Skottilainen skeptikko David Hume (1711-1776) kirjoitti teostaan Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta noin 25 vuoden ajan. Teos sisälsi ilmeisesti julkaisuaikanaan varsin tulenarkaa materiaalia, sillä se julkaistiin aluksi ilman kustantajan ja tekijän nimeä. Käsiteltävänä on kysymys luonnollisesta uskosta: onko luonnon antamien todisteiden perusteella järkevää uskoa hyvään Luojaan?

Humen argumentteja pidetään monissa piireissä edelleen lyömättöminä, mikä todetaan myös Niin & näin -kustantamon julkaiseman erinomaisen suomennoksen takakannessa. Teoksessa onkin monia ansioita, mutta toisaalta keskustelu on mennyt myös eteenpäin Humen päivistä, eivätkä hänen argumenttinsa toimi enää muuttamatta. Tässä artikkelissa esittelen hieman teosta.

Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta on nimensä mukaisesti kirjoitettu dialogin muotoon, ainoana Humen teoksista. Dialogimuoto on vaikeuttanut sen selvittämistä, mikä teoksessa edustaa Humen omaa näkemystä. Tämä lienee kenties ollut myös Humen tavoitteena: hänen mielestään kunnollisessa filosofisessa dialogissa kaikkien puhumaan pääsevien hahmojen on sanottava jotain mahdollisimman järkevää oman kantansa puolustukseksi, ei vain tarjottava heikkoja ja helposti kumottavia argumentteja.

Joka tapauksessa dialogisuus tekee kirjasta tavallista filosofista teosta mukaansavetävämmän lukukokemuksen. Humen näkemyksetkin ovat toki tunnistettavissa esimerkiksi sen perusteella, mistä hahmot ovat samaa mieltä, kuka hahmoista pääsee eniten ääneen, kenen argumentit jäävät vastausta vaille ja kenen argumentit vastaavat Humen muussa tuotannossaan esittämiä näkemyksiä.

Teoksen hahmot ovat:

(1) Pamfilus, nuorukainen joka kuuntelee keskustelun ja toimii sen kertojana.

(2) Kleanthes, luonnollisen teologian puolustaja, jonka mielestä voidaan esittää vahvoja empiiriseen kokemukseen perustuvia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta.

(3) Filon, skeptikko, joka ei kiistä Jumalan olemassaoloa, mutta väittää, ettei inhimillinen järki voi saavuttaa hänestä juurikaan tietoa.

(4) Demea, aprioristen filosofisten jumalatodistusten puolustaja. Hän hylkää Kleanthesin puolustaman luonnollisen teologian, koska hänen mielestään se samaistaa Jumalan ja inhimillisen suunnittelijan mielet ja esittää näin Jumalan liian ihmisenkaltaisena.

Näistä juuri Filonin näkemyksiä pidetään yleensä eniten Humen omia näkemyksiä vastaavina. Teos koostuu 12 osasta, joissa kukin kehittelee keskustelua eteenpäin tietyn teeman kautta. Valikoin lukujen teemoista joitakin keskeisimpiä tähän esittelyyn.

Skeptisismi ja järjen rooli uskonnossa

Keskustelu lähtee osassa 1 liikkeelle lastenkasvatuksesta: mihin perustuvaa uskonnollista uskoa lapsille tulisi opettaa, ja mihin uskon ylipäätään tulisi perustua? Filonin mukaan järkeilymme on kovin erehtyväistä ja sen periaatteet ovat alttiita epäilykselle. Arkielämässämme emme toki voi välttämättömyyden pakosta olla käytännössä luottamatta järkeen. Kun kuitenkin siirrytään kauas arkijärjelle tunnettavissa olevista asioista niin vaikeisiin asioihin kuin Jumala ja maailman synty, meidän tulisi kokea päätelmämme hyvin epävarmoiksi.

“Emme tiedä, miten pitkälle meidän tulisi luottaa tavanomaisiin järkeilymenetelmiimme teologian kaltaisessa aiheessa, sillä edes arkielämässä ja järkeilymenetelmille erityisesti sopivalla alueelle emme voi mennä niistä takuuseen ja niiden käytössä meitä ohjaa tyystin eräänlainen vaisto tai välttämättömyys.” (Keskusteluja s. 18)

Lisäksi Filon ja Demea tähdentävät, ettei uskonnollinen usko ole käytännössä perustunut ainakaan pelkästään järkeen, vaan myös kristityt ovat usein esittäneet uskon järjestä erilliseksi. (Tästä aiheesta tarkemmin täällä.)

Kleanthesin vastaus skeptisismiin on väittää, ettei skeptikoilla ole syytä hylätä argumenttien vakuuttavuutta tällaisen yleisen periaatteen nojalla. Muutenhan skeptikko joutuisi hylkäämään myös empiirisissä tieteissä esitetyt, yksityiskohtaisesti perustellut teoriat, koska ne ovat abstrakteina liian kaukana arkijärkeilystä.

“Jos argumentit ovat oikeita, ne ovat kaikissa luonteeltaan samankaltaisia ja yhtä vahvoja sekä todistusvoimaisia. Mutta jos argumenteissa on mitään eroa, etu kuuluu tyystin teologian ja luonnollisen uskonnon puolelle.” (Keskusteluja s. 20)

Tämä luonnollisen teologian etu on siinä, että sen todistukset ovat paljon ilmeisempiä kuin tieteen todistukset: luontoa katsellessa vaikutelma suunnittelusta suorastaan hyökyy tajuntaan aistimusta vastaavalla tavalla, eikä johtopäätökseen välttämättä tarvita kovin abstraktia pohdintaan. Kleanthesin mukaan skeptikot ovat epäjohdonmukaisia, jos hylkäävät skeptisisminsä vuoksi argumentteja arvioimatta vain luonnollisen teologian, eivätkä saman tien kaikkea muutakin argumentaatiota. Hänen mukaansa juuri järki on paras keino tehdä tyhjäksi “kaikkien kirkkokuntien ateistien, libertiinien ja vapaa-ajattelijoiden pikkumaisuudet.” (Keskusteluja s. 23.)

Kosmoksen suunnitelmallisuus ja analoginen argumentti

Keskustelujen toinen osa käsittelee kosmoksen suunnitelmallisuuteen perustuvaa argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta. Kleanthesin ja Filonin mukaan argumentti perustuu kokemukseemme siitä, miten tietynlainen järjestys syntyy. Kokemuksesta havaitsemme esimerkiksi, että “vaikka viskaisi monta teräskappaletta yhteen ilman muotoa, ne eivät koskaan muodosta kelloa: ilman arkkitehtiä puusta ja kivestä ei koskaan rakennu taloa. … Vastaavista vaikutuksista päättelemme vastaavat syyt. Keinojen soveltuminen päämääriin on maailmankaikkeudessa yhtäläistä kuin ihmisen keksimissä koneissa. Syiden täytyy siis muistuttaa toisiaan.” (Keskusteluja s. 32)

Filonin esittämä kritiikki näin muotoiltua analogista suunnittelupäätelmää vastaan on, että verranto maailmankaikkeuden ja ihmisen rakentamien koneiden välillä on turhan kaukainen ja siksi epäluotettava. Tekemämme päätelmät perustuvat vain pienen maailmankaikkeuden osan havainnointiin, mutta siinäkin havaitsemme jo omien tietojemme rajallisuuden ja luonnon mekanismien moninaisuuden. Eikö tämän pitäisi saada meidät varovaisiksi soveltamaan suunnittelupäätelmää maailmankaikkeuden synnyn kaltaiseen uniikkiin tapahtumaan, josta meillä ei ole kokemusta?

Osassa 3 Kleanthes käy vastahyökkäykseen vetoamalla luonnossa näkyvän suunnittelun ilmeiseen vastaavuuteen ja paremmuuteen verrattuna inhimilliseen suunnitteluun. Käyttämättä ajatuskokeita Kleanthes rakentaa “reductio ad absurdum” tyylisen vastineen Filonin esittämään kritiikkiin. Tällainen reduction -argumentti toimii johtamalla vastustajan väitteistä jokin ilmiselvästi epätosi johtopäätös, jonka perusteella vastustajan argumentti voidaan hylätä. Kleanthes väittää, että jos esimerkiksi taivaasta kuuluisi kaikille kuuluva ja ymmärrettävä ääni, joka opettaisi viisaita, pitäisi se Filonin periaatteiden nojalla jättää päättelemättä älykkäästi aiheutetuksi. Tämä johtuu siitä, että myös tämä ääni olisi monella tapaa erilainen kuin kokemuksemme inhimillisistä äänistä, ja näin ollen voitaisiin väittää, ettei meillä ole hyviä perusteita päätellä sitä älykkään olennon tuottamaksi. (Vastaavat ajatuskokeet ovat tyypillisiä suunnitteluargumentteihin vastaamiseksi myös nykykeskustelussa, ja olen käsitellyt niitä tarkemmin linkin takaa löytyvän teoksen luvussa 7.)

Kleanthes ei siis suoraan edes yritä vastata Filonin suunnittelupäätelmää vastaan esittämään kritiikkiin, vaan pitää suunnittelupäätelmää itse asiassa vakuuttavampana kuin Filonin näkemyksiä logiikan periaatteista.

“Saatamme tavata kirjoituksesta kauneutta, joka näyttää sääntöjen vastaiselta ja joka voittaa mielenliikutukset puolelleen ja elävöittää mielikuvitusta kaikkien kritiikin ohjeiden ja vakiintuneiden mestarien arvovallan vastaisesti. Ja jos argumentti teismin puolesta on, kuten uskottelet, logiikan periaatteiden vastainen, sen universaali vastustamattomuus osoittaa selvästi, että saattaa olla olemassa vastaavia luonteeltaan sääntöjen vastaisia argumentteja. Vaikka innostettaisiin millaisiin pikkumaisuuksiin tahansa, järjestynyt maailma samoin kuin johdonmukainen, artikuloitu puhe otetaan silti vastaan kiistattomana todisteena suunnittelusta ja aikomuksesta.” (Keskusteluja s. 43)

Myöhemmässä keskustelussa suunnitteluargumentin puolustajat ovatkin väittäneet, että Humen käsitys luotettavan päättelyn logiikasta oli virheellinen. Esimerkiksi tieteessä voidaan tehdä päätelmiä myös uniikeista ja suurelta osin havaitsemattomista asioista, kuten maailman synnystä ja elämän evoluutiosta. Suunnittelupäätelmää on puolustettu analogianakin, mutta yleensä tavallisempaa on puolustaa sitä parhaaseen selitykseen perustuvana päätelmänä. Tällöin se voi edelleen ammentaa voimaa myös luonnon koetusta päämääräsuuntautuneisuudesta, mutta päätelmä rakenne on erilainen kuin Hume esitti. (Tarkemmin aiheesta esimerkiksi tästä ja tästä)

Jumala: ymmärrettävä mysteeri?

Osan 3 lopussa Filon on hetkeksi kyvytön vastaamaan Kleanthesille mitään. Demea saapuu kuitenkin apuun. Siinä missä Filon on tähdentänyt maailmankaikkeuden ja koneiden välistä eroa ongelmana analogiaan perustuvalla suunnittelupäätelmälle, Demea painottaa eroa Jumalan ja inhimillisten suunnittelijoiden välillä. Kleanthes vastaa kritisoimalla tällaista teologiaa liian mystisenä. Kleanthesin teologia avautuu kuitenkin tästä syytteelle Jumalan liiasta inhimillistämisestä – voiko kaikkeuden Luojan mieli todella olla samanlainen kuin ihmisen, mutta vain suurempi? Tässä Kleanthesin esittämä luonnollinen teologia on karikatyyri, mutta hyödyllinen keskustelun kannalta.

Jumalan ominaisuuksia koskevasta keskustelusta aukeaa Filonille useita hyökkäysmahdollisuuksia, joita hän kehittelee osissa 4, 5 ja 6. Kleanthes ja Demea saavat jonkin verran repliikkejä, mutta Filonin puhetta kuullaan selvästi eniten. Osassa 4 Filon kehittää ensin vastakysymystä “Mikä sitten selittää Jumalan rationaalisuuden”? Jos vastausta ei ole, voisi Filonin mielestä aivan yhtä hyvin jättää myös kosmoksen kyvyn synnyttää rationaalisuutta selittämättä.

Osassa 5 Filon puolestaan argumentoi, ettei suunnittelupäätelmä voi todistaa Luojan ominaisuuksista paljoakaan. Luojia voi esimerkiksi olla monta, tai luoja voi olla epätäydellinen. Osassa 6 keskustelu jatkuu siihen Filonin päätelmään, että suunnittelulle on niin monta erilaista uskonnollista selitysmallia, ettei päätelmä lopulta kerro paljoa maailmasta. Maailma voisi analogiaperiaatteen nojalla olla yhtä hyvin esimerkiksi kuin valtava vihannes, joka omaa itsessään kyvyn kasvaa.

Osissa 7 ja 8 Filon sitten kehittelee kasvianalogiansa ja epikurolaisen filosofian perusteella luonnollisia selityksiä kosmoksen järjestyneisyydelle. Tässä Hume ennakoi evoluutioteorian ja maailmansyntyteorioiden syntyä. Luonnollisten selitysten käsittelyssä Hume ei kuitenkaan huomioinut pyrkimyksiä sovittaa luonnolliset selitykset ja suunnittelua yhteen.

Osioiden 4-8 teksti menee muutenkin sivuun sekä klassisesta että nykyisestä luonnollisesta teologiasta. Sekä monien luojien että muiden selitysten mahdollisuudet on pyritty huomioimaan jo ennen Humen teosta ja myös sen jälkeen. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisella teleologiseen todistukseen sisältyi jo ajatus liikkumattomasta liikuttajasta. Lisäksi voidaan yrittää kasata jumalatietoa useamman eri todistuslinjan avulla, jolloin uskottavien selitysmahdollisuuksien määrä vähenee.

Luomakunnan tuska ja kurjuus ongelmana luonnolliselle teologialle

Osiossa 9 päästään pahan ongelmaan, joka Humelle oli ilmeisesti vakavin luonnollista teologiaa vastaan kohdistuvista vastaväitteistä. Filon esittää ongelman kaunopuheisesti osioissa 9-11:

“Myönnän, että ihmisen tuska tai kurjuus sopii yhteen jumaluuden äärettömän voiman ja hyvyyden kanssa jopa sinun näille ominaisuuksille antamassasi merkityksessä. Mutta mitä olet edistänyt kaikilla näillä myönnytyksillä? Pelkkä mahdollinen yhteensopivuus ei riitä. Sinun täytyy todistaa nämä puhtaat, sekoittumattomat ja hallitsemattomat ominaisuudet tämänhetkisten sekoittuneiden ja sotkeutuneiden ilmiöiden ja yksin niiden pohjalta. Toivorikas ponnistus! Jos ilmiöt olisivat koskaan puhtaita ja sekoittumattomia, äärellisinä ne eivät silti riittäisi tähän tarkoitukseen. Kuinka paljon vähemmän ne riittävätkään, kun ne vielä ovat niin vihlovia ja epäsointuisia!” (Keskustelu s. 104.)

Filonin argumentti olisi ehkä parempi muotoilla uudelleen parhaaseen selitykseen perustuvaksi päätelmäksi. Tällöin väitteenä olisi, että kosmoksessa näkyvä pahan ja hyvän sekoittuminen selittyy parhaiten, jos oletetaan, että kosmos on täysin välinpitämätön, eikä Luojaa ole. Lainauksen puhe todistamisesta on näet vierasta modernille luonnolliselle teologialle, jossa koitetaan vain väittää, että maailmankaikkeudessa on vahvaa hyvän Jumalan olemassaoloa tukevaa evidenssiä.

Lainauksessa Filon vaikuttaa väittävän, että Jumalan olemassaolo pitäisi todistaa viitaten kaikkiin maailman ominaisuuksiin. Voitaisiin kuitenkin kysyä Filonia vastaan, eivätkä jotkut maailman ominaisuudet voisi todistaa Jumalasta paremmin kuin toiset? Jos paha ja Jumalan olemassaolo voidaan sovittaa hyvin yhteen, tämä vaikuttaisi vähentävän pahan arvoa Jumalan olemassaolon vastaisena todistusaineistona. Näin Jumala-uskoa tukeva evidenssi, kuten kosmoksen järjestyneisyys, jäisi kokonaisarviossa voitolla. Humen klassikon argumentteja on hiottu nykykeskustelussa paljon eteenpäin, mutta toisaalta niihin on kehitelty myös paljon vastauksia.

Teoksen loppuluvussa keskustellaan vielä kiinnostavasti uskonnon ja moraalin suhteesta. Filon vetää hieman takaisin sanojaan ja päätyy toteamaan, että kun asiaa tarkasti pohditaan, täytynee lopulta myöntää, että kosmoksen alullepannut syy luultavasti muistuttaa jossain etäisessä mielessä ihmisen mieltä. Tämän enempää aiheesta ei kuitenkaan Filonin mukaan kannata sanoa ilman ilmoitukseen perustuvaa teologiaa. Lopetusta pidetään yleisesti ironisena: lieneekö näin epämääräisestä luonnollisesta teologiasta enää paljon hyötyä kenellekään?

Hume luonnollisen teologian liittolaisena?

Humen monipuolisesta teoksesta keskustellaan edelleen jatkuvasti, ja jotkut luonnollisen teologian puolustajat löytävät Humesta yllättäen osittaisen liittolaisen. Esimerkiksi filosofi C. Stephen Evans puolustaa pian suomeksikin ilmestyvässä teoksessaan Natural Signs and the Knowledge of God (Oxford University Press, 2010) osin Humeen viitaten väitettä, että luonnollisen teologian argumentit perustuvat kaikki Jumalan luontoon jättämiin “merkkeihin”, jotka ovat intuitiivisesti vakuuttavia niillekin, jotka eivät tunne tai hylkäävät luonnollisen teologian argumentit. Merkeillä on siis Evansin mukaan todistusvoimaa, mutta niitä voidaan aina vastustaa. Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta -teoksesta ja Humen muusta tuotannosta löytyy kohtia, jotka sopivat hyvin Evansin muotoilemaan käsitykseen. Esimerkiksi Filon toteaa:

“Aiemmin, kun kiistelimme älyn ja suunnittelun luonnollisista ominaisuuksista, tarvitsin kaiken skeptisen ja metafyysisen terävyyteni välttääkseni otteesi. Monissa näkemyksissä maailmankaikkeudesta ja sen osista, erityisesti jälkimmäisistä, päämääräsyiden kauneus ja osuvuus iskee niin vastustamattomalla voimalla, että kaikki vastalauseet näyttävät pelkiltä saivarteluilta ja näennäisen päteviltä järkeilyiltä (ja uskon, että sitä ne todella ovat), emmekä voi silloin kuvitella, miten koskaan saatoimme panna niille lainkaan painoa.” (Keskusteluja, 104)

Edustaako tämä Humen omaa näkemystä, vai esittääkö Filon asian näin jostain muusta syystä? Humen teos Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä tukee näkemystä, että Hume todella piti uskoa suunnitteluun intuitiivisesti vakuuttavana, vaikka filosofisesti epäilyttävänä näkemyksenä:

”Jollei yleismaailmallinen taipumus uskoa näkymättömään, älykkääseen voimaan ole alkuperäinen vaisto, se on ainakin ihmisluontoon yleisesti liittyvä ilmiö ja sitä voidaan pitää eräänlaisena merkkinä tai leimana, jonka jumalallinen työmies on painanut työhönsä.” (Hume, Principal Writings on Religion, 184.)

Skeptisenä filosofina Hume ei lopulta vaikuta pitävän tätä yleismaailmallista taipumusta luotettavana merkkinä Jumalasta. Tässä hän ennakoi joitakin nykyisiä kognitiivisia uskonnontutkijoita, jotka ovat pyrkineet selvittämään inhimillisen uskonnollisuuden taustalla olevia ajattelutaipumuksia.

Myöhemmässä keskustelussa Humen esittämää kritiikki on usein pidetty murskaavana, myös suomalaisessa keskustelussa. Nähdäkseni keskittyminen Humeen ei kuitenkaan johdu vain älyllisistä syistä, vaan myös esimerkiksi sosiologisista tekijöistä. Jo Humen aikalaiset kirjoittivat hänen argumentteihinsa paljon vastineita, joita pidettiin aikanaan yleisesti varsin hyvinä. Nykyään vastineita on paljon lisää, eikä viittausta Humeen tulisi enää pitää riittävänä tapana lopettaa aihetta käsittelevä keskustelu. Luonnollisen teologian nykypuolustajat ovat pyrkineet rakentamaan argumenttinsa siten, että ne välttävät Humen kritiikit. Esimerkiksi Richard Swinburnen mukaan Hume “ei ole tarjonnut mitään perustetta” joka haittaisi luonnollista teologiaa. (Esimerkiksi ihmeistä koskevan keskustelun suhteen ks. tämä ja tämä; lisää Hume-kritiikkiä löytyy esimerkiksi tästä ja tästä.) Tästä huolimatta Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta on edelleen kiinnostava ja lukemisen arvoinen klassikko.

Kuva: Rob Bye@Unsplash.com. CC0.