisu olisi luoda islamilainen tiede, jossa empiirinen tiede yhdistetään hengelliseen ja mystiseen ulottuvuuteen. Nasr kutsuu tätä nimellä scientia sacra eli pyhä tiede.

Tieteellinen “ihmeellisyys” eli iʿjāz ʿilmī

Tämä koulukunta on yksi suosituimmista ja laajimmalle levinneistä islamin ja tieteen suhdetta koskevista “stereotypioista” muslimimaailmassa. Se voidaan jäljittää yrityksiin käyttää tiedettä Koraanin jakeiden tulkitsemiseksi tai yritykseen osoittaa, ettei Koraani ole ristiriidassa modernin tieteen kanssa. Vaikutusvaltainen esimerkki tästä on kuuluisan ranskalaisen kirurgin Maurice Bucaillen kirja. Se on kuitenkin Bucaillen jälkeen paisunut apologeettiseksi pyrkimykseksi todistaa islamin totuudellisuus modernin tieteen avulla. Arabimaailmassa edesmennyt Zaghloul al-Najjar, egyptiläinen geologi, oli yksi iʿjāzin eli Koraanin tieteellisen ihmeellisyyden suurimmista puolestapuhujista.

Ajatuksesta on tullut valtava kulttuurinen ilmiö, jonka keskiössä on väite, että Koraani — mutta myös profeetallinen traditio, sunna — sisältää tieteellisiä faktoja, joita ei olisi voitu tuntea 600-luvun Arabiassa. Tässä diskurssissa tiede ei ole ristiriidassa islamilaisten uskomusten kanssa vaan vahvistaa niitä.

Tiedon islamisaatio

Tämä koulukunta on myös kritisoinut “länsimaisen tiedon” sekulaaria luonnetta ja pyrkinyt teoretisoimaan suhdetta uuden islamilaisen tieteen ohjelmana tai niin sanottuna tiedon islamisaationa sekä humanistisissa tieteissä että luonnontieteissä. Tällä koulukunnalla oli ennen kaikkea epistemologinen tavoite: islamilaisen tradition, erityisesti Koraanin, tuominen mukaan tiedon tuottamiseen.

Tämän koulukunnan johtohahmoja olivat palestiinalais-amerikkalainen tutkija Ismail al-Faruqi ja irakilainen islamilainen oppinut Taha Jabir al-Alwani. Heidän mukaansa moderni tiede ja moderni tieto laajemminkin ovat perustavalla tavalla sekulaareja, kulttuurisesti länsimaisia ja siirtomaahistorian muovaamia sekä siten syvässä jännitteessä muslimisivilisaation kanssa. Niinpä he näkivät modernin tiedon sekulaarin luonteen muslimimaailman älyllisen, moraalisen ja kulttuurisen kriisin juurena ja uskoivat, että vain Koraaniin perustuva epistemologia voisi palauttaa merkityksen ja suunnan.

Eettinen tiede

Toinen modernin tieteen muslimikriitikko, Ziauddin Sardar ja hänen koulukuntansa, jota kutsutaan Ijmaleiksi, pyrkivät muotoilemaan islamilaisen tieteenfilosofian, joka yrittää korjata sen, minkä he näkevät modernin tieteen eettisinä sairauksina. Heidän lähtökohtansa on, että moderni tiede on puutteellinen ja vaarallinen erityisesti teknologisissa sovelluksissaan. He väittävät, että islam kehottaa voimakkaasti tiedon (ʿilm) tavoitteluun, samalla kun se ottaa huomioon etiikan, moraaliset arvot ja harmonian ihmiskunnan ja luonnon välillä.

Sardarin mukaan tiede ei ole arvoneutraalia toimintaa vaan “palvonnan muoto”, jolla on hengellinen ja yhteiskunnallinen tehtävä. Näin ollen hän vaati sellaisen islamilaisen tieteen kehittämistä, joka on orgaanisesti juurtunut islamilaiseen maailmankuvaan ja torjuu länsimaisen tieteen aksioomat, päämäärät ja menetelmät. Ongelmallisena hän näkee erityisesti reduktionismin, luonnon objektivoinnin ja eettisesti ongelmalliset käytännöt. Ne on hänen mukaansa korvattava uusilla tieteellisillä oppialoilla, jotka kehitetään islamilaisen moraalisen ja kulttuurisen viitekehyksen sisältä käsin.

Sekulaari/universaali tiede

Kuten voidaan nähdä, useimmat varhaisimmista yrityksistä ovat lähestyneet islamin ja tieteen suhdetta lähtökohdasta, jonka mukaan modernissa tieteessä on “jotakin vialla” ja islam “voi korjata sen”. Vastauksena tähän fysiikan Nobel-palkinnon saanut Muhammad Abdus Salam ja pakistanilainen ydinfyysikko Pervez Hoodbhoy ovat muotoilleet oman näkemyksensä, jonka mukaan tiede on universaalia ja ainoastaan sen sovelluksia muovaavat kulttuuriset tekijät. He väittivät, ettei tieteellä ole sisäisiä metafyysisiä ongelmia, jotka oikeuttaisivat sen uudelleenrakentamisen.

Esimerkiksi Salam väitti, että moderni tiede toteuttaa Koraanin kehotusta havainnoida, pohtia ja oppia luonnosta järjen avulla. Hänen mukaansa keskiaikainen islamilainen sivilisaatio kehitti aidon tieteellisen tradition.

Koulukunta kuitenkin korostaa, ettei keskiaikaisessa tai modernissa tieteessä ole mitään erityisesti “islamilaista”. Sen lisäksi, että suuret tieteelliset hahmot, kuten Ibn al-Haytham eli Alhazen tai Ibn Sina eli Avicenna, olivat muslimeja, he eivät tämän näkemyksen mukaan harjoittaneet “islamilaista tiedettä” vaan heidän tieteelliset menetelmänsä ja saavutuksensa olivat olennaisesti universaaleja.

“Averroistinen” harmonisointi

Ibn Rushdin eli Averroeksen, keskiaikaisen andalusialaisen muslimifilosofin ja juristin, innoittamana Nidhal Guessoum, algerialainen astrofyysikko, ehdottaa mallia islamin ja tieteen harmonisoimiseksi. Guessoumin pääasiallinen huoli on tieteen edistäminen muslimimaailmassa ilman, että islamilaisen tradition ydintä haitataan.

Guessoum edistää ei-konfliktista, rationaalista ja filosofisesti perusteltua sovittelua islamin ja modernin tieteen välillä. Hänen mukaansa tämä on mahdollista, jos muslimit sallivat useita erilaisia lukutapoja — monikerroksisine vivahteineen ja vihjeineen — useimmista, ellei kaikista, Koraanin kohdista.

Toisin kuin islamilaisen tieteen kannattajat, Guessoum kuuluu tuoreempaan muslimiajattelijoiden koulukuntaan — joista useimmat ovat tieteilijöitä. Nämä ajattelijat jakavat käsityksen, että islamin ja tieteen suhdetta ei tulisi muotoilla tieteen sisäisen dynamiikan kustannuksella eli sen metodologisen autonomian kustannuksella vaan pikemminkin tekstien kirjaimellisten lukutapojen kustannuksella.

Uskontunnustuksellinen/teologinen keskeisyys

Erään tuoreen panoksen islamin ja tieteen suhteeseen on antanut Shoaib Ahmed Malik, joka on tällä hetkellä yksi islamin ja tieteen alan näkyvimmistä äänistä. Hän esittää näkemyksen, joka ammentaa muslimien ortodoksisesta asharilaisesta teologiasta. Tavoitteena on ymmärtää islamin ja tieteen rajapinnalla olevat kysymykset tavalla, joka ei horjuta muslimien uskontunnustusta. Vaikka hänen diskurssinsa edistää sovittelua tieteen ja islamin välillä, se ei kuitenkaan anna etusijaa tieteen edistämiselle vaan muslimien uskontunnustuksen ja teologisten sitoumusten turvaamiselle.

Toisin kuin Guessoumin lähestymistapa, tämä uustraditionalistinen koulukunta painottaa, ettei islamin ja tieteen suhdetta tulisi muotoilla uskonnon sisäisen dynamiikan kustannuksella. Tässä näkemyksessä vakiintuneet tieteelliset teoriat voidaan alustavasti hyväksyä niiden omalla episteemisellä alueella, mutta niiden ei voida sallia syrjäyttää keskeisiä teologisia sitoumuksia — kuten uskoa ihmeisiin — joiden Shoaibin näkemyksen mukaan katsotaan sijaitsevan tieteellisen selityksen legitiimin piirin ulkopuolella.

Tässä näkemyksessä tiede ja tietäminen ovat tärkeitä, mutta eivät yhtä tärkeitä kuin pelastus, joka voidaan saavuttaa vain sitoutumalla vahvasti asharilaisen teologian keskeisiin periaatteisiin.

Muut diskurssit

Islamin ja tieteen suhde on herättänyt keskustelua myös eri aloilla, kuten luonnontieteiden opetuksessa. Erityisesti biologisen evoluution opettaminen muslimeille on yksi muslimeille vaikeimmista ja kiistellyimmistä tieteellisistä teorioista. Keskustelua käydään myös esimerkiksi  kosmologian ja fysiikan sekä islamilaisen mystiikan eli suufilaisuuden suhteesta. Modernin tieteen havainnot maailmankaikkeudesta, ajasta ja aineesta voidaan esimerkiksi lukea islamilaisten hengellisten ja metafyysisten linssien läpi.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä. Islamin ja tieteen tutkimusala kasvaa yhä, heijastaen laajemmin tieteen ja uskonnon tutkimusalan kehitystä ja keskusteluja.

Yhteenvetona voidaan todeta, että muslimien yritykset ymmärtää islamin ja tieteen suhdetta ovat tähän mennessä tuottaneet erilaisia keskusteluja. Tavoitteet vaihtelevat, mutta niitä voivat olla muun muassa tieteen puolustaminen islamilaisessa kulttuurissa, pyhien kirjoitusten ja opin puolustaminen länsimaista tiedettä vastaan, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisu sekä tiedonhankinnan tapojen ja todellisuutta koskevien näkemysten tarkistaminen. Keskustelun moninaisuus heijastaa itse islamin sisäistä moninaisuutta. Näin ollen yhdestä, kaikkialla samanlaisesta, Islamin ja tieteen suhteesta puhuminen ei ole kestävää.

Tekstin on kääntänyt konekäännöksen avustuksella Rope Kojonen.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Tilaa myös artikkelit suoraan sähköpostiisi

Lähteet

• Abdus Salam, Muhammed. Ideals and Realities: Selected Essays of Abdus Salam. Singapore: World Scientific, 2nd Edition, 1987.
• Al-Naggar, Zaghloul. Min ayat al-I‘jaz al-‘Ilmiy – As-Samaa’ fi l-Qur’an al-Kareem (Scientifically Miraculous Cosmic Verses of the Glorious Qur’an). Beirut, Lebanon: Dar al-Ma‘rifa, 4th edition, 2007.
• Bucaille, Maurice. La Bible, le Coran et la Science [The Bible, The Qur’an and Science: The Holy Scriptures Examined in the Light of Modern Knowledge]. Seghers, 1976.
• Dajani, Rana. “Why I teach evolution to Muslim students.” Nature 520, 409, 2015.
• Ethical Science / Ijmalis: Ziauddin Sardar. Desperately Seeking Paradise: Journeys of a Sceptical Muslim. Granta Books, London, 2004.
• Guessoum, Nidhal. Islam’s Quantum Question: Reconciling Muslim Tradition and Modern Science. I.B. Tauris, 2010.
• Hoodbhoy, Pervez. Islam and Science: Religious Orthodoxy and the Battle of Rationality. London: Zed Books Ltd., 1991.
• Inès Safi. “La Science est-elle une voie vers la vérité” [“Is science a path to the truth?”], teoksessa Abd-Al-Haqq Guiderdoni (toim.), Science et religion en islam : des musulmans parlent de la science contemporaine [Muslims speaking about modern science]. Paris, 2012. Albouraq éditions.
• Islamization of knowledge: Ismail al-Faruqi. Islamization of Knowledge: General Principles and Work Plan. Virginia: International Institute of Islamic Thought, 1982.
• Malik, Shoaib Ahmed. Islam and Evolution: Al-Ghazālī and the Modern Evolutionary Paradigm. New York: Routledge, 2021.
• Nasr, Seyyed Hossein. The Encounter of Man and Nature: The Spiritual Crisis of Modern Man. London: Allen & Unwin, 1968.

Artikkelikuva: Murad Khan @ Pexels