Oliko uskonpuhdistus radikaali murros vai luonteva seuraus keskiaikaiselle filosofialle? Taikoiko Luther ideansa hatusta vai toimiko hän aikansa filosofian ehdoilla? Dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio arvioi ekumeniikan professori Risto Saarisen uutta merkittävää aatehistoriallista tutkimusta.

Yksi reformaatiotutkimuksen keskeisistä kysymyksistä on liittynyt Lutherin ja häntä edeltäneen teologianhistorian suhteeseen. Yhtäältä on haluttu korostaa Lutherin ajattelun erilaisuutta ja uutuutta suhteessa keskiajan skolastiseen teologiaan. Taustalla tässä on ollut halu alleviivata sitä, kuinka luterilainen oppi on pohjimmiltaan erilaista, tai jopa täysin vastakkaista, suhteessa katoliseen teologiaan. Toisaalta taas on haluttu korostaa sitä, kuinka Lutherin omintakeiselta vaikuttava ajattelu on luonteva jatke skolastiikalle ja osa laajaa vuosisataista teologianhistoriallista keskustelua. Luther ei siis esitä niinkään täysin uutta ja radikaalia teesiä, vaan hän kutsuu esiin jotakin vanhaa ja olennaista, joka on ehkä jäänyt pimentoon.

Suomalainen Luther-tutkimus on perinteisesti halunnut korostaa Lutherin ja aikaisemmin tradition linkkiä. Siksi tätä tutkimussuuntaan on joskus kutsuttu hieman pejoratiivisesti ”katolisen Lutherin” etsinnäksi. Aikanaan Tuomo Mannermaan alulle laittama koulukunta yrittäisi siis ikään kuin väkisin tehdä Lutherista ”katolisen” ja vähätellä luterilaisen teologian ominaispiirteitä.

Ekumeniikan professori Tuomo Mannermaa.

Mannermaan koulukunnan tutkimustuloksia on kritisoitu sekä niin sanotun tunnustuksellisen luterilaisuuden että liberaalin eksistentialistisen teologian tahoilta. Kritiikki on kohdistunut voittopuolisesti Mannermaan oppilaiden tulosten käytännöllisiin seurauksiin ja varsinainen tekstilähtöinen analyysi on jäänyt yllättävän vähälle. Itse olen aikanaan vastannut keskeisiin koulukuntaa koskeviin kritiikkeihin toisaalla.

Lutheria lukeneet eivät voi välttää törmäämästä teksteihin, joissa Luther kiroaa monisanaisesti ”filosofeja” ja ”skolastikkoja”. Tämä voi antaa pintapuolisen vaikutelman siitä, että se mitä Luther tosiasiassa tekee, onkin nyt aivan jotain muuta, kuin mitä nämä kirotut tahot tekevät. Luther olisi vain raamattuteologi, joka vähät välittää kaiken maailman verettömistä filosofioista; hänhän vain esittää asiat niin kuin Raamattu, yksinkertaisesti ja selkeästi, ne ilmaisee. Asia on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi. Ekumeniikan professori Risto Saarinen esittää uudessa kirjassaan Philosophical Justice and Reformation Righteousness (OUP 2025) hengästyttävän tarkan analyysin siitä, mitä kaikkea Lutherin ajattelun taustalta kajastaa. 

Ekumeniikan professori Risto Saarinen

Lutherin ja ”filosofien” välinen suhde pyörii pitkälti Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa esittämän ”oikeudenmukaisuuden”, tai teologisesti ilmaistuna ”vanhurskauden” (iustitia), käsitteen ympärillä. Aristoteleen kuuluisan hyveteoreettisen määritelmän mukaan ”vanhurskaaksi (iustus) tullaan vanhurskaita tekoja tekemällä”. Tämä ajatus saa Lutherin kauhistuksiin, koska se sekoittaa armon ja lain keskenään. Armo-oppi, siten kuin hän apostoli Paavalia tulkitsee, ei rakennu lain vaatimuksen, vaan armon lupauksen varaan. Siksi ihminen ei voi tulla Jumalan edessä kelvolliseksi, eli vanhurskaaksi, tekemällä hyviä tekoja. Jotta ihminen voisi tehdä hyvää, hänen täytyy ensin olla hyvä; eli järjestys on aivan päinvastainen kuin Aristoteles sen esittää.

Saarinen esittää, että uskonpuhdistuksen oppi Jumalan vanhurskaudesta (iustitia Dei) tulisi ymmärtää laajemmassa filosofianhistoriallisessa kontekstissa kuin usein tunnustetaan. Hän esittää, että perinteinen tarina – jossa Luther yksinkertaisesti vain sysää syrjään aristoteelisen oikeudenmukaisuuden käsitteen ja esittelee uuden reformatorisen opin – on aivan liian yksinkertainen. Sen sijaan Saarinen osoittaa, että Lutherin aikana liikkui lukuisia filosofisia käsityksiä oikeudenmukaisuudesta, joista monissa on jo piirteitä, joita myöhemmin sovellettiin uskonpuhdistuksen teologiassa. Luther ei siis ole puhdas raamattuteologi, vaan hän nojaa vahvasti edeltäneeseen skolastiseen traditioon.

Saarinen ehdottaa, että voimme hahmotella uuden historiallisen ja teologisen paradigman: uskonpuhdistuksen oppi vanhurskauttamisesta ei ole vain teologinen reaktio aristoteelista oikeudenmukaisuutta vastaan, vaan se on anselmilaisen teologian, aristoteelisen etiikan, myöhäisskolastisen oikeusfilosofian ja varhaismodernin humanistisen ajattelun monimutkaisen vuorovaikutuksen tulos.

Kirjan ensimmäinen osa on tarkka analyysi oikeudenmukaisuuden käsitteen eri tulkinnoista ennen reformaatiota. Keskeinen tulos tältä osin käsittelee muutosta, joka tapahtuu objektiivisesta oikeuskäsityksestä kohti subjektiivista oikeuskäsitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varhaisemmassa aristoteelisessa ja erityisesti tomistisessa perinteessä oikeudenmukaisuus käsitetään objektin ominaisuutena tai kvaliteettina. Erityisesti Anselm Canterburylainen, John Buridan ja Duns Scotus sen sijaan alkavat korostaa oikeudenmukaisuutta enemmän voluntaristisesta ja relationaalisesta näkökulmasta. Oikeudenmukaisuus ei siis ole todellisuuden syvärakenteessa oleva objektiivinen tosiasia, vaan jotakin, joka riippuu Jumalan tahdosta; Jumala, ei todellisuus itsessään, määrittää sen mikä on oikeudenmukaista. Näin oikeudenmukaisuudesta tulee ikään kuin helpommin ”liikuteltava” asia; sitä voidaan soveltaa, jakaa ja lahjoittaa.

Tämä uusi oikeudenmukaisuuden paradigma, joka nousi esiin myöhäisskolastisissa ja renessanssin ajan Aristoteles-kommentaareissa, yhdistää paavalilaisia ideoita armon ja lain suhteesta erittäin hienosyisiin filosofisiin oikeudenmukaisuuskäsityksiin. Saarisen mukaan tämä on se tausta, jota vasten vanhurskauttamisen teologiaa on luettava. Uskonpuhdistuksen oppi vanhurskauttamisesta ja vanhurskaudesta perustuu siis filosofisesti muuttuneeseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, eikä niinkään radikaaliin irtautumiseen aristoteelisesta hyve-etiikasta. Luther ei siis keksi teoriaansa tyhjästä, vaan hän poimii kaikenlaista sekalaista tavaraa tradition virrasta ja kyhää niistä sitten oman rakennelmansa. Lutherin ajattelu myös kehittyy ja muuttuu ajan myötä.

Yksi filosofinen käsite, jota Luther ahkerasti soveltaa on relaatio, joka tarkoittaa suhteessa olemista. Kun tätä sovelletaan oikeudenmukaisuuden käsitteeseen niin sen sijaan, että sanottaisiin oikeudenmukaisuuden olevan jonkinlainen ominaisuus tai kvaliteetti, oikeudenmukaisuus voidaan kuvata tietynlaisena asioiden välisenä suhteena. Suhteet voivat esimerkiksi olla numeerisia eli sellaisia, jossa jotakin pidetään jonakin ilman, että kohteessa itsessään tapahtuu mitään muutosta. Tätä suhdetta kutsutaan usein imputaatioksi. Esimerkiksi pankki voi imputoida sinänsä arvottomalle paperinpalalle vaikkapa 100€ arvon ilman, että setelipaperissa itsessään tapahtuu mitään muutosta.  Suhteet voivat olla myös kausaalisia ja epäsymmetrisiä siten, että A:n toiminta yksipuolisesti aiheuttaa jonkin B:tä koskevan asiantilan ilman, että B osallistuu siihen itse millään tapaa. Näin esimerkiksi käy, jos takka lämmittää huonetta. Kun takassa on tuli, huonekin lämpenee, mutta lämpeneminen ei ole mitenkään huoneen itsensä vallassa. Kun tuli sammuu, huone kylmenee. Lämpö on ensisijaisesti takan, ei huoneen ominaisuus, mutta huone voi tulla siitä osalliseksi.

Usko Kristukseen on Lutherille akti, joka saattaa voimaan tällaisen uudenlaisen relaation. Tämä relaatio on yhtäältä imputatiivinen; syntiselle luetaan Kristuksen ”vieras vanhurskaus” (iustitia aliena), joka ei siis ole ihmisen itsensä kvaliteetti, vaan Jumalan ominaisuus. Samalla tämä lukeminen on efektiivinen ja transformatiivinen samalla tapaa kuin edellä mainitussa takan ja lämpimän huoneen tapauksessa.

Lutherin luovasta interaktiosta aikansa filosofian kanssa seuraa kuitenkin joukko ongelmia, joita Saarinen luonnehtii Lutherin ”haavoittuvuuksiksi”. Ensinnäkin ihmisen toimijuuden luonne hämärtyy. Toiseksi lain rooli jää tarkemmin selvittämättä. Kolmanneksi muutokset oikeudenmukaisuuden käsitteessä tekevät Lutherin alttiiksi relativismisyytöksille.

Varhaisissa teksteissään Luther korostaa ihmisen aktiivisuutta, vapautta ja velvollisuutta tehdä rakkauden tekoja lähimmäisilleen. Kuitenkin debatoidessaan Erasmus Rotterdamilaisen kanssa 1520-luvulla Luther omaksuu vahvasti antipelagiolaisen kannan ja päätyy kannattamaan hyvin vahvaa determinismiä (Jumalan kaikkitieto ja ihmisen periturmelus tekevät mahdottomaksi minkäänlaisen vapauden suhteessa hengellisiin asioihin). Saarinen esittää varovaisena arvionaan, että varhaisen Lutherin teksteissä olisi ollut aineksia kehittää hienosyisempääkin teologisen toimijuuden käsitettä, mutta Luther itse ei tähän koskaan ryhtynyt.

Toinen hankaluus nousee esiin Lutherin kohdatessa antinomistisen liikkeen argumentit, joissa vedottiin hänen omiin teksteihinsä lain hylkäämisen puolesta. Jos Luther oli pitkään nakellut niskojaan Aristoteleen ja filosofien lakiteologialle, hän joutuu nyt vetämään sanojaan takaisin ja selittelemään aiempia tekstejään. Laille löytyy lopulta niin teologista kuin yhteiskunnallistakin käyttöä. Kuitenkaan tässäkään tapauksessa Luther ei tarjoa selkeää viitekehystä sille, kuinka laki ja evankeliumi oikeastaan suhteutuvat toisiinsa. Luther näyttää reagoivan erilaisiin haasteisin ad hoc ilman pyrkimystä rakentaa minkäänlaista koherenttia systeemiä.

Kolmas ongelma liittyy oikeudenmukaisuuden käsitteen suhteellistumiseen. Vaikka Lutherista itsestään ei saa tehtyä postmodernia relativistia, hänen vanhurskauttamisoppinsa edellyttää tietynlaista käsitteellistä väljyyttä. Sidottua ratkaisuvaltaa lukeneet muistavat kuinka Luther kieltää, että inhimillistä oikeudenmukaisuuden käsitettä ei saa soveltaa Jumalaan, koska Jumalaa eivät maalliset käsitykset oikeasta ja väärästä sido. Tämä rohkea siirto on eräänlainen metafyysinen ”vapaudut vankilasta” -kortti. Sen pelaaminen ei kuitenkaan ole ilmaista, ja hinta tulee maksuun pienellä viiveellä. Jos inhimilliset käsitteet eivät enää kuvaakaan Jumalaa oikein, ei ainoastaan relativismi, vaan myös antirealismi, alkavat hiljalleen nakertaa ”feste Burgin” perustuksia.

Saarisen tyyli on akateemisen viileä ja kuvaileva; juuri sellainen ”eiskalte analysis” johon Mannermaa oppilaitaan usein kehotti. Kuin salapoliisiromaanissa, merkittäviä ja kriittisiä huomioita esitetään rivien välissä, ja niiden seuraukset sekä merkityksen pohdinta jätetään lukijan aktiivisuuden ja huomiokyvyn varaan. Esimerkiksi edellä mainitut haavoittuvuudet mainitaan lyhyesti parissa kappaleessa. Kyseessä ovat kuitenkin vakavat viillot, siitäkin huolimatta, että Luther itse vakuuttelisi Monty Pythonin Mustan Ritarin lailla: ”it’s just a flesh wound.” Saarisen ansiosta luterilaiset teologit voivat nyt tarkemmin arvioida, kuinka syvistä haavoista nyt oikeastaan onkaan kyse.

Niille, jotka ovat tottuneet lukemaan suomalaisen Luther-tutkimuksen tuottamia tekstejä, Saarisen kirja voi olla yllättävä siinä mielessä, että se ei juurikaan keskustele tämän paradigman sisäisesti. Muihin Mannermaan koulukunnan tutkimuksiin ei juurikaan viitata, eikä (jo hieman kliseeksikin muodostunut) unio cum Christo -teema näyttele juuri mitään roolia. Tutkimus fokusoituu yhteen tarkasti rajattuun käsitteeseen ja sen historiaan, ja tällä on selvät ansionsa ja hyötynsä.

Joku voisi tulkita tutkimuksen tietynlaisena korjausliikkeenä Mannermaan koulukunnan varhaisiin tutkimuksiin, joissa painopiste oli juuri vanhurskauttamisen efektiivisessä ja unitiivisessa puolessa. Saarinen ei kuitenkaan kumoa näitä tutkimuksia; sen sijaan hän tekee oikeutta vanhurskauttamisen relationaaliselle ja imputatiiviselle aspektille. Tätähän Mannermaa ja hänen oppilaansa eivät ole koskaan kieltäneet, mutta käytännössä aiheesta ei ole sanottu kovinkaan paljon, ehkä siksi koska sitä on pidetty liian ilmeisenä. Saarisen tutkimus tarjoaakin nyt arvokkaan selvennyksen. Ihailtavalla tavalla kyseessä ei ole mikään ennalta-arvattava koulukuntatyö. Saarisen tutkimustuloksissa on paljon sellaista, joista monet aiemmat kriitikot varmasti ilahtuvat, mutta samalla myös paljon sellaista, joka nostaa esiin uusia ongelmia. Näistä merkittävin lienee kasvava tietoisuus luterilaisen projektin syvästi keskeneräisestä ja reaktiivisesta luonteesta. Filosofien haamut eivät jätä Martti-tohtoria ja hänen oppilaitaan rauhaan.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. 

Tilaa artikkelit suoraan sähköpostiisi

Kuva 1: Ekumeniikan professori Tuomo Mannermaa. Kuva: Olli-Pekka Vainio

Kuva 2: Ekumeniikan professori Risto Saarinen, kuva: Helsingin yliopisto

Kuva 4: Midjourney AI