Artikkeli / Aku Visala / 17.9.2021

Itsehillinnästä itsehallintaan – itsehallinnan psykologiaa ja filosofiaa

Emme tee mitä tahdomme, vaan sitä mitä vihaamme. Miksi emme kykene tekemään sitä mitä haluamme tehdä, vaan lankeamme muiden virikkeiden houkutuksiin? Asiasta meitä valaisee uskonnonfilosofian dosentti ja Helsingin yliopiston tutkija Aku Visala.

Olen jo useamman vuoden tehnyt tutkimusta tahdonvapaudesta. Olen pyrkinyt tunnistamaan niitä psykologisia mekanismeja ja ilmiöitä, jotka todellisuudessa mahdollistavat sen, että ihmiset kykenevät hallitsemaan tekojaan tietoisten perusteiden nojalla. Eräs näistä psykologisista ilmiöistä on itsehallinta – tai itsehillintä, kuten sitä on perinteisesti kutsuttu. Avaan tässä kirjoituksessa hieman viimeaikaista itsehallinnan tutkimusta sekä tarkastelen itsehallinnan ja tahdonvapauden yhteyttä. 

Itsehillintä filosofian alkulähteillä

Jo yli 2000 vuotta sitten filosofit kiinnostuivat tahdonheikkouden ongelmasta. He huomasivat, että ihmiset toisinaan toimivat vapaaehtoisesti vastoin parasta arviotaan siitä, mitä heidän tulisi tehdä. Nykypsykologit ovat huomanneet saman ilmiön. He puhuvat arvojen ja intentioiden välisestä aukosta – eräänlaisesta vajeesta. Henkilö voi aivan hyvin pitää tiettyjä asioita arvossa mutta kuitenkin toimia tarkoituksella toisella tavalla. 

Tiedän, että minun tulisi siivota asuntoni. Olen vakuuttunut, että siisti asunto on hyvä asia ja pidän siisteyttä itselleni tärkeänä. Tahdonheikkous on sitä, että päätän siivoamisen sijaan kuitenkin rojahtaa nojatuoliin narskuttamaan perunalastuja ja katsomaan televisiota. En lankea napostelemaan siksi, että minulta puuttuisi kyky siivota tai ajattelen siivoavani hetken päästä. Sen sijaan teen tietoisen päätöksen olla siivoamatta, vaikka samanaikaisesti tiedän, että minun tulisi siivota. 

Aristoteles piti heikkotahtoisena (kr. akraattisena) henkilöä, joka usein lankeaa houkutuksiin eikä kykene toteuttamaan parhaita aikomuksiaan. Tätä hän piti eräänlaisena luonteen heikkoutena. Voimakastahtoinen henkilö (kr. enkraattinen) henkilö puolestaan useimmiten voittaa sellaiset houkutukset ja kiusaukset, joihin moni lankeaa. Vahvatahtoisuus on ihailtava hyve: tällainen ihminen on vakaa ja vie aikomuksensa loppuun. 

Kreikkalaisten filosofien selitys tahdonheikkoudelle oli rationalistinen. Ihminen on rationaalinen eläin ja hänelle parasta on järjenmukainen elämä. Heikkotahtoisuus on sitä, että henkilö antautuu alempien sielunosien, kuten tunteiden ja halujen, vietäväksi. Tämä johtuu siitä, ettei ihminen tiedä paremmin. Jos ihminen ei toimi järkevästi, hänen tiedossaan ja ymmärryksessään on jonkinlainen puute. 

Itsehillinnän tavoitteena on, että järki hallitsee ihmisen sielussa ja alistaa tunteen ja halun valtaansa. Tieto voittaa tunteet. Monet filosofit, kuten esimerkiksi stoalaiset, olivat aika optimistisia itsehillinnän suhteen. Kasvatuksen ja harjoituksen kautta ihmisen on mahdollista oppia elämään hillittyä elämää. 

Ajatellaan nyt, että tarkoitamme tahdonvapaudella ihmisten kykyä säädellä omaa käyttäytymistään järkiperusteiden valossa. Ensinnäkin tämä tarkoittaa kykyä tunnistaa ja arvioida järkiperusteita. Käytännöllinen järki on ikään kuin tutka, joka etsii ympäristöstä perusteita toimia sekä arvioi omia halujani ja tavoitteitani niiden valossa. Pelkkä perusteiden prosessointi ei vielä silti riitä tahdonvapauteen. Tarvitaan kyky muuttaa järkiperusteet toiminnaksi. Nyt on helppo nähdä, miksi itsehillintä on välttämätön tahdonvapauden edellytys. Mitä puutteellisempi itsehallintani on, sitä vaikeampi minun on toimia niiden järkiperusteiden nojalla, joita pidän hyvinä perusteita. Itsehallinta siis mahdollistaa tämän jälkimmäisen tahdonvapauden askeleen. 

On houkuttelevaa seurata kreikkalaisia ja sanoa, että itsehallinnassa on kysymys siitä, kuinka taitavasti henkilö säätelee erilaisia motivaatioitaan. Itsehillintä on sitä, että henkilö käyttää järkeään tai tahdonvoimaansa vastustamaan muita, usein lyhyen tähtäimen tyydytykseen pyrkiviä tunteita ja haluja. Itsensä hallitseminen on tällöin itsensä hillitsemistä. Pyrin kuitenkin seuraavaksi osoittamaan, että tahdonvoimalla ja järjellä houkutusten vastustamiseen pyrkivä käsitys itsehillinnästä on virheellinen – tai oikeastaan puutteellinen, osatotuus. 

Antiikin filosofit määrittelivät itsehillinnän liian kapeasti ja olivat rationalisminsa sokaisemia.  

Itsehillintä ja tahdonvoima

Itsehillinnän (engl. self-control) tieteellinen tutkimus alkoi 1900-luvun loppupuolella. Walter Mischel ja hänen kollegansa tekivät 1970-luvulla kuuluisan sarjan kokeita, jotka sittemmin on tunnettu ”vaahtokarkkikokeina”. Näiden koeasetelmien tarkoitus oli tutkia sitä, missä määrin lapset kykenevät lykkäämään tyydytystään. Heidän eteensä asetettiin vaahtokarkki. He saivat halutessaan syödä vaahtokarkin mutta heille luvattiin enemmän karkkia, jos he pidättäytyvät karkin syömisestä tietyn ajan. 

Tutkimustulokset olivat käänteentekeviä. Ensinnäkin tutkimuksissa huomattiin suuria yksiköllisiä eroja itsehillinnässä. Myöhemmissä tutkimuksissa on osoitettu, että menestys vaahtokarkkitesteissä ennustaa menestystä myöhemmässä elämässä. Jos kykenet parempaan itsehillintään, ennustaa tämä taloudellista menestystä ja terveyttä elämässä sekä vähemmän ongelmia antisosiaalisen käyttäytymisen kanssa. Tutkimuksissa huomattiin myös, että hyvä itsehillintä korreloi esimerkiksi älykkyyden ja sosiaalisen vastuullisuuden taipumusten kanssa. Sosiaalipsykologi Roy Baumeisterin mukaan hyvä itsehillintä onkin eräs tärkeimmistä tekijöistä, joka ennustaa menestystä elämässä.

Baumeister on kollegoineen kehittänyt kaikkein laajalle levinneimmän ja tutkituimman teorian itsehillinnästä. Teoriasta on tullut suosittu varmaankin myös siitä syystä, että se vastaa joitakin itsehallintaan liittyviä arkikokemuksiamme. 

Arkikokemuksemme valossa on houkuttuvaa ajatella, että kullakin haluttavalla asialla tai tavoitteella on eräänlainen vetovoima. Sipseillä on oma vetovoimansa ja usein tämä vetovoima peittoaa siivouksen vetovoiman. Tällöin itsehillintä on sitä, että henkilö kehittää ikään kuin vastavoiman haluille, joita hän ei halua noudattaa. Vastatakseen houkutuksiin henkilö käyttää vastavoimaa – tahdonvoimaa

Baumeister tutkimusryhmineen esittääkin, että itsehillintä on psykologinen prosessi, jossa henkilö käyttää eräänlaista mentaalista energiaa, tahdonvoimaa, houkutusten voittamiseen. Tahdonvoima on ikään kuin lihas, jota henkilö harjoittaa ja joka kuluttaa energiaa. 

Tieteellisen evidenssin Baumeisterin teorialle tarjoaa suuri joukko kokeita, jotka tutkivat egon tyhjentymiseksi kutsuttua ilmiötä. Näiden kokeiden mukaan tahdonvoima ei ole ainoa mielen energiasyöppö, vaan kaikki tietoista ponnistelua vaativa ajattelu ja toiminta syö samaa energiaa. Kokeissa kävi ilmi, että itsehillinnän harjoittamisesta seurasi huonompi suoriutuminen esimerkiksi loogista päättelyä tai vaikeaa päätöksentekoa koskevissa ongelmissa. Sama ilmiö toimi myös päinvastoin: jos henkilöt laitettiin tekemään vaativia loogisia tehtäviä, heidän itsehallintansa kärsi joksikin aikaa sen jälkeen.  

Tahdonvoiman ongelmia

Suosiostaan huolimatta Baumeisterin malli itsehillinnästä tahdonvoimana on ollut kuluneen vuosikymmenen aikana tieteellisessä vastatuulessa. Ongelmat ovat sekä empiirisiä että käsitteellisiä. 

Alun perin Baumeister ja kollegat esittivät, että tahdonvoimassa ei ole kyse pelkästään metaforasta, vaan aivoissa on jonkinlainen energian bensatankki. Väite oli se, että veren glukoosipitoisuus olisi tässä tärkeässä roolissa. Ikävä kyllä myöhempi tutkimus on osoittanut tämän hypoteesin virheelliseksi. Jotta tahdonvoima olisi enemmän kuin metafora, olisi tärkeää löytää jonkinlainen kognitiivinen tai neuraalinen mekanismi sen toiminnalle. Tällaista mekanismia ei kuitenkaan näytä löytyvän, joten mitään kirjaimellista ”tahdonvoimaa” tai ”mielen energiaa” ei näytä olevan olemassa. Aivoissa ei ole lihaksia, eikä mielessä ole bensatankkia, jotka itsehillintä käyttää. 

Tahdonvoimateorian uskottavuutta koettelee myös erityisesti sosiaalipsykologiaa myllännyt replikaatiokriisi. Useampi viimeaikainen meta-analyysi toteaa, että egon tyhjentymistä koskevat tutkimukset eivät ole replikoituneet kovinkaan hyvin. Toisistaan riippumattomat tutkimusryhmät eivät ole kyenneet toistamaan tuloksia. Baumeister itse on toki puolustanut sitkeästi tutkimusten uskottavuutta, mutta tässä kohdin epäilyksille alkaa olla jo hyviä perusteita. 

Lisäksi on paljonkin uutta tutkimusta, joka asettaa koko tahdonvoimateorian kyseenalaiseksi – tai ainakin uuteen valoon. Tutkimuksissa on käynyt ilmi esimerkiksi se, että tavoitteensa onnistuneesti saavuttavat henkilöt eivät useinkaan koe harjoittavansa tahdonvoimaa. Tämä vaikuttaa oudolta, jos kerran itsehillinnässä on kysymys houkutusten tietoisesta vastustamisesta. Lisäksi on huomattu, että tavoitteensa onnistuneesti saavuttavat ihmiset eivät ole kovinkaan hyviä vastustamaan kaikenlaisia houkutuksia. Vaikka henkilö onnistuisikin saavuttamaan pitkän tähtäimen tavoitteensa, hän voi usein langeta esimerkiksi grillille mässäämään. Tästä ”heikkotahtoisuudesta” huolimatta heillä on tapoja, jotka edistävät pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamista. 

Voidaan myös kysyä, missä määrin tietoinen ponnistelu todella edistää itsehillintää. Tahdonvoimateorian oletus on, että tietoinen ajattelu ja ponnistelu on itsehillinnän avain. Tietoinen mieli toimii tiedostamatonta mieltä ja sen haluja vastaan. Asia ei kuitenkaan todellisuudessa ole näin yksinkertainen. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, ettei tietoisen ajattelun ja ponnistelun kehittäminen läheskään aina lisää itsehillintää, vaan usein haittaa sitä. Ponnistelu ei ole kovinkaan tehokasta, kun kiusauksia pitäisi vastustaa. Paljon tehokkaampaa on kiusausten välttäminen ennakoimalla. Lisäksi tietoinen ajattelu taipuu helposti rationalisoimaan itsehillinnän puutteesta syntyneitä tekoja. Näin toimija alkaa pettää itseään ja keksii jälkeenpäin perusteet heikkotahtoiselle toiminnalleen. 

Tunteet eivät muutenkaan ole itsehillinnän vihollisia, kuten perinteisesti ollaan ajateltu. Tahdonvoimateorian mukaan itsehillintä on järjen kamppailua tunteita vastaan. Jälleen kerran kyseessä on liiallinen yksinkertaistus. Toisinaan emootiot kyllä haittaavat itsehillintää mutta usein ne myös tukevat sitä. Esimerkiksi onnistumisen tunne vahvistaa itsehillintää ja positiiviset tunteet ruokkivat sitä.

Nämä tutkimuslöydökset asettavat itsehillinnän uuteen valoon. Ehkä itsehillintä ei olekaan vain tahdonvoiman harjoittamista houkutusten edessä. Viimeaikaiset teoriat etsivätkin vastauksia muualta. Niiden mukaan itsehallinta ei koostu tahdonvoiman harjoittamisesta, vaan pikemminkin erilaisten taitojen harjoittamisesta. Heikkotahtoisen ja vahvatahtoisen ihmisen eroa ei selitä edeltävän tahdonvoiman heikkous ja jälkimmäisen vahvuus. Sen sijaan tämän eron selittää se, että vahvatahtoisella ihmisellä on joukko harjoituksen perusteella syntyneitä taitoja, jolla hän hallitsee toimintaansa moninaisin tavoin eri tilanteissa. Nämä taidot eivät koske ”tahtoa”. Sen sijaan ne koskevat esimerkiksi tunteiden käsittelyä, tulevaisuuden suunnittelua ja itsetuntemusta. 

Itseään kontrolloiva kognitio

Teoriaa itsehallinnasta joukkona monenlaisia taitoja ovat kehittäneet esimerkiksi filosofit Elizabeth Pacherie ja Jose Bermudez. Teorioita yhdistää ajatus siitä, että itsehallinta koostuu erilaisista taidoista, joita voidaan kehittää harjoittelun kautta. Näin itsehallinnan taidot ovat verrannollisia esimerkiksi niihin taitoihin, joita tarvitaan instrumentin soittamiseen. 

Tiedonkäsittelyn näkökulmasta tarkasteltuna molempien pitää ratkaista samanlainen ongelma. Voimme kutsua tätä kontrollin ongelmaksi. Kykenemme muodostamaan erilaisia tietoisia aikomuksia toimia. Nämä aikomukset eivät kuitenkaan automaattisesti muutu joustavaksi sensorimotoriseksi toiminnaksi. Tämän tietää jokainen, joka on opetellut soittamaan vaikkapa pianoa. Vaikka kuinka tietoisesti yrittäisin liikuttaa sormiani, ne eivät vaan mene oikeille paikoille ilman pitkällistä harjoittelua. Lopulta niiden liikuttamista ei tarvitse edes miettiä. Myöskään aikomus ajaa autolla 200 metriä kahden risteyksen läpi ei muutu toiminnaksi ilman taitoja, jotka syntyvät autonhallinnan, ruumiinliikkeiden ja tarkkaavaisuuden harjaantumisen kautta.   

Tiedonkäsittelyn näkökulmasta haaste on se, kuinka abstrakti ja yleinen tietoinen aikomus muunnetaan ei-tietoiseksi ja konkreettiseksi ruumiinhallintaa, tarkkaavaisuutta ja muuta automaattista toimintaa ohjaavaksi tiedoksi. Eräs homo sapiensin menestyksen salaisuuksista on juuri erittäin tehokas oppimiskyky. Luulen, että tietoisuus on tässä keskeisessä roolissa. Tietoisuus on eräänlainen monitorointi- ja kontrollimekanismi, jonka avulla uusia, automaattisesti toimivia taitoja voidaan kehittää. 

Kun ymmärrämme itsehallinnan joukkona erilaisia taitoja, se vertautuu esimerkiksi soittamisen ja ajamisen taitoihin. Bermudezin mukaan itsehallinta koostuu kolmenlaisista taidoista. Ensinnäkin on oltava taitoja tunnistaa erilaiset tilanteet, joissa motivaatioiden välisiä konflikteja syntyy. Tämä edellyttää itsetuntemuksen kehittämistä ja rehellisyyttä. 

Toisekseen henkilön pitää taitaa sopivien itsehallinnan strategioiden valinta. Kuten jo Mischelin tutkimuksissa huomattiin, lapsetkin käyttivät sarjassa tai yhtäaikaisesti monia erilaisia strategioita. He saattoivat esimerkiksi ohjata tarkkaavaisuutensa muualle tai yksinkertaisesti sulkea silmänsä, jotta eivät näkisi herkullista vaahtokarkkia.   

Kolmanneksi on taitoja, joiden avulla henkilö tarkkailee valittujen strategioiden onnistumista. Itsehallinnan onnistumiseen ei riitä se, että henkilö etukäteen päättää sitoutua yhteen strategiaan. Sen sijaan tarvitaan joustavaa taitoa valita ja vaihdella strategioita tilanteen mukaan. Jotta tämä olisi mahdollista, on jatkuvasti tarkkailtava niiden toimivuutta. Bermudezin mukaan juuri tätä tekee arkikokemuksemme tahdonvoimasta, vaivasta ja paneutumisesta. Jos valitut strategiat toimivat, tietoisuuteen ei tule kokemusta ”vastustuksesta”. Onnistuneeseen suoritukseen sen sijaan liittyy kokemus sujuvuudesta tai jopa vahva flow-kokemus, jossa ei enää koe laisinkaan toimivansa. Kun taas valitut itsehallinnan strategiat eivät toimi, tietoisesti koemme vaivaa tai vastustusta. Näin tietoinen kokemuksemme on itse asiassa merkki siitä, kuinka hyvin tiedostamaton prosessointi onnistuu toteuttamaan tavoitteemme. 

Itsehallinnan strategioita

Itsehallinta on siis edellisen teorian mukaan joukko taitoja, joilla ihmiset valitsevat ja panevat toimeen erilaisia itsehallinnan strategioita joustavasti eri tilanteissa. Totesin jo edellä, että tällaisia strategioita on monenlaisia. 

On hyvä erottaa toisistaan diakroniset ja synkroniset itsehallinnan muodot. Synkronisella hallinnalla viitataan tilanteisiin, jossa motivaatiokonflikti on juuri meneillään. Diakroninen hallinta puolestaan koskee motivaatioristiriitoja nykyisen ja tulevaisuuden minän välillä. Tahdonvoimaan perustuva teoria itsehillinnästä keskittyy erityisesti synkroniseen hallintaan. Edellä kävi kuitenkin jo ilmi, että tavoitteiden saavuttamisen kannalta juuri diakroninen hallinta on keskeistä.  

Kaikkein tyypillisin synkronista hallintaa vaativa tilanne on se, johon tahdonvoimamalli keskittyy, eli tilanne, jossa henkilö kohtaa aikomuksiaan vastustavan houkutuksen. Tutkimus on osoittanut, että paras strategia tällaisten tilanteiden kontrollointiin ei olekaan synkroninen, vaan diakroninen. ”Tahdonvoima” ei paljoa auta sipsihyllyn edessä. Sen sijaan auttaa se, ettei mene edes lähelle hyllyä ja näin välttää koko houkutuksen syntymisen. Toimiva strategia on siis houkutusten ja mahdollisen kontrollin menettämisen ennakointi ja oman ympäristön kontrollointi tämän tiedon valossa. 

Hyödyllistä on muodostaa ennakoivia aikomuksia itsetuntemuksen perusteella. ”Koska tiedän, että jos näen sipsipussin, alkaa minun tehdä mieli sipsejä, välttelen sipsihyllyä kaupassa. Jos näen sipsipussin, alan heti ajatella, kuinka ihanalta tuntuu voittaa houkutuksia”. 

Taitava itsensä hallitsija tuntee itsensä ja houkutuksena sekä kykenee muokkaamaan ympäristöään ja tilannettaan niiden minimoimiseksi. Synkroninen itsehallinta on siis sitä, että henkilö minimoi houkutusta aiheuttavat tekijät ja luo sinne parhaiden aikomusten mukaista käyttäytymistä tukevia signaaleja. Jos Facebookin selailu houkuttaa, piilota kännykkä näköpiiristä ja sulje selaimen ikkuna. Kun on vaikeuksia pitää dieetistä kiinni, laita sipsipussit piiloon. Älä edes lähesty sipsihyllyjä. 

On kuitenkin myös sellaista itsehallintaa edellyttäviä tilanteita, joihin ei liity välitöntä houkutusta. Näitä tahdonvoimateoria ei juurikaan selitä. Teoria itsehallinnasta taitona soveltuu niihin kuitenkin erinomaisesti. Näissä tapauksissa itsehallinnan haasteena eivät ole välittömät ”kuuman kognition” halut ja taipumukset, vaan nimenomaan pitkällä tähtäimellä toimiva automatiikka, ”kylmä kognitio”. Näin käy silloin, kun henkilö pyrkii muuttamaan tottumuksiaan, tapojaan ja vakiintuneita käytäntöjään. Kaikki tiedämme, ettei itsehallinnan esteenä ole pelkästään houkutukset, vaan myös omat pinttyneet tavat. 

Eräs tapa voittaa pinttyneitä tapoja on jälleen ympäristön kontrollointi. Tavat ovat ikään kuin polku, joka alkaa aina samasta pisteestä. Tämä piste on jokin ärsyke, mutta polulle astumista voi välttää poistamalla ärsykkeen ympäristöstä ja lisäämällä tilalle parhaita aikomuksia tukevan ärsykkeen. Kun haluat saada itsesi useammin sauvakävelylle, laita sauvat etuoven viereen signaaliksi muistuttamaan kävelyn ihanuudesta. 

Tapoja voi myös muuttaa liittämällä tavanomaiseen käyttäytymiseen aiempaa korkeamman hinnan. Voin luvata usealle kaverille, että nytpä pidän dieetistä kiinni. Sosiaalisen moitteen pelko voi auttaa voittamaan huonot tavat. On myös näyttöä siitä, että esimerkiksi tupakoinnin kielto ja siihen liitetty kevyt sosiaalinen stigma muokkaavat ihmisten motiiveja. 

Tavat eivät kuitenkaan ole aina itsehallinnan vihollisia, vaan tukevat sitä. On näyttöä siitä, että hyvät tottumukset auttavat vaikeissa päätöksentekotilanteissa, esimerkiksi vastustamaan väsymyksen vaikutuksia. Samoin tavat liikkua ja syödä säännöllisesti tukevat itsehallintaa. Nämä seikat selittävät sen, miksi taitavatkin itsensä hallitsijat voivat langeta lyhytaikaisiin kiusauksiin mutta silti onnistua pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamisessa. 

On myös paljon näyttöä siitä, että erilaiset kognitiiviset kehystämiset voivat tukea itsekontrollia. Kun valinnat asetetaan uudenlaiseen käsitteelliseen kehykseen, niiden merkitys muuttuu. Ensi katsomalta valinnassa siivoamisen ja sipsipussin välillä näyttää olevan kysymys lähinnä valinnasta yhden ihanan asian ja yhden vastemielisen asian välillä. Asia voidaan myös kehystää toisin. Ehkä valinta onkin sen välillä millainen haluan olla viiden vuoden päästä. Haluanko olla ihminen, joka on syönyt sipsejä kaaoksen keskellä, vai ihminen, joka pitää huolta omista asioistaan?  

Taitavasti vapaa

Olen edellä yrittänyt osoittaa, että tahdonvoimateoria ei ole kovinkaan hyvin perusteltu, eikä se myöskään ole kovinkaan hyvä väline itsehallinnan kehittämisessä. Teoria itsehallinnasta joukkona erilaisia taitoja on mielestäni siinäkin mielessä parempi, ettei se pidä heikkotahtoisuudesta kärsiviä ihmisiä jotenkin moraalisesti alamittaisina, huonoina tai luonteeltaan heikkoina. Epäonnistuminen itsehallinnassa ei tarkoita luonteen heikkoutta. Hyvä itsehallinta koostuu erilaisista nikseistä ja kyvyistä, joita kukin voi harjoitella. ”Vahvatahtoisuus” ei ole jatkuvaa ponnistelua ja taistelua houkutuksia vastaan, jossa pakotetaan itseä ja jyrätään eteenpäin. Sen sijaan se on sopivien taitojen, tapojen, hyvien tunteiden ja taipumusten opettelua. 

Jos itsehallinta on joukko taitoja, on tällä mielenkiintoisia seurauksia sen kannalta, miten ymmärrämme tahdonvapauden. Eräs näistä seurauksista on se, että tahdonvapaus ei näyttäydy mustavalkoisena asiana, vaan asteittaisena. Esitin edellä, että tahdonvapaus on ihmisen kyky säädellä hänen tekojaan järkiperusteiden valossa. Tämä on hallintaa, kontrollia. Hallinta on asteittaista: voin hallita jotakin enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Sama pätee taitoihin. Voin onnistua jossakin olosuhteissa paremmin ja toisissa taas huonommin. Jos olen hyvin taitava, onnistun hyvin haastavissakin tilanteissa saavuttamaan tavoitteeni. 

Edellisen perusteella voitaisiin sanoa, että mitä paremmat itsehallinnan taidot minulla on, sitä paremmin kykenen hallitsemaan tekojani. Sitä vapaampi siis olen. Tällöin tahdonvapaus ei ole mikään yleinen ominaisuus, joka minulla on tai ei ole. Sen sijaan se on ikään kuin suure, jota minulla on eri tilanteissa enemmän tai vähemmän. Lisäksi sitä voi kasvattaa kehittämällä itsehallinnan taitoja. Näin vapauskin voi olla taitolaji. 

Kirjallisuutta

Amaya, Santiago, ”The Science of Self-Control”.  https://www.templeton.org/wp-content/uploads/2020/08/JTF-Self-Control-Final.pdf

Bermudez, Jose, ”The Skill of Self-Control” Synthese 2021. 

Mele, Alfred (toim.), Surrounding Self-Control. OUP. 2020.  

Kuva: Michael Jeffery @ Unsplash

Ylös