Reformaatio eli uskonpuhdistus vaikutti 1500-luvulta lähtien syvällisesti eurooppalaiseen hengenelämään. Suomessa on totuttu arvostamaan luterilaisuuden myönteistä merkitystä kansansivistykselle ja opinkäynnille. Kansainvälisessä vertailussa reformaation sivistyksellinen merkitys on kuitenkin mutkikas, kirjoittaa vieraskynässä professori Risto Saarinen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen yliopistoja tieteen identiteetin muodostajina. Reformaation juhlavuoden 2017 merkeissä liitän tarkasteluni eurooppalaisiin uskonreformeihin. Pääpainoni on silti niin kutsutun sivistysyliopiston esittelyssä.

Sivistysyliopisto on luontevaa liittää humanistisiin aloihin ja teologiaan, mutta kysyn myös, millaista roolia luonnontieteet siinä esittävät. Nykypäivänä sivistysyliopiston vaihtoehtona toimii ”saavutusyliopistoksi” kutsumani malli, joka perustuu kilpailuun ja palkintoihin. Vertaan näitä kahta mallia toisiinsa, esiintyen sivistysyliopiston kannattajana.

Yliopistot ja kolme reformaatiota

Historiallisessa tutkimuksessa on nykyään tavallista puhua kolmesta tai neljästä erilaisesta reformaatioliikkeestä. Luterilaisesta reformaatiosta jossain määrin erillään toimi Sveitsistä Hollantiin ja englanninkieliseen maailmaan ulottunut reformoitu uskonpuhdistus. Katolisen kirkon uudistuminen 1500-luvun jälkipuoliskolla Trenton kirkolliskokouksen myötä voidaan sekin hahmottaa omaksi niin kutsutuksen katoliseksi reformiksi. Englannin reformaatio voidaan lukea neljänneksi liikkeeksi, mutta seuraavassa käsittelen sitä osana reformoitua uskonpuhdistusta.

Luterilainen reformaatio panosti kansankielisyyteen ja alkeisopetukseen. Yliopistoja se ei lopultakaan mullistanut kovin paljon. Latina säilyi niiden opetuskielenä, samoin jo ennen reformaatiota vallinnut aristoteelinen ja humanistinen tieteenkäsitys. Uusia yliopistoja luterilaisissa maissa perustettiin harvakseltaan eikä niiden tieteellinen merkitys ainakaan 1600-luvulla ollut kovin suuri.

Reformoiduissa maissa ylimmän opetuksen ja sivistyksen muutokset olivat suurempia. Asiaan vaikutti kalvinistinen käsitys, jonka mukaan uskon lisäksi myös elämä tuli reformoida. Kalvinistit ajoivat ”kaiken reformaatiota” muita kristinuskon haaroja vahvemmin. Esimerkiksi geneveläinen oppinut Lambert Daneau kirjoitti paitsi kristillisen etiikan, myös kristillisen fysiikan, kristillisen maantieteen ja muiden oppialojen kokonaisesityksiä reformaation näkökulmasta käsin.

Reformoiduilla alueilla toimi myös jo ennestään vahvoja yliopistoja, jotka saivat uutta vauhtia kalvinistisesta oppineisuuden korostamisesta. Uusiakin yliopistoja perustettiin. Reformoitujen seutujen opinahjoja olivat ja ovat muun muassa Heidelberg, Amsterdam, Leiden, Zürich, Edinburgh, St. Andrews sekä USA:ssa leimallisimmin Princeton. Tsekkiläisen reformoidun Comeniuksen ajatteluun pohjaavat modernin tieteen ajatukset kaiken tieteen kattavista ”valon kollegioista” eli tiedeakatemioista. Englannin mahtiyliopistojen Oxfordin ja Cambridgen reformoitu väri korvautui 1800-luvulta alkaen jossain määrin anglokatolisuudella. Esimerkiksi Durhamin teologisessa tiedekunnassa näkyy silti nykyäänkin tyypillisesti reformoitu vaikutus.

Katolisen kirkon sivistyksellistä uudistusta vauhditti jesuiittojen sääntökunta, jossa laajaa opinkäyntiä arvostettiin. Jesuiitat uudistivat katolisia yliopistoja. Pariisin ja Louvainin (nyk. Leuven) perintöä jatkoivat erityisesti siirtomaihin ja uuteen maailmaan perustetut oppilaitokset. USA:ssa katolisista yliopistoista kehittyi merkittävä sivistyksellinen liike, jonka kärkiä meidän päivinämme ovat Notre Dame, Georgetown sekä Loyola University –brändin alla lukuisat katoliset yliopistot.

Luterilaisuus ei kyennyt vastaamaan reformaatioliikkeen muiden haarojen akateemiseen kasvuun. Luterilaisilla ei juurikaan ollut siirtomaita, ja USA:ssakin luterilaiset joutuivat tyytymään keskilännen sivistysköyhiin alueisiin. Yhdysvaltain yliopistojen kärjessä, niin kutsutussa murattiliigassa (Ivy League), ei siksi ole juurikaan ollut luterilaisia oppineita. Toki Saksassa ja Pohjoismaissa on merkittäviä yliopistoja, mutta niissäkään luterilainen kirkkokunta ei ole toiminut samanlaisena rahoittajana ja hallintovaikuttajana kuin edellä mainituissa katolisissa opinahjoissa.

Edellä kuvatun kehityksen valossa luterilaisilla on aihetta itsekritiikkiin erityisesti korkeimman opetuksen ja sivistyksen saralla. Luterilaiset eivät ehkä olekaan niin koulutusmyönteisiä kuin on tavattu ajatella.

Sivistysyliopisto

Asialla on kuitenkin toinen puolensa. Luterilaisilla mailla on yksi valttikortti, joka tekee niistä merkittävän myös yliopistomaailmassa. Tämä kortti otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla, ja sen yhteys luterilaiseen uskonkäsitykseen on kaikkea muuta kuin ilmeinen. Ajattelen silti, että jokin yhteys on olemassa ja että luterilaisten on syytä tuntea tämä itselleen tärkeä sarka. Dialogissa muiden tieteiden kanssa tämä luterilaisten alueiden erityispiirre antaa teologiselle keskustelulle oman, muista maista poikkeavan vivahteensa.

Luterilaisten maitten akateemisena erityispiirteenä on niin kutsuttu sivistysyliopisto, 1800-luvun alun Preussin kulttuurinen luomus. Sivistysyliopiston arkkityyppi on Wilhelm von Humboldtin vuonna 1810 perustama Berliinin yliopisto. Siitä ovat esimerkiksi Pohjoismaiden yliopistot ottaneet mallia aina meidän päiviimme saakka.

Wilhelm von Humboldt uskoi, että yksilöistä tulee opinkäynnin ja sivistyksen myötä maailmankansalaisia, jotka eivät aja vain eliitin tai oman alueellisen viiteryhmänsä etua. Yliopisto ei ole harvojen ja valittujen laitos, vaan koko ihmiskunnan elinolojen monenlaiseen parantamiseen tähtäävä instituutio. Opettajankoulutuksen ja monenlaisen valistuksen avulla sivistysyliopisto säteilee vaikutustaan koko väestöön. Naisten tulo yliopistoon on tapahtunut nimenomaan humboltilaisen laajapohjaisen sivistyskäsityksen kautta.

Sivistysyliopistossa vallitsee käsitys, jonka mukaan tiedon tulee perustua empiiriseen tai muuten evidenssiin pohjaavaan aineistoon. Lääketiede tai vaikkapa kielitiede tarvitsee kokeet ja aineistot, joiden varaan tiede rakentuu. Filosofia voi säilyttää asemansa Kantin tapaisena tiedon alkuehtojen ja rajojen pohtijana, mutta varsinainen tutkimus ja opetus on tunnettuihin tosiseikkoihin nojaavaa eli evidenssiperustaista.

Berliinin yliopistosta tuli 1800-luvun ja 1900-luvun alkukolmanneksen johtava akateeminen laitos. Se menetti asemansa Natsi-Saksan ja DDR:n aikana, mutta Saksan pääkaupungin siirryttyä uudelleen Berliiniin tästä nykyään Humboldt-yliopiston nimellä kulkevasta laitoksesta on tietoisesti rakennettu Saksan tieteen lippulaivaa.

Teologialla ei Humboldtin omassa ajattelussa ollut kovin suurta roolia, mutta koska hän itse edusti historiallista kielentutkimusta, teologia solahti varsin vaivattomasti osaksi humanististen alojen historiallis-kielitieteellistä kokonaisuutta. Tärkeässä asemassa tässä kehityksessä olivat Berliinin yliopiston suuret teologit Friedrich Schleiermacher ja Adolf von Harnack, jotka toivat teologian humboldtilaisen evidenssiperustaisen tiedonkäsityksen piiriin. He osallistuivat myös hallintojohtajina voimakkaasti Berliinin koko tiede-elämän nousuun.

Berliiniin on viime vuosina taas rekrytoitu parhaita jumaluusoppineita. Nykyisessä Humboldt-yliopistossa toimii muun muassa oman sukupolveni merkittävin teologi Christoph Markschies, joka oli myös koko yliopiston rehtori (Präsident) vuosina 2005-2010. Schleiermacherin ja Harnackin tavoin Markschies osallistuu voimakkaasti tieteen popularisointiin ja julkiseen keskusteluun. Rehtoriaikanaan hän profiloitui vastustamalla ajatusta eliittiyliopistosta.

Luterilaisesta näkökulmasta käsin voi sanoa, että teologit ovat nimenomaan humboldtilaisissa yliopistoissa onnistuneet säilymään aktiivisena osana julkisesti rahoitettua ja julkisen kritiikin alaista tiedeyhteisöä. Tämä on jossain mielessä luterilainen piirre, sillä niin katolisten kuin reformoitujen seutujen huippuoppilaitokset ovat useimmiten yksityisesti rahoitettuja tai vähintään yksityisesti hallinnoituja.

Silti on vaikea nähdä, mihin luterilaisuuden ja humboldtilaisuuden yhteys tarkkaan ottaen perustuu. Ehkä kyseessä on jonkinlainen yhteinen näkemys tiedon ja opetuksen kuulumisesta kaikelle kansalle sekä luottamus koulutusjärjestelmän kykyyn tukea ihmisen kehitystä aivan korkeimpaan opetukseen saakka. Tässä mielessä sivistysyliopisto on luterilaisen reformaation ja valistuksen synteesi.

Saavutusyliopisto

Viimeisen sadan vuoden aikana sivistysyliopiston rinnalla on vahvistunut toinen malli, jota voisi kutsua saavutusyliopistoksi. Tällainen yliopisto rakentuu opettajiensa saavutuksille, kuten palkinnoille, hankitulle rahoitukselle ja vaikuttaville julkaisuille. Sivistysyliopistolta se on omaksunut evidenssiperustaisuuden ja maailmankansalaisuuden. Saavutusyliopisto haluaa kuitenkin jossain mielessä palata ikivanhaan käsitykseen eliitin omavoimaisesta vallasta eikä se koe omakseen laajaa kansansivistystyötä tai vuorovaikutusta politiikan kanssa.

Saavutusyliopisto on luotu anglosaksisessa maailmassa ja sitä edustavat puhtaimmillaan Oxford, Cambridge sekä USA:n murattiliigan yliopistot. Englannin kielen ylivallan myötä saavutusyliopisto on nykyisen akateemisen yhteisön ensisijainen malli erityisesti luonnontieteissä. Saavutusyliopistossa korostuvat kyvyt, hyveet, valituksi tuleminen ja menestyksen todisteet, jotka kaikki ovat teologisessa katsannossa katolisia ja samalla kalvinistisia piirteitä.

Saavutusyliopiston kovaa ydintä edustavat erilaiset paremmuusjärjestykset ja ranking-listat. Listoilla voidaan mennä täydelliseen absurdiuteen, kuten on käynyt esimerkiksi QS rankingin uskonnontutkimuksen listalla 2017. Kyseessä on eräs ensimmäisiä yrityksiä listata maailmanlaajuisesti paremmuusjärjestykseen teologisia tiedekuntia ja oppilaitoksia. Kymmenen ”parasta” tiedekuntaa ovat tällöin Harvard, Oxford, Durham, Chicago, Cambridge, Boston College, Yale, VU Amsterdam, Duke, KU Leuven ja Princeton.

Kaikki nämä ovat juridisesti yksityisiä (Leuven siis katolinen ja Amsterdam ”vapaasti” reformoitu) ja yleisluonteeltaan saavutusyliopistoja. Humboldt-yliopiston teologinen tiedekunta on täydellisen järjenvastaisesti sijalla 37. Luterilaisen lukijan lista vetää koko lailla nöyräksi.

Toisaalta on tietenkin hienoa, että näissä yliopistoissa on vahva teologinen opinahjo, sillä samat saavutusyliopistot ovat kärjessä lähes kaikkien oppialojen rankingeissa. On silti tärkeää nähdä listalla saavutusyliopiston aatteellinen agenda. Vain englanninkieliset ja yksityisesti hallinnoidut laitokset voivat olla kärjessä.

Entä sitten teologian ja luonnontieteiden dialogi, aihe johon tämä alustukseni alun perin toukokuussa 2017 liittyi ja jonka suhteen Areiopagi on suomalainen edelläkävijä? Kun lukee Alister McGrathin ja monien muiden angloamerikkalaisten kristittyjen puheenvuoroja tässä dialogissa, saavutusyliopiston aatemaailma näyttäytyy niissä annettuna ja jopa ainoana todellisuutena. Teologia pukeutuu tällöin apologetiikan viittaan, ampuen alas naturalistisia harhakäsityksiä kristittyjen ajattelun luonteesta ja ihmiskunnan historiasta ylipäätään, siis ikään kuin kumoten yksiä saavutuksia toisilla.

Koska itse edustan vahvasti humboldtilaista sivistysyliopistoa ja Schleiermacheriin pohjaavaa käsitystä teologian asemasta siinä, koen tällaisen apologetiikan itselleni vieraaksi. Pidän sitä toki arvostettavana ja tärkeänä – jos olisin William Lane Craig tai Alister McGrath tekisin sitä varmaan itsekin. Kyse on vain siitä, että en ole kotonani saavutusyliopiston englanninkielisissä diskursseissa ja harjoitan mieluummin Schleiermacherin taikka Markschiesin tyylistä yliopistovaikuttamista. Valitsen siksi esitykseni lopuksi toisenlaisen strategian.

Luonnontiede sivistysyliopistossa

Kaltaiseni humboldtilainen tieteenharjoittaja haluaa tänään kertoa luonnontieteilijöille, että berliiniläinen malli voisi toimia myös heidän tieteenaloillaan. Rankingien ihailijoille voi ensiksikin mainita, että Humboldt-yliopistolla on ollut riveissään laskutavasta riippuen 29-41 nobelistia, muun muassa Albert Einstein, Max Planck, Werner Heisenberg ja Erwin Schrödinger. Sivistysyliopiston ihanne ei ainakaan ennen vuotta 1933 haitannut luonnontieteitä.

Toiseksi, Humboldt-yliopiston nykyisessä logossa – ja siis itse yliopiston nimessä –esiintyy kaksi Humboldtin veljestä. Tämän sivistysyliopiston tieteellinen maine perustuu Wilhelmiä enemmän luonnontutkija Alexander von Humboldtiin. Alexander oli 1800-luvulla Einsteinin veroinen tiedejulkkis, ja hänen tähtensä on pitkän unohduksen jälkeen taas meidän päivinämme nousussa. Alexanderin elämä kuvaa mielestäni mainiosti sitä, miten luonnontieteilijä voi toimia nimenomaan sivistyksen saralla, saavutuksia unohtamatta.

Alexander von Humboldt oli taustoiltaan maantieteilijä ja kaivosinsinööri. Immanuel Kantilta hän omaksui evidenssiperustaisen tiedekäsityksen ja läheiseltä ystävältään, kirjailija Goethelta, kokonaisvaltaisen suhtautumisen luontoon ja kulttuuriin. Pitkällä Etelä-Amerikan tutkimusmatkallaan Alexander keräsi valtavat aineistot ja valloitti maailman kattona pidetyn Chimborazo-vuoren, mikä toi hänelle mainetta vuorikiipeilijänä. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Andrea Wulfin uutta elämänkertaa The Invention of Nature: The Adventures of Alexander von Humboldt (2015).

Alexanderin tieteellinen maine perustuu hänen käsitykseensä ilmastovyöhykkeiden ja eläin- ja kasvilajien vuorovaikutussuhteista. Hän havaitsi, että tietyllä korkeudella merenpinnasta eliömaailma on samantapaista eri maanosissa, vaikka niiden välillä ei ole suoria yhteyksiä. Tämä johti biologian kehitykseen pelkästä eliöiden luokittelusta kohti ajatusta populaatioista ja ympäristön vaikutuksesta eliökokonaisuuksiin. Alexander von Humboldtin laajalti luetut maantieteelliset ja biologiset teokset ovat näin polku Linnén luokitteluopista kohti Darwinia ja modernia ympäristöntutkimusta.

Humboldtin läheinen oppilas ja ystävä oli vapaustaistelija Simon Bolivar. Heitä yhdistivät Etelä-Amerikan luonto, antikolonialismi ja orjien vapauttaminen. Nykyisen Ecuadorin lippuun kuvatusta Chimborazo-vuoresta tuli Bolivarille Etelä-Amerikan luonnon ja vapauden symboli. Vaikka Humboldt oli luonnontieteilijä, hän osallistui aktiivisesti myös ihmisoikeustyöhön ja poliittiseen vaikuttamiseen.

Pitkään Pariisissa asuessaan Alexander toteutti (välillä Napoleonia uhmaten) sivistysyliopiston ideaa julkisilla luennoillaan, joille voivat osallistua myös naiset ja tavalliset työläiset. Berliinissä hän toimi veljensä tavoin hallitsijan neuvonantajana. Myöhäisessä yleistajuisessa pääteoksessaan Kosmos Humboldt yhdistää luonnontieteen, maantieteen ja ihmiskunnan historian siten, että jokamieskin voi saada käsityksen tieteen etenemisestä havaintopohjaisen tutkimuksen kautta.

Nykyperspektiivistä Alexander näyttäytyy populaatioekologian, ilmastontutkimuksen ja ympäristönsuojelun varhaisena pioneerina. Juuri monialaisuutensa kautta hän kykeni kiinnittämään huomiota siihen, kuinka luonnossa kaikki muuttuu ja kuinka ihmisen toiminta vaikuttaa – joskus peruuttamattomasti – ympäristön ja jopa ilmaston tilaan. Nuoreen Darwiniin Alexanderin tutkimukset vaikuttivat ratkaisevasti. USA:ssa ekokirjailija Henry David Thoreau ja varhainen luonnonsuojelija John Muir saivat häneltä keskeisiä vaikutteita.

Nykyisen lentokentän paikalla sijainneessa Berliinin Tegelin kartanossa yhdessä elämänsä loppuun saakka asuneet Humboldtin veljekset vaikuttivat 1800-luvun alkupuolella eurooppalaiseen ja koko globaaliin sivistyselämään ehkä laajamittaisemmin kuin kukaan tieteentekijä heidän jälkeensä. Vaikka humboldtilainen sivistysyliopisto oli hallintomiehenä toimineen Wilhelmin luomus, itse tieteellisen sisällön tuottajana ja laajapohjaisen sivistysmallin käytännön toteuttajana luonnontieteilijä Alexander oli vertaansa vailla.

Alexanderin perintö antaa kaltaiselleni sivistysyliopiston kasvatille myös aiheen kääntyä hieman kriittisesti nykyisten luonnontutkijoiden suuntaan. Mistä löytyisi tämän päivän Alexander von Humboldt, jolla on ratkaisut ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutokseen, pääsy poliitikkojen puheille sekä kyky popularisoida vastauksensa laajoille kansanryhmille. Pystyykö nykypäivän saavutusyliopisto edes teoriassa tuottamaan hänen kaltaistaan tutkijaa? Tarvetta siihen olisi.

Kirjoitukseni ensimmäisen version esitin toukokuussa 2017 Markku Kulmalan ja Tapio Luoman johtamassa teologian ja luonnontieteiden keskustelupiirissä.

Kuva: Olli-Pekka Vainio.