Artikkeli / Markus Korri / 15.11.2018

Jyrääkö armo ihmisen vastuun kristillisessä pelastusopissa?

Kristillisessä teismissä Jumalan armo, ihmisen syntisyys ja hänen vapautensa ovat samanaikaisesti totta. Tämä on klassinen dilemma, josta on taitettu peistä koko kristinuskon historian ajan. Kevin Timpen mukaan hyvelibertarismi ratkaisee ongelman parhaiten.

Suomessa kysymystä tahdonvapaudesta ei ole paljoakaan tutkittu. Hiljattain kuitenkin tutkimus on lisääntymään päin. Tämän syksyn kirjamessuilla julkaistiin suomeksi ensimmäinen alaa koskeva johdatusteos, Aku Visalan Vapaan tahdon filosofia (Gaudeamus). Myös luonnontieteen ja vapaan tahdon yhteensopivuudesta on käyty keskustelua: Tämän viikon maanantain Helsingin Sanomissa Visalan haastattelussa  puhutaan siitä, sopiiko vapaa tahto yhteen deterministisen luonnontieteen kanssa.

Moni ajattelee, että vapaa tahto on moraalisen vastuun edellytys. Tahdonvapaus ja moraalinen vastuullisuus kuuluvat yhteen myös arkielämässä, vaikka jotkut filosofit eivät sitä allekirjoitakaan. Joudumme käytännössä elämään ikäänkuin olisimme jossain määrin vapaita tekemään valintoja. Yhdysvaltalaisfilosofi Kevin Timpe on kuitenkin yksi niistä, joiden mukaan arkikäsityksemme vastaa todellisuutta.

Timpe pitää vapaata tahtoa edellytyksenä sille, että persoona voi olla vastuullinen teoistaan. Hänen mukaansa persoonan vapaat teot riippuvat hänen moraalisesta luonteestaan. Jotta ihminen voisi ansaita kiitosta tai syytöksiä toimistaan, hänen täytyy olla moraalisesti vastuullinen. Toisaalta joskus meistä vaikuttaa myös selvältä, ettei ihminen ole moraalisesti vastuussa teoistaan. Mitä moraalisella vastuulla siis tarkoitetaan, ja miten se liittyy tahdonvapauteen? Olen itse kirjoittamassa väitöskirjaa Timpen ajattelusta, ja kuvaan tässä kirjoituksessa Timpen kiinnostavia ratkaisuja näihin kysymyksiin. Koska mielestäni hänen esityksensä yhdistää innostavalla tavalla tahdonvapaus-keskustelun eri näkökantoja ja toimii ikään kuin sillanrakentajana niiden välillä, haluan esitellä Timpen ratkaisuja parhaani mukaan yleistajuisesti.

Moraalisesta vastuullisuudesta

Moraaliseen vastuullisuuteen on nykykirjallisuudessa erilaisia lähestymistapoja. Näistä eräs koskee niin kutsuttuja reaktiivisia asenteita. Sellaisia ovat esimerkiksi kiitollisuus, paheksunta, anteeksianto, rakkaus ja kipeää tekevät tunteet. Ihminen on moraalisesti vastuullinen jonkin tekemänsä teon suhteen, jos hän ansaitsee tulla kiitetyksi tai syytetyksi teostaan.

Moraalinen vastuullisuus voidaan myös ymmärtää ikään kuin moraalisena tilikirjana.  Henkilön “elämän tilillä” on luottoa silloin, kun hän ansaitsee tulla kiitetyksi teostaan. Yhtä lailla hänellä on luoton puute silloin, kun hän ansaitsee syytöksiä. Eräs tapa määritellä moraalinen vastuullisuus on kysyä, tekikö tai aiheuttiko henkilö kyseisen tapahtuman vai ei. Tämän jälkeen meidän tulee kysyä, onko henkilö kykenevä antamaan kunnollisen syyn tai selityksen teolleen. Jos näin on, tällöin moraalisen vastuullisuuden ydin on löytynyt.

Moraalisesta vastuullisuudesta on siis erilaisia teorioita. Timpe ei ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että moraalinen vastuullisuus olisi riippuvainen näiden teorioiden paikkansapitävyydestä.Niistä ei seuraa, että yksittäinen ihminen olisi moraalisesti vastuullinen tai että moraalista vastuullisuutta olisi edes olemassa. Sen sijaan kysymys vapaasta tahdosta voi Timpen mukaan johtaa meitä vastaamaan moraalisen vastuullisuuden olemassaoloa koskeviin kysymyksiin.

Tavallisesti moraaliselle vastuullisuudelle esitetään kaksi ehtoa. Ensimmäinen niistä on tiedollinen ehto. Ollakseen moraalisesti vastuullinen henkilön täytyy tietää jonkin verran tekonsa mahdollisista seurauksista ja omista perusteistaan tehdä tuo teko. Henkilöä voidaan järkevästi syyttää vain sellaisista tekojensa seurauksista, jotka ovat edes jossakin merkityksessä hänen ennalta “nähtävissään”. Ollakseen moraalisesti vastuullinen, henkilö ei voi olla tietämätön oleellisista faktoista silloin kun hän toimii kuten toimii.

Toista vastuullisuuden ehtoa voitaisiin kutsua hallintaehdoksi. Tällöin henkilön voidaan nähdä toimivan vapaasti, jos hän hallitsee tekojaan siinä määrin, että hän voi tulla moraalisesti kiitetyksi tai syytetyksi teoistaan. Mikäli henkilöllä ei ole kontrollia tekonsa suhteen, häntä ei voida pitää moraalisesti vastuullisena.

Valintojen juurisyyt osana yksilön vapautta

Libertarismin mukaan ihmiset ovat pääsääntöisesti vapaita ja heidän tekojensa syyt palautuvat heihin itseensä. Tätä vastakkainen näkemys on kompatibilismi, jonka mukaan ihmisellä voi olla vapaa tahto, vaikka syyt olisivatkin valintoja tekevää yksilöä kauempana. Kompatibilismia, eli determinismin ja tahdonvapauden yhteensopivuusteoriaa, on käsitelty aiemmin tässä artikkelissa, ja Visala mainitsee sen mahdollisena ratkaisuna myös edellä mainitussa Helsingin Sanomien haastattelussa.

Moni libertaristisesti tahdonvapaudesta ajatteleva ymmärtää tahdonvapauden ihmisen kykynä toimia toisin kuin hän todellisuudessa toimii. Henkilön teoista vapaita ovat ne teot, jotka henkilö voi jättää tekemättä. Timpe ei kuitenkaan allekirjoita tätä tahdonvapauden edellytystä. Hänelle valinnanvara ei ole vapaiden tekojen edellytys. Sen sijaan riittää, että henkilö on omien tekojensa “lähde” tai aiheuttaja. Timpe hakee tällä ratkaisullaan kiinnostavalla tavalla välitietä perinteisen libertarismin ja kompatibilismin välillä, kuten seuraavaksi osoitan.

Viimeaikaisessa keskustelussa tahdonvapaudesta onkin painottunut kysymys todellisen valintatilanteen vapaudesta. Tätä voidaan havainnollistaa jäätelökioski-esimerkillä, jossa Pekan on valittava, ottaako hän mansikka- vai suklaajäätelöä. Jos mikään ei rajoita tai ohjaa Pekkaa, hänellä on yhtä suuri vapaus valita kumpi tahansa. Koulukunnat, jotka edellyttävät vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tahdonvapauden ehdoksi, edellyttävät, että yksilöllä tulisi olla pelivaraa, jos hän todellisuudessa on vapaa (pelivaravapaus).

Timpen mukaan kaikkein tärkein ehto henkilön tahdonvapaudelle on se, onko henkilö itse varsinainen lähde tai juurisyy omille valinnoilleen (lähdevapaus). Jos hänellä on järjelliset ja tahdonalaiset edellytykset toimia tietyllä tavalla, on järkevää ajatella hänen olevan perimmäinen syy omalle toiminnalleen. Lähdevapaus ei edellytä sitä, että Pekalla olisi jäätelökioskilla valitessaan yhtä suuri vapaus mansikan ja suklaan välillä. Voihan olla, että hän on totuttanut itsensä valitsemaan joka kerta suklaan, jolloin hän ei ole valintahetkellä puolueeton jäätelömakujen suhteen. Lähdevapaus kuitenkin edellyttää, että hänen voidaan riittävällä tavalla katsoa olevansa perimmäinen syy omalle taipumukselleen.

Tahdonvapaus liittyy oleellisesti kaikkinaiseen toimintaamme. Onkin ymmärrettävää, että olemme herkästi huolissamme tahdomme vapaudesta. Syitä tahdonvapauden olemassaolon etsimiselle on käsitelty täällä. Kuten olen aiemmin todennut, Kevin Timpen mukaan vapaa tahto on moraalisen vastuullisuuden edellytys, hallintaehto. Vapaa tahto on näin kyky tai joukko kykyjä, joilla henkilö säätelee niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat hänen tekonsa ja aikomuksensa. Tällöin hänen tulee voida myös harjaantua näissä moraalisesti vastuullisissa valinnoissa ja aikomuksissa. Tämä tarkoittaa käytännössä henkilön luonteenpiirteiden kehittämistä, jossa hän kasvaa hyveissä ja karsii pahoja taipumuksiaan.

Vapauden luonteen suhteen on erotettavissa kaksi eri vapauden lajia toisistaan, jotka ovat muodollinen vapaus ja materiaalinen vapaus. Muodollinen vapaus liittyy henkilön kykyyn tahtoa sitä, mitä hän haluaakin tahtoa. Materiaalinen vapaus sen sijaan liittyy henkilön kykyyn toteuttaa valintansa ja tahtomuksensa. Timpen mukaan tahdonvapaus, jos se on olemassa, tulee olla riippuvainen yksilöstä itsestään. Hän edustaa siis niin kutsuttua inkompatibilistista näkemystä tahdonvapaudesta. Inkompatibilistin mukaan vapaa tahto ja determinismi eivät voi olla samanaikaisesti totta. Kuten aiemmin totesin, kompatibilisti ajattelee näin olevan.

Timpe esittää tahdonvapauden olevan tässä muodossa olemassa. Hän näkee edellä kuvatun muodollisen vapauden riittävän tahdonvapauden ehdoksi. Jotta joku henkilö voi joskus jossakin tilanteessa olla moraalisesti vastuullinen, silloin determinismi ei voi pitää paikkaansa. Henkilön vastuullisuus perustuu häneen itseensä. Sen tähden determinismi ei sovi yhteen vastuullisuuden kanssa. Miten Timpe sitten ratkaisee kysymyksen siitä, että henkilö voi kaikesta huolimatta olla moraalisesti vastuullinen? Tätä tarkastelemme seuraavaksi.

Todellinen vapaus edellyttää hyvettä

Timpe puolustaa näkemystä, jota hän kutsuu hyvelibertarismiksi. Sen mukaan ratkaisevaa on se, syntyvätkö tekomme luonteenhyveistä vai paheista käsin. Hyveiksi sanotaan sellaisia luonteenpiirteitä, jotka tuottavat moraalisesti arvokkaita valintoja. Paheet ovat vastaavasti epä-eettisiä valintoja synnyttäviä taipumuksia. Paheet turmelevat hyveellisen toiminnan. Timpe asettaa ihmisen vapaan tahdon teologisen kokonaisnäkemyksen sisälle. Mikä Jumalan ja ihmisen vapauden suhde oikein on? Hyvelibertarismin mukaan vapaus on annettu ihmisille korkeinta hyvää varten. Siksi Jumala voikin toiminnallaan ohittaa vapautemme silloin, kun se palvelee hänen korkeimman hyvän päämääriään.

Jumalan on itse korkein hyvä. Hänen määräävät toimensa meidän vapautemme yli mahdollistavat ihmisten entistä suuremman moraalisen kehityksen. Ihmiset, jotka tekevät joka tapauksessa toistuvia, täysin aitoja vapaita valintoja, kasvavat Jumalan puuttumisen ja moraalisen kehityksen seurauksena korkeimman hyvän mukaisten valintojen tekemisessä. Tämä on suunta kohti sitä, mitä todellinen vapaus perinteisen kristillisen teologian mukaan on.

Ajatus hyve-libertarismista sisältää lähdevapauden vaatimuksen, jonka mukaan yksilön tahdonvapauden edellytykseksi riittää se, nousevatko valinnat yksilön todellisista hyveistä ja paheista. Toissijaista hyve-libertarismin kannalta on, onko yksilöllä pelivaraa valintoja tehdessään punnita vähintään kahta samanarvoista vaihtoehtoa. Kuten Pekan valintatilanteessa esitin, mikäli Pekka on itse perimmäinen syy sille taipumukselle, että hän valitsee aina suklaajäätelön tilaisuuden tullen, hänellä on Timpen edellyttämä vapaus omista teoistaan.

Nimitys ‘hyve’-libertarismi tulee edellytyksestä, jossa vapauteen tarvitaan kykyä tunnistaa perusteet teoille. Hyveet mahdollistavat hyvien syiden tunnistamisen. Jos henkilö esimerkiksi kehittää itsehillintäänsä, viisauttaan ja kärsivällisyyttään, hänestä tulee entistä päämäärätietoisempi ja vapaampi toteuttamaan päämääriään. Hyveellinen henkilö kykenee siis ensin tunnistamaan oikeita perusteita toiminnalleen. Tämä tiedostaminen auttaa häntä säätelemään omaa käyttäytymistään järkiperusteiden mukaan.

Näin ollen, mitä hyveellisempi henkilö on, sitä vapaampi hän on. Tämä johtuu siitä, että hän hallitsee käyttäytymistään ja tunnistaa oikeita syitä teoilleen. Siksi hyve-libertarismi on yhteensopiva klassisen määritelmän kanssa, jonka mukaan vapaa ihminen tekee oikeita valintoja. Tällä ratkaisulla on myös teologisia sovelluksia. Lopuksi tarkastelenkin sitä, kuinka Timpe käsittää Jumalan armon ja ihmisen vapauden välisen suhteen.

Vapaus armon käsittelyssä

Timpen mukaan ihmisen kyky moraaliseen ja vapaaseen toimintaan vaihtelee sen mukaan, millaisessa suhteessa Jumalaan hän on. Tämä suhde on perinteisesti ymmärretty ikään kuin Jumalan edessä olevana tilana (status):

Luotu tila (status integritatis)

Langennut tila (status corruptionis)

Lunastettu tila (status gratiae)

Pyhitetty tila (status gloriae)

Ensimmäisessä, luodussa tilassa, ihminen on Jumalan, toisin sanoen, korkeimman hyvän, yhteydessä. Tässä tilassa ei ole mitään välirikkoa korkeimman hyvän kanssa, sillä ihminen ei ole omalta osaltaan rikkonut tuota yhteyttä tekemällä jotakin, mikä olisi hyvän vastaista. Kuitenkin ihmisellä on luodussa tilassa vapaus ja kyky hyvän lisäksi niin pahan vastustamiseen kuin pahaankin. Kun ihminen valitsee korkeimman hyvän periaatteen vastaisesti, hän lankeaa pois Jumalan yhteydestä. Ihminen astuu langenneen tilaan.

Langenneessa tilassa ihminen on joutunut eroon siitä mikä hyvyys itsessään on. Niinpä hän on sidottu, niin kutsuaksemme, syntiin. Tässä tilassa, Jumalasta erossa, ihminen ei ole enää kykenevä haluamaan hyvää. Jumalan armon kautta ihminen voi kuitenkin päästä siirtymään langenneen tilasta lunastetun tilaan. Tässä lunastetun tilassa ihminen saa jälleen kyvyn vastustaa syntiä, vaikka onkin altis lankeamaan. Tämä on tila, jossa kristitty ihminen tässä ajassa elää. Viimeisessä, pyhitetyn tilassa, ihmisen vapaus on saavuttanut täydellisyytensä, sillä hän ei ole enää halukas lankeamaan pois Jumalan eli hyvyyden yhteydestä.

Timpe ajattelee hyvin klassisella tavalla kristillisestä armo-opista, jonka mukaan Jumalan yhteydestä langennut ihminen ei voi pelastaa itseään, vaan tarvitsee Jumalan armoa pelastuakseen. Klassisessa kristillisyydessä ovat esittäneet niin Augustinus, Tuomas Akvinolainen, Trenton kirkolliskokous, Martti Luther kuin Jean Calvinkin, ettei ihminen voi tehdä mitään hyvää tai ansiollista tekoa ilman Jumalan armoa. Niinpä myös armon vastaanottaminen kuuluu näihin hyviin ja ansiollisiin tekoihin. Timpe allekirjoittaa myös ajatuksen siitä, ettei ihminen voi koskaan olla syy Jumalan armon vastaanottamiseen.

Kuitenkin Timpe peräänkuuluttaa sitä, että langenneessa tilassaankin ihminen on moraalisesti vastuullinen olento. Jos sanomme, että ihminen lakkaa vastustamasta Jumalan armoa vastaanottaessaan sen, emme sorru niin kutsuttuun anti-pelagiolaiseen harhaan, jonka mukaan langennut ei voisi olla syy edes hyvään tahtoon. Tällä Timpe viittaa Augustinuksen ajatukseen siitä, että langenneella ihmisellä voi kyllä olla tahtoa hyvään, mutta häneltä puuttuu voima sen tekemiseen.

Niinpä armoa vastaanottaessaan ihminen ainoastaan vaimentaa oman langenneen tahtonta, jonka myötä Jumala lunastaa ihmisen pakottamatta häntä siihen. Kun ihmisen tahto on vaimennettu, Jumalan armosta ihminen on pelastavan armon ulottuvilla. Ihminen ei tällöin ole itse syy sen paremmin tahtonsa lepotilalle kuin omalle uskolleenkaan. Hän ei langenneena ole vapaa muuta kuin vastustamaan Jumalan armoa. Ihminen on vapaa säätelemään armon omistamista olematta kuitenkaan todellinen aiheuttava syy saamaansa pelastukseen. Kuitenkin tukahduttamalla oman vastuunsa ihminen aiheuttaa osattomuutensa pelastuksesta. Näin Timpe muotoilee argumenttinsa. Jumala yksin on syynä ihmisten pelastavaan uskoon, jota Jumala tarjoaa kaikille ihmisille. Yksilöt itse ovat juurisyinä sille, ottavatko vai jäävätkö vastustamaan Jumalan tarjoamaa armoa.

Lähteet:

Inwagen, Peter van

1989 ”When is the Will Free?”, Philosophical Perspectives 3: 399-422.

MacKenna, Michael

2005 “When Frankfurt and Strawson meet.” Midwest Studies in Philosophy, 29, 163–180.

Strawson, Peter

1962 “Freedom and resentment.” Proceedings of the British Academy, 48, 187–211.

Speak, Daniel & Timpe, Kevin (ed.)

2016 Free Will and Theism. Connections, Contingencies, and Concerns. New York: Oxford University Press.

Timpe, Kevin

2007a “Source incompatibilism and its alternatives.” American Philosophical Quarterly, 44, 143–155.

2013 Free Will. Sourcehood and its Alternatives 2nd Edition. London: Bloomsbury.

2014 Free Will in Philosophical Theology (Bloomsbury Studies in Philosophy of Religion). Kindle edition. London: Bloomsbury.

Zimmerman, Michael

1988 An Essay on Moral Responsibility. Totowa, NJ: Rowman & Littlefield.

Kuva: Phil Richards@Flickr.comCC BY-ND 2.0. Rajattu.

Ylös