Kolumni / Aku Visala / 15.5.2018

Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)?

Kolmasosa jatko-opiskelijoista kärsii vaikean tai keskivaikean masennuksen oireista. Niistä kärsii myös Areiopagin vakiokirjoittaja, dosentti Aku Visala. Tutkijan työympäristö ei hänen mukaansa helpota tilannetta. Lue tästä hänen avoin kirjeensä nuorelle tutkijalle.

Ei ole salaisuus, että älyllinen elämä vaatii veronsa mielenterveydeltä. Kaikkeen tutkimukseen kuuluu yksinäisyys ja tutkijankammio, jossa tutkija katsoo kasvoista kasvoihin omaa tietämättömyyttään ja kyvyttömyyttään päivästä toiseen. Uutta tietoa ei synny ilman tuskaa: jos tutkimustulokset tiedettäisiin etukäteen, tietämättömyyttä ja pitkäjänteistä työskentelyä tunnetun ja tuntemattoman rajalla ei tarvittaisi. Ihmiset, jotka eivät ole tätä kokeneet, harvoin ymmärtävät niitä paineita, joita se mieleen kohdistaa.

Olen elänyt tutkijan elämää tauotta 13 vuotta ja erilaiset mielen järkkymiset ja heilahtelut ovat tulleet liiankin tutuiksi. Pahinta oli se, että luulin kaiken johtuvan vain itsestäni. Kaikki muut ihmiset ja ympäristö ovat kunnossa; vika on vain minussa. Tämä luulo osoittautui kuitenkin epätodeksi.

Muistan istuneeni joskus vuonna 2006 silloisen laitoksemme kahvihuoneessa valtavan epätoivon vallassa. Väitöskirja ei edennyt. Olin lukenut lähteet ja materiaalin mutta en tiennyt, mitä niistä saisin irti. Olin menettänyt uskon itseeni. Muut tekevät väitöskirjat tuosta vaan. Minä taas jumitan omaa tyhmyyttäni perusongelmien kanssa. En oikeastaan saanut nukuttua ja itsesyytökset kulkivat mukana joka hetki. Laitoksemme kokenut sihteeri ilmestyi paikalle. Vuosikymmenien saatossa kumuloituneen viisauden avulla hän tunnisti nopeasti ahdinkoni. Valitin, etten koskaan saa työtäni valmiiksi. Hän vastasi lempeästi: ”Jokainen tämän laitoksen professorikin on aikanaan istunut tuossa samassa tuolissa saman pöydän äärellä ja kokenut aivan saman epätoivon. Niin vain he ovat kuitenkin saaneet väitöskirjansa tehtyä.”

Hän oli oikeassa: minäkin sain väitöskirjani tehtyä. Opin samalla myös synkän läksyn: ahdistus ja masennus ovat osa tutkimusprosessia. En ollutkaan yksin, vaan jokainen joutuu käymään läpi saman prässin. Minä sain väitöskirjani tehtyä mutta prässi ei loppunut. Se piti otteessaan monta vuotta. Olen vasta nyt vapautumassa siitä. Moni ei kuitenkaan onnistu, vaan jättää jatko-opinnot kesken. Usein syynä on mielen järkkyminen jatkuvan paineen alla.

Eräs tutkijan keskeinen taito onkin oppia ylläpitämään vastustuskykyä näiden ongelmien kaikkein pahimpia vaikutuksia vastaan. Jouduin itse oppimaan nämä taidot kantapään kautta ja opettelen vieläkin. Kirjoitan nyt erityisesti väitöskirjantekijöille (ja miksei myös pidemmälle ehtineille tutkijoille). Haluan kertoa heille sen, mitä minä itse olisin halunnut kuulla 13 vuotta sitten. Tutkimuksesi tuottaa sinulle mielen kärsimystä. Muista, että vika ei ole sinussa. Voit silti tehdä asialle jotakin.

Piilevä globaali ongelma

Tutkijaa auttaa paljon, jos hän kykenee näkemään oman työnsä ja akateemisen ympäristönsä laajemmassa asiayhteydessä. Tämä laajempi asiayhteys ei tosiaankaan ole kaunista katseltavaa. Sekä perustutkinto-opiskelijoiden että väitöskirjantekijöiden mielenterveyden ongelmat, erityisesti ahdistus ja masennus, ovat kasvaneet tasaisesti vuodesta 2000 eteenpäin. Berkeleyn yliopiston toimeenpaneman laajan tutkimuksen mukaan yli 40% jatko-opiskelijoista biotieteessä kärsi masennus- ja ahdistusoireista.

Tuloksesta järkyttyneenä muutamat tutkijat päättivät tehdä laajemman tutkimuksen, jossa mitattiin jatko-opiskelijoiden masennusta, ahdistusta ja kokemusta stressistä 26 eri maassa ja 234 eri instituutiosta. Kaikki tieteenalat olivat edustettuina, vaikka painopiste oli luonnontieteissä sekä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Tulokset olivat järkyttäviä.

Ensinnäkin jatko-opiskelijoilla on kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen kuin heidän ei-akateemisilla ikätovereillaan keskimäärin. Esimerkiksi yli 40% tutkituista väitöskirjantekijöistä raportoi ahdistusoireita siinä missä samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä keskimäärin tuo luku on 6% luokkaa. Masennuksen osalta luvut olivat samaa tasoa: 39% vastaajista raportoi oireita, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin.

Toiseksi tutkimuksessa paljastui myös sukupuoliin liittyvä ero: naisopiskelijoilla on suurempi riski sairastua masennukseen kuin miehillä. Tämä ei sinänsä ole yllätys, koska masennus on yleisempää naisilla kuin miehillä yleisesti ottaen. Tutkimuksessa selvitettiin myös transsukupuolisten ihmisten oireita ja paljastui, että heistä melkein 60% kärsi masennuksesta ja ahdistuksesta.

Kolmanneksi tutkimus paljasti myös joitakin keskeisiä seikkoja masennuksen ja ahdistuksen syistä. Jatko-opiskelijoilla suhde väitöskirjan ohjaajaan on erittäin keskeinen tutkimusprosessin kannalta. Kävi ilmi, että tällä suhteella on myös varsin merkittävät mielenterveysvaikutukset. Yli puolet masentuneista piti suhdettaan ohjaajaansa etäisenä ja koki, ettei ohjaaja antanut heille tarpeeksi tukea eikä auttanut heidän uraansa.

Väitöskirjantekijöiden keskuudessa muhii globaali mielenterveyskriisi. Entä sitten Suomessa? Pelkästään Suomessa tehtyjä tutkimuksia ei juuri ole saatavilla. Perustutkinto-opiskelijoiden mielenterveysongelmista on kyllä tutkimusta, joka osoittaa samaan tapaan lisääntynyttä stressin, ahdistuksen ja masennuksen taipumusta kuluneen 20 vuoden aikana. Tilastot viittaavat lisäksi yhä kasvavaan tutkijoiden ja opiskelijoiden aivovuotoon. Esimerkiksi vuonna 2016 tutkijankoulutuksen saaneita lähti ulkomaille Suomesta noin 500 siinä missä 200 muualla tutkijakoulutettua saapui Suomeen. Muutos on suuri verrattuna esimerkiksi vuoteen 2011, jolloin Suomesta lähti vain 270. Aivovuodolle on monia syitä, jotka eivät liity mielenterveyteen, esimerkiksi se, ettei Suomessa ole töitä kaikille niille tohtoreille, joita täällä koulutetaan. Monet lähteneet kuitenkin vetoavat tekijöihin, jotka aiheuttavat ylimääräistä painetta, kuten huono työilmapiiri, jatkuvat leikkaukset, lisääntynyt byrokratia ja tulevaisuuden synkkyys. Kuten kohta näemme, nämä ympäristötekijät ovat keskeisiä myös erilaisten mielenterveyden häiriöiden synnyssä.

Anekdootilliseen todistusaineistoon ei tulisi vedota, sanoo mies, joka heti vetoaa anekdootilliseen todistusaineistoon. Omat kokemukseni eivät kuitenkaan ole pelkästään sattumanvaraisia. Minulla on vuosikymmenen kokemus Suomesta (Helsingin yliopisto) sekä vuosien mittainen kokemus Iso-Britanniasta (Oxfordin yliopisto) sekä Yhdysvalloista (Princetonin ja Notre Damen yliopistot). Nämä kokemukset mukailevat tutkimusten yleistä linjaa. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat keskeyttäneet jatko-opintonsa ja vaihtaneet kokonaan alaa nimenomaan stressiin, ahdistukseen ja masennukseen vedoten. Samaa ilmiötä on ollut liikkeellä myös vastavalmistuneiden tohtoreiden keskuudessa: akateemisen työn etsintä ja tutkimukseen liittyvät paineet ovat ajaneet monet vaihtamaan uraa melkeinpä vuosikymmenen kestäneen koulutuksen jälkeen. Ikävä kyllä vastavalmistuneista tohtoreita ja postdoceista ei ole juuri maailmanlaajuista tutkimustietoakaan.

Sadistin luoma työympäristö

Masennus ja ahdistus kuuluvat siis yli joka kolmannen väitöskirjantekijän elämään. Miksi sitten näin on? Eräs keskeinen masennuksen oire on yli äyräiden vyöryvät itsesyytökset. Tiedän varsin hyvin, miltä tämä tuntuu. Kutsumustyöstäkin kuolee ilo, kun pelkästään näppäimistön ja tutkimuskirjallisuuden näkeminen aiheuttaa itsesyytösten ja häpeän aallon. Pahimmillaan sain jopa fyysisiä oireita: eräskin lähdeaineistoon kuuluva kirja alkoi kirjaimellisesti oksettaa minua niin paljon, etten pystynyt edes koskemaan siihen. Tällaisessa tilassa on hyvin helppo kuvitella, että henkilö itse on syyllinen ja vastuussa ongelmistaan. Yliopistossa on kaikki hyvin ja muilla tutkijoilla on kaikki hyvin. Vain minä kärsin, koska olen tyhmä, saamaton ja kyvytön. Jos löydät itsesi tällaisesta tilanteesta, on hyvä muistuttaa itseään siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, että yliopisto on työympäristönä erittäin hankala. Siellä ei tosiaankaan ole kaikki hyvin.

Kuvittele olevasi lähes kaikkivoipa, sadisti nero, jonka tarkoituksena on suunnitella työympäristö, joka maksimoi työntekijöiden ahdistuksen. Voit itse tehdä tämän harjoitteen. Saat varmaankin hieman erilaisia tuloksia kuin minä, mutta minun psykopaattini tekisi jotakin seuraavan kaltaista.

Ensinnäkin tässä työpaikassa kaikki kilpailisivat kaikkia vastaan omasta selviämisestään. Ihminen on lopulta yhteisöllinen olento. Ihmisen onnellisuus ja hyvinvointi ovat viimekädessä kiinni hänen suhteistaan toisiin ihmisiin. Ilkeän neron pitäisi siis ensitöikseen suunnitella monia eri tapoja tuhota monipuoliset, vapaat ja turvalliset ihmissuhteet. Keskinäinen kilpailu on tähän hyvin tehokas keino. Työntekijät pitää laittaa kilpailemaan samoista rahoista, joita riittää vain muutamalle. Kilpailu ajaa ihmiset erilleen toisistaan sekä lisää epäluuloa heidän välillään.

Toiseksi ilkeän neron on luotava ympäristö, jossa kukaan ei ole koskaan tyytyväinen itseensä. Itseluottamus ja hyvä itsetunto ovat keskeisiä mielenterveyden tukipilareita. Ne pitää siis pikimmiten hajottaa. Tämä saadaan aikaan asettamalla työlle äärettömän korkeat vaatimukset, joita on lähes mahdoton ylittää. Mikään ei riitä: voit aina tehdä määrällisesti enemmän töitä ja se voi aina olla parempaa. Tästä seuraa se, että työntekijät eivät voi olla koskaan tyytyväisiä työhönsä, vaan he kehittävät pysyvästi kolhiintuneen itsetunnon. Soppaan kannattaa lisätä vielä muutama nero, joille Luoja on suonut ylenmääräisen kapasiteetin. He kykenevät tekemään paljon nopeammin ja laadukkaammin töitä, kuin valtaosa tavallisista työntekijöistä. Tästä syystä kaikkien muiden itsetunto joutuu vieläkin pahempaan syöksykierteeseen.

Kolmanneksi tässä helvetinkoneessa ei olisi laisinkaan selkeitä tulevaisuuden näkymiä. Mielenterveyden ja elämän mielekkyyden kannalta on toivo ensiarvoisen tärkeää. Onnellinen elämä suuntautuu päämääriä kohti ja yksittäiset teot saavat merkityksensä suhteessa siihen tulevaisuuteen, jonka henkilö haluaa tehdä todeksi. Tämä mielekkyyttä ja merkitystä tuottava visio pitää murhata heti alkuunsa. Parhaiten tämä onnistuu niin, että työssä menestymisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksien yhteys katkaistaan. Vaikka teet kuinka paljon ja kuinka hyvää työtä, tulevaisuutesi tässä työpaikassa, muiden ihmisten arvonanto sekä menestys on sattumanvaraista.

Suomalainen akatemia

En nyt osaa puhua sinun ilkeän nerosi puolesta mutta minun neroni tuotos muistuttaa monilta osin nykyistä työpaikkaani. Kaikki kilpailevat kaikkia vastaan. Tämä pätee vielä enemmän ihmis- ja yhteiskuntatieteisiin kuin luonnontieteisiin, jossa yksittäiset tutkijat ovat vielä pääsääntöisesti osa jotakin ryhmää. Ihmistieteissä esimerkiksi väitöskirjantekijät tekevät tavallisesti vain omia, henkilökohtaisia projektejaan. Rahoitusta on paljon vähemmän kuin hakijoita ja saman alan ihmiset kilpailevat toisiaan vastaan. Viereisessä pöydässä kirjoittavan tutkijan menestys tarkoittaa työttömyyttä minulle. Usein jatko-opiskelija joutuu kerjäämään rahaa itselleen joka vuosi yhä uudelleen.

Tutkijan työn laadun ja määrän osalta vaatimukset ovat tavallisesti hyvin korkeat. Jotta voin voittaa viereisessä pöydässä työskentelevän kilpailijan, on minun tehtävä parempaa työtä. Eikä tällä laadulla ja määrällä ole kattoa: mitään ylärajaa julkaisujen määrälle ja laadulle ei ole asetettu, eikä aseteta. Vaikka virallisesti korostetaankin julkaisujen tärkeyttä, eivät ne lopulta työnsaannissa ja uran edistyksessä vaikuta paljoakaan. Usein rahoitus voi jäädä saamatta siitä syystä, että rahoittaja on tehnyt jonkin strategisen päätöksen ohjata rahaa uusille urille. Hakemani viran painopistealue voidaan yhtäkkiä muuttaa, joten 10 vuotta tutkimustyötä, jolla luulin pätevöityväni tähän virkaan, ei enää pätevöitäkään minua siihen virkaan.

Nerojakin olen tavannut urani aikana. Vaikka heidän kanssaan onkin ollut mahtava tehdä töitä, heidän läsnäolonsa on jatkuva ahdistuksen lähde. En missään nimessä halua väittää, että heistä pitäisi päästä eroon. Pikemminkin päinvastoin. He kuitenkin vaikuttavat ympäristöönsä tietyllä tavalla, eikä tätä saa unohtaa. Heidän työnsä laatu ja määrä asettavat meidät muut psykologisesti hankalaan asemaan: minulla on riski verrata oman työni määrää ja laatua neron työpanokseen. Tämä on mielenterveyden kannalta tuhon tie, koska en pysty kilpailemaan neron suoritustason kanssa.

Suomalaisella akatemialla on omat erityispiirteensä, jotka lisäävät mielenterveyden ongelmien riskiä. Näitä ovat akateemisen kulttuuriimme pesiytynyt kateus, yhä edistyvä eriytyminen sekä välinpitämättömyys työntekijöitä kohtaan. Olin 2014 Notre Damen yliopiston järjestämässä tapahtumassa, jossa esiteltiin yliopiston saavutuksia muulle maailmalle. Olin projektini johtajan kanssa cocktailtilaisuudessa, kun paikallisen humanistisen tiedekunnan johtaja tuli juttusilleni. Hän virkkoi suurin piirtein tähän tapaan:

”Onpa hienoa, että te herrat pyöritätte juuri täällä Notre Damessa teidän projektianne! Voisitte olla myös jossakin muualla. Kun julkaisette ja puhutte ympäri maailman, saa Dame siinä samalla hyvää mainetta. Se vetää meille opiskelijoita ja uusia projekteja. Tiedekunta on kiitollinen tästä teidän työstänne. Jos teillä on joitain huolia tai ideoita siitä, miten voisimme jeesata teitä, ottakaa heti minuun yhteyttä. Teidän hyvä on meidänkin hyväämme.”

On selvää, että ainakin osa tästä kuuluu amerikkalaiseen, hieman yliampuvan tuttavalliseen ilmaisuun. Kova ydin on kuitenkin se, että tämä tiedekunnan johtaja itse asiassa välitti projektistamme ja halusi meidän hyväämme. Meidän hyvämme oli hyvää myös hänelle. Hän halusi pitää hyvät työntekijät, koska hän tiesi, että voisimme viedä projektimme myös johonkin muualle.

Olen joskus huvittanut itseäni yrittämällä kuvitella, että suomalainen professori tai jopa tiedekunnan dekaani puhuisi minulle näin. En kykene siihen. Ehkä johtuu vain minusta mutta en ole koskaan kokenut (saatikka sitten että minulle olisi näin sanottu), että minun urani edistyminen ja minun hyväni olisi hyvää myös suomalaiselle akatemialle ja kotiyliopistolleni. Unelmoin siitä, että joku olisi kiitollinen siitä, että hankin rahoitusta, kuljen ympäri maailmaa Helsingin yliopiston nimissä ja julkaisen. Tämä on monessa mielessä jäänyt minulta, kuten se jää melkein kaikilta jatko-opiskelijoiltakin, pelkäksi unelmaksi.

Kutsumustyö ja ajattelun taakka

On tärkeä huomata, ettei pelkkä hankala työympäristö selitä tutkijoiden mielenterveyden ongelmia. Myös itse työssä on omat riskinsä, jotka lisäävät tutkijan mieleen kohdistuvaa painetta. Eräs keskeinen syy tälle paineelle on meissä tutkijoissa itsessämme.

Rakastan työtäni. Se on minulle kutsumus. Tai ainakin ennen rakastin sitä. Nyt se on toisinaan taakka. Koen olevani automaatti, jonka tehtävänä on ratkaista mahdollisimman nopeasti hyvin vaikeita ongelmia riittämättömän ymmärryksen perusteella. Vain harvoin on riittävästi aikaa ja energiaa perehtyä asioihin kunnolla. Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen.

Uskon monen jatko-opiskelijan ja tutkijan kokevan samoin. Tälle uralle ei lähdetä rahan takia, harvoin Suomessa myöskään maineen tähden. Kumpaakin saa paljon helpomminkin, esimerkiksi perustamalla vlogin ja työskentelemällä paperiteollisuudelle. Monelle tutkimustyö on kutsumusammatti, josta tulee valtava taakka, koska aika ja huomio näyttää kiinnittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen, minkä takia tälle uralle edes lähdettiin, eli tutkimukseen.

Kutsumustyön tekeminen tietysti tukee elämän mielekkyyttä. Jos koen tekeväni sitä, mitä minun pitäisikin tehdä, synnyttää tämä automaattisesti motivaatiota ja merkityksen kokemusta. Sillä on kuitenkin ikävä kääntöpuolensa: työstä tulee elämää suurempi asia, joka vaikuttaa elämässäni kaikkeen. Koska työ on osa minua, tulee työn ongelmista myös osa minua. Epäonnistunut projekti, huono artikkeli tai ankara palaute eivät tarkoita vain yhtä huonoa päivää. Ne tarkoittavat sitä, että minä olen epäonnistunut, minä olen huono eikä minua arvosteta. On helppo nähdä kuinka vahvaa mieltä tällainen elämäntapa vaatii.

Tutkimustyössä on tämän lisäksi myös muita, erityisesti masennukselle ja ahdistukselle altistavia tekijöitä. Eräs näistä tekijöistä on yksinäisyys. Tutkimustyö on parhaimmillaan hyvin vapaata. Kukaan ei kyttää olkasi ylitse. Erityisesti suomalaisessa akatemiassa, jossa kullakin ohjaavalla professorilla on suuri määrä jatko-opiskelijoita, väitöskirjantekijä on usein yksin työnsä kanssa. Edellä esitellyssä tutkimuksessa yhteys ohjaajaan ja hänen tukensa osoittautui keskeiseksi ongelmilta suojaavaksi tekijäksi. Esimerkiksi Oxfordissa oman oppialani professorilla oli noin kolmesta neljään väitöskirjantekijää ohjauksessaan samanaikaisesti. Meikäläisellä professorilla saattaa helposti olla useita kymmeniä jatko-opiskelijoita, jotka tulevat ja menevät tilanteensa mukaan. Kun mukaan luetaan professorin kaikki muut velvollisuudet, ei ole ihme, ettei professori kykene antamaan paljoakaan tukea yksittäiselle väitöskirjantekijälle. Minulla on ollut ohjaajia, jotka ovat kyenneet antamaan minulle aikaansa ja energiaansa. Olen heille siitä hyvin kiitollinen. Tiedän, ettei valtaosa ole näin onnekkaita.

Yksinäisyys ja itsenäisyys on joka tapauksessa keskeinen osa tutkimustyötä. Käytännössä humanistisen alan tutkija tekee työnsä yksinäisyydessä. Yksinäisyys on periaatteessa neutraali asia. Yhtäältä se mahdollistaa keskittymisen, omistautumisen ja syvän ymmärtämisen. Nykyisessä maailmassamme sosiaalisuus ja muiden ihmisten seura tunkeutuu kaikkialle. Tutkijankammion yksinäisyys on autonomian, itsensä ylittämisen ja oppimisen kannalta suuri mahdollisuus ja siunaus.

Toisaalta kammion yksinäisyydellä on kuitenkin varjopuolensa etenkin silloin, jos ihminen ei ole valmistautunut siihen paineeseen, jonka se tuo tullessaan. Oman työnsä arviointi ja ohjaaminen yksinäisyydessä edellyttää toimivia metakognitiivisia taitoja. Minun on ymmärrettävä miten opin, kyettävä motivoimaan itseäni sekä luottamaan omiin johtopäätöksiini. Nämä taidot ja kyvyt eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niitä pitää jatkuvasti harjoitella. Huonolla itsetunnolla ja metakognitiivisilla taidoilla varustettu ihminen joutuu helposti syöksykierteeseen. Virheellinen arvio omasta oppimiskyvystä tuottaa virhearvioita tutkimuksen edistymisestä, mitkä puolestaan tuottavat lisää virhearvioita. Noidankehä syntyy.

Yksinäisyyteen liittyy myös tutkimuksen hahmottomuus. Tutkimus on käytännössä usein ongelmanratkaisua tilanteessa, jossa selkeitä ratkaisuja ei ole. Kun tutkija tekee kutsumustyötään, ongelmanratkaisu synnyttää valtavasti stressiä, epäilyksiä ja huolia. Olenko tyhmä, kun en keksi ratkaisua? Mitä tein väärin? Olenko nyt ottanut huomioon kaikki keskeiset seikat? Ehkä kirjallisuudessa on ratkaisu ja voisin löytää sen, jos vain lukisin enemmän. Kaikki tämä kuuluu työn kuvaan.

Työn rajattomuudesta ja hahmottomuudesta seuraa myös se, ettei työtuntien laskeminen sovellu tutkimustyöhön. Ongelmanratkaisu ei katso hetkeä, vaan kutsumustyöläisen mieli askartelee ongelmien kanssa aamusta iltaan. Tunnen muutaman tutkijan, jotka kykenevät sammuttamaan mielensä samalla kun he sammuttavat toimistonsa valot. Me tavalliset ihmiset joudumme kuitenkin tunnustamaan sen tosiasian, että työn ja vapaa-ajan rajanveto on äärimmäisen vaikeaa. Pohdin tutkimustani kävellessä, bussissa, aamusuihkussa, joskus jopa muiden ihmisten seurassa. Mitäpä muuta masentunut tutkija miettisi aamuyöllä unettomuudesta kärsiessään kuin uusinta artikkeliaan? Tiedostamaton mieli taas jauhaa lakkaamatta jopa unessa. Ajattelu ei ole tietokone, joka kytketään päälle ja pois tarpeen mukaan. Kone on aina päällä. Vaikka olisinkin työn ulkopuolella, tietokone ajaa kaikenlaisia ohjelmia, jotka eivät näy työpöydällä laisinkaan.

Tarinoita hulluuden rajamailta

Kirjoitin ensimmäisen väitöskirjan jälkeisen kirjani hyvin nopeasti. Kirjoittamista lukuun ottamatta menetin otteen elämästäni. Nukuin päivät, kirjoitin yöt. En käynyt juuri edes ulkona. Tällä en tarkoita iltarientoja vaan sitä, että astuin kotitaloni ulkopuolelle lähinnä noutamaan ruokaa paikallisesta kiinalaisesta ravintolasta. Kun elää useamman viikon tähän tapaan, mieleen alkaa pulpahdella outoja ajatuksia. Hajoavan arkimaailman yhä isommiksi repeävistä liitoskohdista alkaa kuulua ilkeää rapinaa. Ote todellisuudesta alkaa löystyä. Tajusin myöhemmin, ettei itseään saa päästää tällaiseen tilaan. Välillä pitää avata ikkunat ja ovet, antaa valon tulla sisään muiden ihmisten ja muun elämän muodossa.

Todellisuudentajun hämärtyminen on vain eräs oire, johon tutkija saattaa törmätä. Mainitsin jo edellä, kuinka akateeminen ympäristö hyökkää tutkijan itsetuntoa vastaan. Eräs oire tästä on ilmiö, jota on tapana kutsua huijarisyndroomaksi. ”Syndrooma” ei ole hyvä nimitys, koska kyseessä ei ole sairaus eikä oireyhtymä. Paremman termin puutteessa tällä viitataan kuitenkin kokemukseen siitä, että henkilö ei ole oikea tai aito tutkija, vaan huijari, joka odottaa paljastumista. Minua kyllä kohdellaan tutkijana mutta en todellisuudessa ole sellainen. Odotan jonkun huomaavan huijaukseni hetkellä millä hyvänsä. Ohjaaja heittää minut ulos, väitöskirjaani ei hyväksytä, saan kenkää.

Tutkimusta tällaisen kokemuksen levinneisyydestä en ole onnistunut löytämään. Jotain kuitenkin kertoo se, että kärsin itse tästä monta vuotta. Kaikista niistä tutkijoista, jotka tunnen (joita on vähintään 100), vain muutama ei ole kokenut tätä tunnetta. Eli käytännöllisesti katsoen kaikki kokevat olevansa huijareita ja pelkäävät paljastumista.

Kuten edellä jo kävi ilmi, erilaiset ahdistukseen ja masennukseen liittyvät oireet ovat kaikkein tyypillisimpiä. Kun puhun ahdistuksesta ja masennuksesta, en tarkoita pelkästään ahdistuksen tai masennuksen kokemusta. Jokainen ihminen saa jossakin elämänsä vaiheessa osansa ahdistuksen ja masennuksen kokemuksista. Tämä ei tarkoita, että he olisivat sairaita tai että heillä olisi mielenterveyden ongelmia. Lääketieteellisesti diagnosoitavat ahdistus- ja masennushäiriöt ovat eri asioita, kuin tällaiset arkiset kokemukset.

Sanon muutaman sanan masennuksesta, koska se on itselleni kaikkein tutuin. Masennus on tappava sairaus: kahdesta seitsemään prosenttia sairastaneista tekee itsemurhan. Yli 60% sairastuneista on itsemurha-ajatuksia tai suunnitelmia. Masennus on yksi keskeisimmistä globaaleista tekijöistä, joka aiheuttaa työkyvyttömyyttä, syrjäytymistä, muita sairauksia ja yleistä elämän kurjistumista. Meidän tulisi todellakin pysähtyä ja järkyttyä, kun tajuamme sen tosiseikan, että kolmannes jatko-opiskelijoista kärsii keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta. Kolmannes kansakunnan tulevaisuuden toivoista, fiksuista ja nuorista ihmisistä, joilla on koko elämä edessään.  Kyseessä ei ole mikään huono päivä, synkkä hetki tai alakulo, josta ”kaveri kyllä itsestään nousee, kun vähän tsempataan”. Masennus tappaa ihmisiä, ja hengissä selvinneiden elämä voi hyvinkin repeytyä riekaleiksi.

Kuten tunnettua, masennuksen oireita ovat esimerkiksi unettomuus, tahdottomuus, aloitekyvyttömyys, tunteiden latistuminen sekä lamauttavat itsesyytökset. Pahimmillaan syntyy tila, jota on hyvin vaikea kuvailla niille, jotka eivät ole kokeneet sitä.

Kuvittele herääväsi aamulla parin tunnin unien jälkeen. Ensimmäinen asia, joka tulee mieleesi, on se, että sinun olisi pitänyt mennä aikaisemmin nukkumaan. Kun käyt aamusuihkussa, mieleesi tulee vähintään kolme tai neljä kertaa ajatus siitä, ettet ole tehnyt työtäsi kunnolla. Olet itse asiassa epäonnistunut. Kun matkustat bussilla töihin, näet muita ihmisiä. Heillä on kaikki hyvin, heidän elämänsä on mielekästä ja heitä rakastetaan. Sinua ei rakasteta, eikä kukaan voikaan rakastaa. Jokainen hetki tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä. Työpaikalla kaikki muistuttaa siitä, kuinka saamaton ja surkea työntekijä olet. Bussissa kotiin ihmettelet, kuinka nämä muut ihmiset voivat toivoa elämältään hyvää. Sinulle tulevaisuus ei tuo mitään uutta, vain ja ainoastaan samaa kitkutusta päivästä toiseen. Jos nautit ennen elokuvien katsomisesta, et nauti siitä enää. Nyt se muistuttaa lähinnä siitä, että sinun pitäisi olla tekemässä jotain hyödyllistä. Yöllä yrität nukkua mutta se ei onnistu.

Tässä kuvauksessa ei olla edes lähellä masennuksen pahimpia muotoja, jolloin työssä käyminen ei edes onnistu. Se ei onnistu, koska sairastuneelle on lähes ylivoimaista nousta sängystä. Itse en, Luojan kiitos, ole näin syvässä päässä käynyt. Se on kuitenkin todellisuutta monelle.

Sain kolmisen vuotta sitten keskivaikean masennuksen diagnoosin. Tulos ei tullut minulle yllätyksenä: tila oli kehittynyt useamman vuoden kuluessa. Masennuksen syyt ovat tietysti monet, enkä halua väittää, että se johtuu pelkästään akatemiamme tilasta ja tutkijantyön vaatimuksista. Omalla kohdallani asiaan vaikutti esimerkiksi hankala paluushokki ulkomailta paluun jälkimainingeissa. On kuitenkin selvää, että myös työni ja työympäristöni vaikuttivat masennukseni syntyyn monin eri tavoin.

Nostan esiin yhden keskeisen tekijän, joka paljastaa mielestäni jotakin sekä tutkijantyön luonteesta sekä akateemisesta ympäristöstä. Vuosien varrella oli tapahtunut kehitys, jossa työn ja muun elämän rajat olivat hävinneet. Tämä on eräs kutsumustyön vaaroista, kuten edellä kävi jo ilmi. Monilla aloilla työn ja vapaa-ajan rajojen häviäminen tarkoittaa sitä, että työtuntien määrä lisääntyy ja vapaa-aika jää lyhyeksi. Tutkijantyössäkin voi käydä näin mutta omalla kohdallani tilanne oli kuitenkin paljon kavalampi. En käyttänyt kaikkia tuntejani työhön, minulla oli paljon ”vapaa-aikaa”, mutta työ oli koko ajan mielessäni. Se valtasi koko elämäni, identiteettini ja imaisi piiriinsä kaikki tavoitteeni ja päämääräni. Minusta ja työstäni tuli yksi, kokonainen olio.

Iso-Britanniassa vaikuttava tutkijaystäväni pitää blogia, jossa hän puhuu tutkimustyön vaikeuksista eri tasoilla. Hän kirjoitti muutama vuosi sitten minua erityisen paljon kiinnostaneen postauksen eräästä kollegastaan. Tämä kollega oli urallaan hyvissä asemissa, kansainvälisesti tunnettu tutkija. Silti hän koki olevansa tyytymätön työhönsä, häntä vaivasivat itsesyytökset ja riittämättömyyden tunteet. Jokainen hänen saamansa kritiikki oli kuin isku sydämeen. Akateemisen uran epävarmuus oli hänen identiteettinsä epävarmuutta. Tutkimuksen vaikeudet tarkoittivat hänen elämänsä kokonaisvaltaista epäonnistumista. Hän odotti tutkimuksen täyttävän hänen elämänsä kaikki päämäärät ja tavoitteet.

Vasta myöhemmin tajusin, että ystäväni kirjoitti bloginsa minusta. Minä olin tuo kollega. En vain kyennyt näkemään sitä itse. Nyt, kun pahin on ohitse ja olen kyennyt erottamaan itseni paremmin työstäni, näen menneisyyteni selkeämmin. Ystäväni näki ulkopuolisena minut tarkkanäköisemmin kuin näin itse itseni.

On helppo nähdä, kuinka tällainen sulautuminen edistää masennusta. Akateeminen ympäristö ei tarjoa selkeitä näkymiä tulevaisuudesta. Se tarjoaa lähinnä kritiikkiä, jos sitäkään. Yksinäinen puurtaminen näyttää tutkimuksessa kohdatut ongelmat älyttömän suurina. Jos mielessäni vedän yhtäläisyysmerkit elämässä onnistumisen ja työssä onnistumisen välillä, alan pudota pohjattomaan kuiluun, koska tutkimustyössä onnistuminen on hyvin vaikeaa, ellei kokonaan mahdotonta. Palkintona saan eeppisen masennuksen.

Kuinka voin selvitä?

Miten sitten yksittäinen jatko-opiskelija voi varjella itseään tällaisilta vaikeuksilta? Vastaukseksi minulla ei ole tarjota juuri latteuksia kummempaa. Esimerkiksi masennus on subjektiivisesti niin raskas ja vaikea, että hyvätkin neuvot, kuten liikunnan ylläpitäminen ja ystävien tapaaminen, tuntuvat automaattisesti latteilta.

Edellä mainitussa tutkimuksessa ehdotetaan globaalin mielenterveyskriisin myöntämistä ja ripeää tarttumista toimeen. Ensinnäkin se ehdottaa, että yliopistot kiinnittäisivät enemmän huomiota jatko-opiskelijoiden ohjaukseen sekä heidän uransa edistämiseen. Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä. Toisekseen tutkimuksessa vaaditaan laajamittaista kulttuurin muutosta. Masennus ja mielen kärsimys kantavat vieläkin tietynlaista stigmaa. Olet heikko, jos myönnät oman rajallisuutesi ja kykenemättömyytesi. Tämä ilmiö on vahvempi englanninkielisessä akatemiassa kuin Suomessa. Silti omien vaikeuksien myöntäminen näyttää meilläkin epäonnistumiselta. Jatko-opiskelijan on vaikea tuoda tällaisia asioita esiin ohjaajansa kanssa. Koska ongelmat ovat niin yleisiä ja koko elämän tuhoutumiseen riski on suuri, uudenlaista tietoisuutta tutkijoiden mielenterveydestä tarvitaan kipeästi.

Haluan kiinnittää erityistä huomiota tutkimuksen kolmanteen ehdotukseen: terveellisen tasapainon löytämiseen työn ja muun elämän välillä. Myös edellä mainitsemani brittiläinen kollega korostaa erityisesti tätä. Terve tasapaino ei tarkoita vain sitä, että tutkija pitää kiinni vapaa-ajastaan. Tämä on vasta hyvä alku. Kuten kävi jo ilmi, tutkija ei työskentele pelkästään työaikanaan, koska hän ajattelee koko ajan. Juuri tästä syystä työn ja vapaa-ajan erottamisesta muodostuu erityisen suuri ongelma. Pahimmillaan tutkija löytää itsensä tilanteesta, jossa elämä ja työ sulautuvat yhteen.

Tällaista sulautumista voi pyrkiä estämään monin tavoin. On elintärkeää pitää yllä sosiaalisia verkostoja työn ulkopuolella. Ei-akateemiset ystävät irrottavat mielen työasioista. On tärkeää pitää yllä ei-akateemisia tavoitteita ja toimintoja. Nämä voivat olla melkein mitä tahansa. Aloita uusi harrastus, jossa voit pyrkiä eteenpäin. Liity johonkin ryhmään, yhteisöön tai yhdistykseen. Sinun pitää lisäksi välittää näistä asioista. Sinun on tuettava ja ylläpidettävä akateemisen elämän ulkopuolisia intohimon kohteita ja innostuksen lähteitä. Elämässäsi pitää olla monipuolisia tavoitteita ja merkityksellisyyttä tuottavia pyrkimyksiä, jotta tutkijaelämän epäonnistumiset eivät muutu koko elämäsi epäonnistumisiksi.

Erityisessä riskiryhmässä ovat perheettömät ihmiset. Perhe on ystävien lisäksi aivan keskeinen suojamuuri ahdistusta ja masennusta vastaan. Perhe antaa työn ulkopuolisia tavoitteita ja merkitystä elämälle. Se pitää työn omalla paikallaan arvojärjestyksessä. Yksinäisillä ihmisillä tätä suojaa ei ole. Heidän on helpompi luisua tilanteeseen, jossa tutkimukseen liittyvät ajatukset värittävät jokaisen hetken ja jossa tutkimus on ainoa elämään mielekkyyttä tuova tekijä.

Itse pyrin purkamaan työn ja minuuteni symbioosia terapian ja elämänmuutosten avulla. Yritän muuttaa käyttäytymistäni ja ajatteluani. Kuulostaa yksinkertaiselta mutta todellisuudessa se on hyvin vaikeaa. Mielellä on taipumus seurata tuttuja polkuja. Uusien tallaaminen vie aikaa ja energiaa. Uudenlaisten reaktioiden, päättelyiden ja ajattelutottumusten opettelu tarkoittaa eräänlaista sisäistä sotaa, jossa eräs mieleni osa vastustaa toista mieleni osaa. Sisäinen taistelu kuluttaa, joten itselleen kannattaa olla armollinen. Itseluottamuksen rakentaminen ympäristössä, joka tähtää sen kukistamiseen, on raskas tehtävä.

Eräs tapa taistella akateemisen ympäristön hajottavaa vaikutusta vastaan on pyrkiä luomaan vertaisryhmiä, joissa kokemuksia voi jakaa ja joilta voi saada tukea. Koska ympäristö pyrkii hajottamaan solidaarisuuden, on sitä systemaattisesti rakennettava. On luotava oma kupla, jossa tuskallisista kokemuksista voi kertoa ja jolta saa arvostusta ja apua. Tällaista toimintaa ei voida järjestään institutionaalisesti ylhäältä, vaan sen tulee kehkeytyä alhaalta, ystävyyssuhteista ja samassa tilanteessa olevien ihmisten keskinäisestä luottamuksesta. Ehkä ryhmänne voi tavata puolivirallisesti kerran kuussa tai ainakin muutaman kerran vuodessa. Perustakaa Facebook-ryhmä tai jokin muu vastaava.

Heikolla itsetunnolla varustettu kutsumustyöläinen on vaarassa sanoa kaikkeen kyllä. Koska haluan arvonantoa ja kunnioitusta, en kykene kieltäytymään tarjotuista tehtävistä. Nehän ovat kunniaksi minulle. Mitä ihmiset ajattelisivat, jos kieltäytyisin? He ajattelisivat, etten jaksa, en ole tarpeeksi hyvä. Näin ei saa käydä. Myöntyväisyyttä vastaan pitää järjestelmällisesti taistella. Mitä kauemmin akatemiassa viettää, sitä enemmän erilaisia luottamustehtäviä, byrokratiaa ja muuta mahdollista pöydällesi kasataan. Väitöskirjani ohjaaja antoi karun neuvon: kieltäydy automaattisesti kaikesta, joka ei liity suoraan tutkimukseesi. Ajan myötä näitä muita tehtäviä kertyy pakolla kuitenkin. On hyvä, että saat edes muutaman vuoden, jolloin voit keskittyä tutkimukseesi. Eli varjele itseäsi opettelemalla heti alusta lähtien ankaruutta ja kieltäytymistä. Opettele sanomaan ei lujasti ja kuuluvasti.

Masennuksesta ja huonosta itsetunnosta seuraa helposti kyvyttömyys arvioida omaa työkykyä ja suoritustasoa realistisesti. Koska mitään ylärajaa ei kummankaan osalta ole, tutkijalle syntyy helposti kaikenlaisia vääristymiä juuri tässä asiassa. Itselläni on tapana suunnitella työni täysin kuviteltujen vaatimusten mukaisesti. Ajattelen, että koska minun pitäisi pystyä tekemään vaikkapa kuusi artikkelia vuodessa, on minun suunniteltava työnikin näin. Todellisuudessa työtehtäviin menee vähintään kaksinkertainen aika, tavallisesti kolminkertainen aika, kuin minkä olen niille varannut. Tästä puolestaan seuraa se, että koen olevani koko ajan myöhässä ja jälkijunassa. En saa aikaan läheskään kaikkea sitä, minkä olen suunnitellut saavani aikaan. Tästä puolestaan seuraa jatkuva riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunne aivan riippumatta todellisesta suoriutumisesta. Mielenterveyden suojelemiseksi on siis ensiarvoisen tärkeää oppia tunnistamaan totuudenmukaisesti oma suorituskykynsä ja suunnittelemaan työnsä tämän realistisen arvion, eikä jonkin idealisoidun kuvitelman, mukaisesti.

Lopuksi on syytä mainita muutama latteus masennuksen hoidosta. Tutkimusten mukaan säännöllinen liikunta on erittäin tehokas lääke masennusta vastaan. Moni on saanut apua lääkityksestä, vaikka itse suhtaudunkin tähän hieman kriittisesti. Usein lääkkeiden sivuvaikutukset ikään kuin nollaavat niistä saadut hyödyt. En kuitenkaan halua liikaa kritisoida niitä: erityisesti vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivät ovat päässeet lääkkeiden avulla tilaan, jossa muut hoitomuodot alkavat tehota. Masennukseen purevat myös moninaiset psykoterapian muodot. Näillä voi olla myös muitakin hyötyjä: saatat oppia tuntemaan itsesi paremmin ja säätelemään itseäsi tehokkaammin. Terapiaan hakeutumisen kynnys kannattaa vetää aika alas. Monet ongelmat olisi voitu välttää, jos terapiaan olisi hakeuduttu aiemmin, ei vasta sitten, kun vaikea masennus on päällä. Myös terveelliset elämäntavat ja ruokavalio pitävät yllä hyvää terveydentilaa ja suojelevat mielenterveyden ongelmilta. Vielä muutama vuosi sitten nämä kuulostivat korvaani latteuksilta, mitä ne kieltämättä ovatkin. Mutta se, että kyseessä on latteus, ei tarkoita sitä, etteikö se olisi totta.

Loppusanat

Joka kerta kun opiskelija lähestyy minua jatko-opinnot mielessä, pidän heille pelottelupuheen, jossa maalaan hänen eteensä edellä kuvatun synkän näyn. Tarkoitukseni on saada heidät kauhistumaan. En tee tätä omaksi ilokseni, vaan heidän hyödykseen. On tärkeää, että heillä on realistinen kuva siitä työstä ja sen haasteista, kun he tekevät päätöksensä.

Joku voisi pitää kuvaustani puolueellisena ja omien ongelmieni sävyttämänä. Tämä on varmaankin totta. Todellisuus ei välttämättä ole niin synkkä, kuin se minusta näyttää. Lisäksi monien muiden kokemus tutkijan todellisuudesta on kirkkaampi ja auvoisempi. Mutta kokemukseni eivät ole sattumanvaraisia, vaan tutkimukset osoittavat monien tutkijoiden kokevan samoin. Kuulun siihen kolmannekseen tutkijoista, jotka kärsivät mielenterveyden ongelmista. Heidänkin äänensä on tärkeä saada kuuluviin edes siitä syystä, että jokaisella jatko-opiskelijalla on periaatteessa 1/3 mahdollisuus päätyä heidän joukkoonsa.

Joskus toivon, että joku olisi pelotellut minuakin, kun halusin jatko-opiskelijaksi. Tämä pelottelu ei tietenkään olisi pysäyttänyt minua, kuten se tuskin pysäyttää ketään, joka hakeutuu kutsumustyöhönsä. Se olisi kuitenkin voinut valmistaa minua sitä vääjäämätöntä hetkeä varten, jolloin mieleni joutui hyökkäyksen kohteeksi. Ehkä olisin osannut hoitaa itseäni etukäteen, enkä vain jälkikäteen.

Kirjallisuutta:

M. Evans, Teresa & Bira, Lindsay & Beltran Gastelum, Jazmin & Todd Weiss, L & Vanderford, Nathan. (2018). Evidence for a mental health crisis in graduate education. Nature Biotechnology. 36. 282-284.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.

Muokattu 16.5. 2018: Lisätty loppuun tutkimuskirjallisuutta. Ingressi muutettu muodosta ”kärsii vaikeasta tai keskivaikeasta masennuksesta” muotoon ”kärsii vaikean tai keskivaikean masennuksen oireista”.

Ylös