Jumala ja aika, osa 2: Klassisen teismin jälkeinen aika – Jumalan ajallisuus
Nykytutkimuksessa klassisen teismin ja siihen yhdistettävän Jumalan ajattomuuden tilalle hallitsevaksi teoriaksi on noussut Jumalan ajallisuus. Ajallisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että Jumala on muuttuva ja elää universumimme nykyhetkessä kokien ajan hetki kerrallaan. Voidaanko Jumalan ajallisuutta pitää selkeästi ristiriidattomampana kuin ajattomuutta? Miltä Jumalan ajallisuus vaikuttaa luonnontieteellisestä näkökulmasta?
Artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelin klassista teismiä ja Jumalan ajattomuutta. Tässä artikkelin toisessa osassa tarkastelen sen vastapositiota eli persoonallista teismiä ja erityisesti siihen yhdistettävää Jumalan ajallisuutta.
Tarkastelen myös Jumalan ajallisuutta kriittisesti. Esittelen aluksi muutamia vahvimpia argumentteja ajallisuuden puolesta, joihin kuitenkin ajattomuuden puolustajat ovat onnistuneesti vastanneet. Sen jälkeen tarkastelen Jumalan ajallisuutta suhteellisuusteorian valossa.
Termi suhteellisuusteoria viittaa samanaikaisesti sekä erityiseen että yleiseen suhteellisuusteoriaan. Erityisen suhteellisuusteorian esittelin artikkelin ensimmäisessä osassa ja yleisen suhteellisuusteorian esittelen tässä artikkelin toisessa osassa.
Totean Jumalan ajallisuuden olevan nykymuodossaan ristiriidassa fysiikan kanssa, koska se kieltää suhteellisuusteorian olettaman aika-avaruuden olemassaolon. Lopuksi esitän vaihtoehtoisen mallin, jolla voitaisiin poistaa aika-avaruuden ja Jumalan ajallisuuden välinen ristiriita.
Jumalan ja ajan välisen suhteen historia: klassisen teismin jälkeen
1700-luvulle asti teologien ja filosofien enemmistö otti klassisen teismin annettuna. Vaikka jo ennen modernin ajan alkua klassiselle teismille löytyi omat epäilijänsä, he eivät kuitenkaan onnistuneet merkittävästi horjuttamaan klassisen teismin asemaa.
Vasta filosofi Georg Hegel (1770–1831) vei keskustelun toden teolla uusille urille. Hänen panteistinen näkemyksensä Jumalasta maailman henkenä muutti keskustelua radikaalisti. Hegelin myötä Jumala alettiin nähdä ajallisena, dynaamisena ja maailman mukana kehittyvänä aiemman ajattoman, muuttumattoman ja fysikaalisen maailman ylittävän sijaan. Teologiassa ja filosofiassa laajempana seurauksena oli, että iankaikkisen ja muuttumattoman tilalle huomion keskipisteeksi nousi ajallinen maailma ja sen alati muutoksen alaisena olevat prosessit.
Hegelin jalanjäljissä 1900-luvulla suosioon nousi prosessiteologia, joka hallitsi erityisesti saksalaisessa teologiassa. Prosessiteologialle ominaista on näkemys, jonka mukaan Jumala kehittyy ajallisen maailman mukana. Keskeisenä pyrkimyksenä oli Jumalan sovittaminen yhteen naturalistisen maailmankuvan kanssa.
Esimerkiksi maailmassa vallitseva pahuus sekä luonnontieteellinen ajatus satunnaisesti kehittyvästä universumista nähtiin mahdottomana sovittaa yhteen Jumalan kaikkivaltiuden kanssa. Prosessiteologit ajattelevatkin, että Jumala luo universumin kehitykselle potentiaalisuuksia, mutta Jumala ei sen enempää määrää universumin kehitystä, vaan se noudattaa luonnonlakeja.
Prosessiteologia menetti suosiotaan 1900-luvun loppua kohden. Näytti siltä, että jonkinlaisen jumalallisen suunnitelman ja satunnaiselta vaikuttavan kosmisen evoluution yhteensovittamisen ongelma jäi ratkaisematta.
1900-luvun metafysiikassa otettiinkin askel kohti pelkästään luonnonlaeista riippuvaista universumin kehitystä: metafyysistä naturalismia, jonka mukaan ei ole olemassa yliluonnollisia syitä. Metafyysisen naturalismin omaksuneiden luonnontieteiden näkökulmasta Jumalasta voidaan puhua korkeintaan persoonattomana universaalina mielenä. Muun muassa fyysikot Albert Einstein ja Stephen Hawking ovat usein puhuneet halustaan ymmärtää ”Jumalan mieltä”, jolla he käytännössä viittaavat pyrkimykseen ymmärtää luonnonlakeja.
Jumalan ajallisuus nykytutkimuksessa
Vaikka naturalistinen näkemys, johon mahtuu korkeintaan ajatus luonnonlaeista “jumalana”, nykyään hallitseekin metafysiikkaa ja luonnontieteitä, teologiassa persoonallisen Jumalan käsite on säilynyt. 1960-luvulta eteenpäin keskustelu Jumalan ominaisuuksista sekä suhteesta aikaan alkoi herättää uutta kiinnostusta.
Uudelleen heränneessä keskustelussa ydinajatuksena on, että voidakseen toimia aktiivisen persoonan tavoin ajallisessa universumissamme kristinuskon Jumalassa on oltava ajallisia ominaisuuksia, kuten muuttuvuutta. Ajatus Jumalan ajallisuudesta elää vahvasti nykykeskustelussa, joka vuosituhannen vaihduttua on kiihtynyt entisestään.
Ajallinen Jumala on läsnä luodun maailman nykyhetkessä ja kokee ajan samassa tahdissa kuin luodut olennot, ja Hänen elämänsä on vailla alkua ja loppua. Ero on selvä verrattuna klassiseen teismiin, jonka mukaan ajattoman Jumalan oma elämä ja ajallisen maailman kaikki ajan hetket ovat Hänelle läsnä samanaikaisesti.
Jumalan ajallisuuden kannattajat eivät tietenkään ajattele, että Jumalan olemassaolo olisi riippuvainen universumimme fysikaalisen ajan olemassaolosta. Jumalan on voitava olla olemassa siinäkin tapauksessa, että universumiamme ei olisi olemassa.
Kristillisen luomisopin mukaan fysikaalinen universumimme on Jumalan luoma eikä se siten ole välttämättömästi olemassa. Myös valtaosa luonnontieteilijöistä ajattelee alkuräjähdysteorian perusteella, että universumillamme on olemassa alkuhetki (tosin universumin alkuhetken kieltäminen on alkanut saavuttaa suosiota kosmologiassa, ja yhtenä syynä tälle kehitykselle voidaan nähdä juuri luomisen käsitteen torjuminen). Kristinuskon ja luonnontieteen voidaan siis molempien ajatella tukevan ajatusta fysikaalisen universumimme syntyhetkestä. Nähdäkseni onkin erittäin hyvät syyt ajatella, että fysikaalisen universumimme aika on kontingenttia eli ei-välttämätöntä.
Alkuräjähdysteorian mukaan universumimme sai alkunsa noin 13,77 miljardia vuotta sitten. Nykypäivänä kosmologiassa suosittu on inflaatiomalli, jonka mukaan aika-avaruuden laajeneminen oli alkuhetkinä erityisen nopeaa. Nopea laajaneminen selittäisi muun muassa materian tasaisen jakautumisen universumissa.
Koska universumimme aika on kontingenttia, Jumalan ajallisuuden kannattajat ajattelevat, että Jumala on olemuksellisesti metafyysisessä ajassa, joka on universumimme ulkopuolista aikaa. Metafyysinen aika virtaa samaan tahtiin fysikaalisen universumin ajan kanssa, mutta on fysikaalisen universumin aikaa perustavanlaatuisempaa. Siten ajallinen Jumala käytännössä elää universumimme fysikaalisen ajan tahdissa.
Onko Jumalan oltava ajallinen ollakseen persoona?
Persoonallisen teismin kannattajat katsovat Jumalan muistuttavan persoonaa sillä tavoin kuin ihmiset yleensä ymmärtävät persoonan käsitteen – vaikka Jumalan ja ihmisten välillä myönnetään toki olevan monia eroja. Molemmissa tapauksissa jo persoonan käsite sisältää kuitenkin heidän mukaansa oletuksen muuttuvista tietoisuuden tiloista, jotka ovat jakautuneet ajallisen jatkumon eri hetkiin.
Tällä perusteella persoonallisen teismin kannattajat perustelevat väitettään, jonka mukaan Jumalan tietoisuuden tiloissa on voitava olla muutosta, jotta Hän voi olla persoona. Koska klassisen teismin määritelmän mukaan vain muuttumaton Jumala voi olla ajaton, Jumalan persoonallisuus näyttää edellyttävän ajallisuutta.
Persoonallisen teismin puolustajien mukaan Jumalan persoonallisuus näyttäisi myös vaativan, että Jumalan on voitava puntaroida päätöksiään ja muuttaa mieltään. Tähän vastaväitteeseen klassisen teismin puolustaja voi vastata toteamalla, että vaikka ihmisen persoonaan liittyy päätösten puntarointia, Jumalan kohdalla näin ei välttämättä ole – kaikki persoonallisuuteen tarvittava sisältyy Jumalan äärettömyyteen, johon ajallisuus ei voisi lisätä mitään. Jumala on enemmän kuin persoona, ja meidän persoonallisuutemme vain heijastelee epätäydellisesti Häntä.
Klassisen teismin kannattajat näkevät Jumalan persoonan eri tavalla. Klassisen teismin mukainen Jumalan persoona ei muistuta ihmisen persoonaa vaan on abstraktimpi. Jumalan ominaisuudet ovat yhtä Hänen luontonsa kanssa. Jumala ei esimerkiksi ole hyvä osallistumalla hyvyyden käsitteeseen, vaan Jumalan hyvyys on identtinen Hänen jumalallisen olemuksensa kanssa.
Klassisen teismin kannattajien mukaan Jumalan aktiivinen, ajassa elävän persoonan toimintaa muistuttava toiminta ei myöskään välttämättä edellytä ajallisuutta. Ajaton Jumala, jolle kaikki universumimme ajan hetket ovat samanarvoisesti olemassa, on voinut tehdä kaikki ajalliset tekonsa samalla kertaa ajattomuudesta käsin. Jumalalle kaikki Hänen tekonsa ovat samanaikaisia ja muuttumattomia. Ne ilmenevät ajallisesta näkökulmasta eri ajan hetkinä tehtyinä. Eriaikaisuus on kuitenkin vain ajallisten olentojen subjektiivinen kokemus.
Edellyttääkö nykyhetken tietäminen ajallisuutta?
Yksi suosituimmista Jumalan ajallisuutta puoltavista perusteluista on argumentti, jonka mukaan klassisen teismin mukaisen ajattoman Jumalan on mahdotonta tietää, mikä ajan hetki on universumissamme juuri nyt meneillään. Nykyhetkeä koskeva, jatkuvasti päivittyvä tieto edellyttäisi jatkuvaa muutosta Jumalan tietämyksessä, joka on ristiriidassa klassisen teismin mukaisen Jumalan muuttumattomuuden kanssa.
Nykytutkimuksen valossa ongelmaan voidaan esittää ratkaisuehdotus erityisen suhteellisuusteorian kautta. Erityisen suhteellisuusteorian perusteella voidaan ajatella, että ajallisten olentojen näkökulmasta vain näyttää siltä, että juuri nyt olisi menossa jokin tietty ajan hetki. Jumalan ajattomasta näkökulmasta tarkasteltuna kaikki ajan hetket ovat kuitenkin samanarvoisesti olemassa. Ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna vain subjektiivinen kokemus erottaa nykyhetken muista ajan hetkistä.
Jumala voi tietää nämä ajallisten olentojen kokemat subjektiiviset seikat tuntemalla täydellisesti jokaisen olennon. Jumala tietää, mikä ajan hetki on milloinkin kyseessä kunkin tarkastelijan perspektiivistä. Sen sijaan Jumalan tietämys universaalista nykyhetkestä ei ole mahdollinen, koska sellaista ei ole olemassa. Kysymykseen, mikä ajan hetki nyt on, ei ole olemassa tarkastelijasta riippumatonta vastausta.
Jumalan ajallisuus suhteellisuusteorian valossa
Näyttää siltä, että edellä tarkastellut Jumalan ajallisuuden kannattajien yritykset todistaa Jumalan ajattomuus ristiriitaiseksi eivät onnistu. Kyseiset argumentit kuuluvat nykytutkimuksessa vahvimpina pidettyjen argumenttien joukkoon Jumalan ajattomuutta vastaan.
Vaihdetaan seuraavaksi näkökulmaa ja tarkastellaan, millaisia argumentteja on mahdollista esittää Jumalan ajallisuutta vastaan. Tarkastelu erityisen suhteellisuusteorian valossa paljastaa, että nykytutkimuksen mukainen näkemys Jumalan ajallisuudesta ei suinkaan ole luonnontieteellisestä näkökulmasta ongelmaton. Artikkelin ensimmäisessä osassa tarkasteltemani erityisen suhteellisuusteorian väite, jonka mukaan kaikki ajan hetket ovat samanarvoisesti olemassa, näyttäisi olevan ristiriidassa Jumalan ajallisuuden ja erityisesti siihen yleensä yhdistettävän presentismin kanssa.
Suhteellisuusteoria on saavuttanut luonnontieteellisessä tutkimuksessa vankan aseman. Siksi presentismin kannattajien olisi pystyttävä argumentoimaan vakuuttavasti suhteellisuusteoriaa vastaan osoittaakseen, että luonnontiede mahdollistaa presentismin. Presentismin puolustaminen onkin mahdollista, sillä suhteellisuusteoriasta ei kiistattomasti seuraa neliulotteisen aika-avaruuden olemassaolo.
Presentismin puolustamiseksi on tarkasteltava lähemmin kysymystä, voidaanko siihen sisältyviä oletuksia pitää nykytutkimuksen valossa mahdollisina? Käytännössä tämä tarkoittaa kahden presentismiin sisältyvän väitteen tarkastelua.
Ensinnäkin presentismin mukaan on olemassa objektiivinen nykyhetki. Väitteen puolustamiseksi olisi kiellettävä erityiseen suhteellisuusteoriaan sisältyvä oletus, jonka mukaan nykyhetki on tarkastelijasidonnainen asia.
Toiseksi presentismin mukaan vain nykyhetki on todellinen, eli menneet ja tulevat ajan hetket eivät ole todellisia. Väitteen puolustaminen edellyttäisi suhteellisuusteorian mukaisen neliulotteisen aika-avaruuden olemassaolon kieltämistä.
Tietenkään Jumalan ajallisuus ei ole pakonomaisesti sidottu presentismiin, vaikka nykytutkimuksen pohjalta sellainen kuva helposti syntyy. Jotta presentismiä ei otettaisi annettuna, tulisi pitää mielessä seuraava kysymys: Onko mahdollista, että Jumala on ajallinen, vaikka presentismi todettaisiin ristiriitaiseksi? Tällöin objektiivisen nykyhetken puuttuminen ja aika-avaruuden olemassaolo voisivat hyvinkin olla yhteensopivia Jumalan ajallisuuden kanssa.
Mahdollistaako erityinen suhteellisuusteoria presentismin?
Presentismin puolustamiseksi on erityistä suhteellisuusteoriaa välttämättä tulkittava jollain muulla tavalla kuin pääosa fyysikoista sitä tulkitsee. Erityisen suhteellisuusteorian perustulkintaa kutsutaan einsteinilaiseksi tulkinnaksi. Perustulkinnan mukaan ei ole olemassa objektiivista nykyhetkeä, ja aika on neliulotteisen aika-avaruuden ulottuvuus.
Jumalan ajallisuuden kannattajista teologi William Lane Craig on esittänyt yksityiskohtaisen tarkastelun, jolla hän pyrkii osoittamaan, että presentismi voi olla tosi erityisestä suhteellisuusteoriasta huolimatta. Craig tulkitsee erityistä suhteellisuusteoriaa vaihtoehtoisella tavalla, jota kutsutaan neo-lorentzilaiseksi tulkinnaksi.
Neo-lorentzilaisen tulkinnan mukaan ajan virtaamisnopeus ei oikeasti hidastu objektin liikenopeuden kiihtyessä. Sen sijaan alkeishiukkasten sisäiset prosessit muuttuvat enemmän aikaa vieviksi, koska niiden sisältämät fotonit joutuvat liikenopeuden kasvaessa kulkemaan pidempiä matkoja.
Siispä Craigin mukaan erityisestä suhteellisuusteoriasta ei oikeasti seuraa ajan hidastumista. Näin Craig pyrkii perustelemaan, miksi on olemassa objektiivinen nykyhetki, ja miksi aika-avaruutta ei ole olemassa.
Mahdollistaako yleinen suhteellisuusteoria universaalin ajan?
Tähän mennessä artikkelissa on tarkasteltu vain erityistä suhteellisuusteoriaa. Erityisen suhteellisuusteorian oletus ajan hidastumisesta ei kuitenkaan ole kaikki, mitä suhteellisuusteorialla on sanottavaa objektiivisen nykyhetken ja aika-avaruuden olemassaolosta.
Kokonaiskuvan rakentamiseksi on tarkasteltava myös yleistä suhteellisuusteoriaa (general theory of relativity). Einsteinin vuosina 1907–1915 kehittämän yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoima aiheutuu aika-avaruuden muodoista.
Massiivinen kappale aiheuttaa valtavan ”kuopan” aika-avaruudessa, johon muut kappaleet putoavat, ellei niiden alla ole tukipintaa. Painovoimana tuntemamme vaikutus on siis käytännössä maapallon aiheuttamaan aika-avaruuden kuoppaan putoamista, jonka kuitenkin maan pinta estää.
Kuva: Yleisen suhteellisuusteorian mukaan kappale, jolla on massa, aiheuttaa aika-avaruuden kaareutumisen eli tekee aika-avaruuteen ”kuopan”. Painovoima on putoamista tähän ”kuoppaan”.
Yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoiman voimakkuus vaikuttaa myös ajan kulumisen nopeuteen. Mitä voimakkaampi painovoima tarkastelijaan kohdistuu, sitä hitaammin sen kokema aika kuluu. Jos ihminen joutuisi todella massiivisen taivaankappaleen painovoimakenttään (ja jollain ihmeen kaupalla selviäisi sieltä hengissä), voisi hän viettää siellä oman kokemuksensa mukaan vain muutamia minuutteja, ja samalla maapallolla asuvat ihmiset olisivat voineet vanheta vuosikausia.
Fysiikassa perustulkintana on, että yleinen suhteellisuuteoria tukee ajatusta ajan kulumisnopeuden subjektiivisuudesta. Craig puolestaan tulkitsee yleistä suhteellisuusteoriaa päinvastaisella tavalla. Craigin mukaan yleinen suhteellisuusteoria tukee ajatusta objektiivisen, universaalin nykyhetken olemassaolosta, koska todella suuresta mittakaavasta käsin tarkasteltuna materia on levittäytynyt hyvin tasaisesti universumissamme. Galaksit näyttävät samanlaisilta joka suuntaan katsottaessa, ja ne näyttävät levittäytyneen tasaisesti avaruuteen. Siispä painovoima on hyvin suuressa mittakaavassa suhteellisen tasaista.
Kuva: Hubble-teleskoopin ottama kuva 13 miljardin valovuoden laajuiselta alueelta. Galaksit ovat levittäytyneet tasaisesti avaruuden halki.
Materian ja sitä kautta painovoiman tasaisen jakautumisen myötä kosmisen mittakaavan aika kuluu tasaisesti. Siksi objektiivisesta nykyhetkestä puhuminen on järkevää. Jos aine olisi jakautunut todella epätasaisesti, niin että jossain päin universumia galakseja olisi huomattavasti tiheämmin kuin muualla, gravitaation epätasaisuus saisi kellot kulkemaan eri tahtia eri puolilla universumia.
Päättelyn kautta Craig päätyy johtopäätökseen, että yleinen suhteellisuusteoria antaa lisätukea erityisen suhteellisuusteorian neo-lorentzilaiselle tulkinnalle. Yleisen ja erityisen suhteellisuusteorian yhteistarkasteluilla voidaan näin perustella oletusta, että on olemassa objektiivinen nykyhetki. Tämän nykyhetken Craig ajattelee olevan Jumalan tarkastelunäkökulma aikaan.
Suhteellisuusteoriasta ei välttämättä seuraa aika-avaruutta
Craig pyrkii myös kumoamaan yleisen suhteellisuusteorian sisältämän oletuksen, jonka mukaan painovoima aiheutuu aika-avaruuden muodoista. Yleisen suhteellisuusteorian perustulkinnan eli realistisen tulkinnan sijaan Craig kannattaa instrumentaalista tulkintaa. Instrumentaalisen tulkinnan mukaan painovoiman aiheuttavat aika-avaruuden muotojen sijaan gravitonit eli painovoiman välittäjähiukkaset.
Kiistäessään yleisen suhteellisuusteorian realistisen tulkinnan sekä erityisen suhteellisuusteorian einsteiniläisen tulkinnan Craig kiistää samalla koko aika-avaruuden käsitteen. Neliulotteisen aika-avaruuden kiistäminen onkin käytännössä presentismin kannattajien ainoa vaihtoehto heidän puolustaessa kantaansa, jonka mukaan ajan hetkistä vain nykyhetki on todellinen.
Luonnontieteellisestä näkökulmasta Craigin päättelyä voidaan pitää täysin mahdollisena. Vaikka erityisen suhteellisuusteorian neo-lorentzilainen tulkinta ja yleisen suhteellisuusteorian instrumentaalinen tulkinta eivät ole fyysikkojen suosiossa, suosion puute ei tee niistä mahdottomia. Toisin kuin fyysikot usein ajattelevat, objektiivisen nykyhetken puuttuminen ja aika-avaruuden olemassaolo eivät siis ole välttämättömiä seurauksia suhteellisuusteoriasta.
Mitä muita vaihtoehtoja on suhteellisuusteorian kyseenalaistamiseksi?
Craigin esittämän tulkinnan lisäksi Jumalan ajallisuuden puolustajilla on toinenkin vaihtoehto presentismin puolustamiseksi. Suhteellisuusteoria voidaan yksinkertaisesti kieltää toteamalla, että se on epätäydellinen teoria. Nykyfysiikan valossa selvää onkin, että suhteellisuusteoriaa ei voida pitää perimmäisenä teoriana, vaan se on korkeintaan likimäärin oikeassa.
Itse asiassa mikään muukaan tämänhetkisistä fysiikan teorioista ei täytä fyysikkojen himoitseman kaiken teorian (theory of everything) tunnusmerkkejä. Lähimpänä kaiken teoriaa on tällä hetkellä fysiikan standardimalli (standard model). Standardimallikin on kuitenkin puutteellinen vähintään siltä osin, että siinä yleistä suhteellisuusteoriaa ei ole onnistuttu yhdistämään kvanttifysiikan kanssa.
On siis välttämättä todettava, että nykyfysiikan parhaat teoriat, mukaan lukien suhteellisuusteoria, ovat jonkin vielä syvemmän teorian likimääräisiä muotoja. Kyseenalaista kuitenkin on, oikeuttaako likimääräisyys yksinkertaisesti sivuuttamaan suhteellisuusteorian ajan olemusta tarkasteltaessa. Voidaanko likimääräisyyden perusteella todeta, että esimerkiksi ajan hidastuminen nopeuden tai gravitaation kasvaessa on epätodellinen ilmiö? Tuskin, sillä ilmiö on tarkasti todennettu kokeellisesti (vaikka se voidaankin tulkita neo-lorentzilaisen tulkinnan mukaisesti fotonien reittien pidentymisenä eikä varsinaisena ajan hidastumisena).
Kokeellisesta todentamisesta huolimatta suhteellisuusteoriaan suhtaudutaan usein Jumalan ja ajan välisen suhteen tutkimuksessa vähätellen, toteamalla että ”kaikki fysiikan teoriat joka tapauksessa todistetaan puutteellisiksi, joten ei suhteellisuusteoriaakaan tarvitse ottaa vakavasti”. Pyrkimyksenä on tietenkin puolustaa presentismiä ja siten Jumalan ajallisuutta. Suhteellisuusteorian kieltäminen on mielestäni vailla todellista perustaa, ja sillä pyritään vain sivuuttamaan ilmiö, jota ei osata sovittaa yhteen Jumalan ajallisuuden kanssa.
Yhteenvetona presentismin suhteellisuusteoreettisesta tarkastelusta voidaan todeta, että presentismi on mahdollinen, mutta sen puolustaminen edellyttää vähintään suhteellisuusteorian tulkitsemista nykyfysiikan perustulkintojen vastaisella tavalla (neo-lorentzilaisen tulkinnan omaksumista einsteiniläisen tulkinnan sijaan). Presentismin puolustamiseksi on kiellettävä ajan hidastuminen nopeuden kasvaessa sekä gravitaation aiheutuminen aika-avaruuden muodoista. Fysiikka ei siis näytä antavan presentismille tukea, mutta toisaalta ei myöskään osoita presentismiä mahdottomaksi.
Edellyttääkö Jumalan ajallisuus presentismiä?
Edellä esitettyjen suhteellisuusteorian vaihtoehtoisten tulkintamallien selkeänä pyrkimyksenä vaikuttaa olevan presentismin ja siten Jumalan ajallisuuden puolustaminen. Tällainen tarkoitushakuisuus vähentää Jumalan ajallisuuden uskottavuutta. Siksi olisikin tärkeää selvittää, onko Jumalan ajallisuus muotoiltavissa niin, että se olisi enemmän linjassa nykyfysiikan tutkimuksen kanssa.
Koska presentismi ei saa nykyfysiikasta tukea (vaikka toisaalta nykyfysiikka ei voi myöskään todistaa sitä virheelliseksi), tulisi siis vastata kysymykseen, voiko Jumala olla ajallinen, vaikka presentismi todettaisiin ristiriitaiseksi? Kysymys voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin, onko Jumalan ajallisuus mahdollinen ilman objektiivista nykyhetkeä? Toiseksi, onko Jumalan ajallisuus perimmiltään ristiriidassa aika-avaruuden kanssa?
Voidaan todeta, että oletus objektiivisesta nykyhetkestä ei ole välttämätön Jumalan ajallisuuden kannalta. Jumalan kokema nykyhetki voidaan muotoilla muillakin tavoilla. Esimerkiksi saksalainen teologi Ingolf Dalferth on ehdottanut, että ajalliselle Jumalalle nykyhetki voi yksinkertaisesti tarkoittaa kaikkien ajallisten olentojen kokemien nykyhetkien summaa. Tältä osin Jumalan ajallisuus näyttää siis olevan yhteensopiva suhteellisuusteorian kanssa.
Entä voiko Jumalan ajallisuus olla yhteensopiva aika-avaruuden käsitteen kanssa? Tähän ei ole mitään perustavanlaatuista estettä, sillä Jumalan ajallisuus ei välttämättä edellytä presentismiä.
Mahdollinen vaihtoehto presentismille on artikkelin ensimmäisessä osassa mainitsemani fyysikko David Bohmin implikaatti järjestys -teoria, joka yhdistää erityisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan. Implikaatti järjestys -teorian mukaan aika-avaruus on olemassa, mutta koska tulevaisuus on haarautuvien potentiaalisuuksien tilassa, on ajallisilla olennoilla vapaa tahto.
Implikaatti järjestys -teorian avulla aika-avaruuden käsitteestä saadaan teologisesti käyttökelpoinen, koska se mahdollistaa vapaan tahdon olemassaolon. Siten Jumalan ajallisuuden kannattajilla ei olisi syytä vastustaa aika-avaruuden käsitettä, jolloin teologia voisi olla enemmän linjassa fysiikan kanssa.
Tähän mennessä Jumalan ajallisuuden puolustajat ovat nähneet aika-avaruuden klassisen teismin mukaisen Jumalan muuttumattomuuden mahdollistajana. Siksi Jumalan ajallisuuden puolustajien on pitänyt vastustaa aika-avaruuden käsitettä voidakseen vastustaa klassista teismiä.
Olisiko Jumalan ja aika-avaruuden suhteesta puhuttaessa syytä luopua klassisesta teismistä ja yhdistää aika-avaruuden käsite sen sijaan Jumalan ajallisuuteen? Klassisen teismin oletuksista, kuten Jumalan täydestä muuttumattomuudesta luovuttessa monet klassisen teismin aiheuttamat ongelmat katoaisivat. Jumalan olemisessa voisi esimerkiksi olla peräkkäisyyttä, jolloin Jumalalla esimerkiksi voisi olla mahdollisuus tuntea negatiivisia tunteita ilman, että Hänen tarvitsisi olla lukittuna ikuisesti näihin tunteisiin.
Voitaisiin toki säilyttää oletus, että Jumalassa ei ole olemuksellista muutosta. Sen sijaan Jumalan ei tarvitsisi olla täysin ”paikalleen jäätynyt”.
Klassisen teismin mukaisesta muuttumattomuudesta luopuminen johtaisi käytännössä Jumalan ajallisuuteen, koska klassisen teismin määritelmän mukaan muutoksesta seuraa peräkkäisyys, josta puolestaan seuraa ajallisuus. Mielestäni nykytutkimus onkin oikeilla jäljillä kannattaessaan Jumalan ajallisuutta. Sen sijaan suhtautumista aika-avaruuden olemassaoloon tulisi miettiä uudelleen.
Johtopäätökset
Kertaan tässä vielä lyhyesti artikkelin ajatuskulun. Aluksi totesin, että klassinen teismi alkoi modernin ajan kynnyksellä saada haastajan Jumalan ajallisuudesta, johon yhdistetään yleensä persoonallinen teismi. Ajallisuutta perustellaan yleensä sillä, että muistuttaakseen persoonaa ja voidakseen toimia ajallisessa maailmassa Jumalassa on voitava olla muutosta.
Vastauksena edelliseen totesin, että Jumalan persoonallisuus ja toiminta maailmassa eivät välttämättä edellytä Jumalan ajallisuutta, koska muuttumaton Jumala on voinut tehdä kaikki tekonsa ajattomuudesta käsin samalla kertaa.
Seuraavaksi tarkastelin väitettä, että ajaton ja muuttumaton Jumala ei voi tietää, mikä ajan hetki on juuri nyt meneillään universumissamme. Tähän voidaan kuitenkin vastata, että Jumalan ajattomasta näkökulmasta nykyhetkeä ei ole, joten sitä ei voi myöskään tietää.
Sitten tarkastelin suhteellisuusteorian muodostamaa haastetta presentismille. Objektiivisen nykyhetken olemassaolo ja aika-avaruuden olemassaolon kieltäminen vaikuttavat suhteellisuusteorian valossa kyseenalaiselta. Tämä haastaa Jumalan ajallisuuden, joka nykytutkimuksessa on sidottu presentismiin.
Tarkastelin presentismin kannattajien mahdollisia vastauksia suhteellisuusteorian esittämään haasteeseen. Craigin teorian mukaan erityisen suhteellisuusteorian neo-lorentzilainen tulkinta ja yleisen suhteellisuusteorian instrumentaalinen tulkinta mahdollistavat presentismin. Toisen mahdollisen vastauksen mukaan suhteellisuusteoria voidaan kieltää, koska se on vain likimäärin oikeassa. Molemmat vastaukset ovat fysiikan näkökulmasta mahdollisia, mutta eivät fysiikan varsinaisesti tukemia.
Lopulta totesin, että Jumalan ajallisuus ei edellytä presentismiä. Luopumalla presentismistä Jumalan ajallisuuden kannattajat voisivat saada fysiikasta tukea kannalleen. Presentismistä luopumalla Jumalan ajallisuus olisi mahdollista sovittaa yhteen suhteellisuusteorian kanssa.
Tällainen vaihtoehto on nykytutkimuksessa jäänyt vaille huomiota. Sen sijaan keskustelu Jumalan ja ajan välisestä suhteesta on polarisoitunut väittelyksi, jossa Jumalan ajattomuus on tarpeettomasti sidottu eternalismiin ja ajallisuus presentismiin. Vastakkainasettelun kyseenalaistamisen myötä avautuisi myös uusia mahdollisuuksia keskeisten teologisten käsitteiden uudelleen määrittelylle.
Kirjallisuus:
Craig, William L. (2001): God, Time and Eternity: The Coherence of Theism II: Eternity. Boston: Kluwer Academic Publishers.
Dalferth, Ingolf (2006): Becoming Present: An Inquiry into the Christian Sense of the Presence of God. Leuven: Peeters.
DeWeese, Garrett (2002): Atemporal, Sempiternal, or Omnitemporal. Teoksessa: God and Time: Essays on the Divine Nature. Toim. Ganssle, Gregory & Woodruff, David.
Greene, Brian (1999): The Elegant Universe: Superstrings, Hidden Dimensions, and the Quest for the Ultimate Theory. New York: Brockman Inc.
Greene, Brian (2004): The Fabric of Cosmos: Space, Time and the Texture of Reality. New York: Random House Inc.
Leftow, Brian (1991): Time and Eternity. New York, Ithica: Cornell University Press.
Mullins, Ryan (2016): The End of the Timeless God. Oxford: Clarendon. Oxford Scholarship Online, E-kirja.
Padgett, Alan (1992): God, Eternity and the Nature of Time. St. Martin’s Press, New York.
Schärtl, Thomas (2016): Rethinking the Concept of a Personal God. Teoksessa: Classical Theism, Personal Theism, and Alternative Concepts of God. Toim. Schärtl, Thomas & Tapp, Christian & Wegener, Veronika. Munster: Aschendorff.
Artikkelikuva: M_strasser @ Flickr
Kuva 1: Nasa @ Wikimediacommons
Kuva 2: Johnstone @ Wikimediacommons
Kuva 3: Nasa @ Wikimediacommons