Oikeusvaltion jäljillä länsimaisen yhteiskunnan juurilla
Mikä on oikeusvaltio? Miten se syntyi? Jaakko Sorri arvioi professori Jukka Korpelan kirjan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla.
Nykyään oikeusvaltion tuntomerkkeinä pidettävinä asioina voidaan mainita esimerkiksi (1) julkisen vallankäytön perustuminen lakiin, (2) julkisen vallan elinten asettamisen ja organisoimisen perustuminen lakiin, (3) riippumattomat tuomioistuimet, (4) julkisen vallan toimintoja sitovat yksityisiä suojaavat perusoikeudet sekä (5) yleisten normien asettamisen rajaaminen kuulumaan vain sellaisille julkisen vallan elimille, joiden asettamiseen kansalaiset voivat vaikuttaa. (Tarukannel 2002, s. 62). Oikeusvaltio-ajatukseen liittyy siis sekä ajatuksia siitä, miten normeja tulee säätää, kuinka julkisen vallan tulee perustua lakeihin ja toimia lain asettamissa rajoissa, että myös sopivasta tahosta päättämään siitä, miten lakeja yksittäistapauksissa käytännössä sovelletaan.
Oikeushistorioitsija Jukka Kekkonen (2013, s. 130-141) on esittänyt prosessin kohti oikeusvaltiota noudattaneen lähes kaikkialla teollistuneessa maailmassa laajalti samantapaista kolmivaiheista kaavaa, jonka ensimmäisessä vaiheessa kehitetään sääntelyinfrastruktuuria talouskasvua mahdollistavaan suuntaan, minkä seurauksena taloudellisten toimijoiden toimintaolosuhteet ovat ennustettavampia ja oikeusvarmuus paranee. Toisessa vaiheessa äänioikeuksia on laajennettu ja yhteiskuntaan on vaadittu hyvinvointivaltiollisia uudistuksia. Kolmannessa vaiheessa on rakennettu turvaverkkoja yhteiskunnallisten ja yksilöllisten riskien varalle. Suomen oikeusvaltiokehityksen alun Kekkonen on arvioinut ajoittuneen 1800-luvulle.
Historioitsija Jukka Korpelan kirja Länsimaisen yhteiskunnan juurilla: Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn käsittelee oikeusvaltioiden taustaa kaukaisemmasta lähestymiskulmasta. Kirja kertoo tapahtumista vuosisatoja (ja -tuhansia) ennen oikeusvaltioiden syntyä. Korpelan mukaan käsitykset moraalista, totuudesta ja oikeudesta ovat niin hitaasti muuttuvia asioita, että niiden muuttumisen tarkasteluajanjaksona voi olla perusteltua käyttää jopa vuosituhansia. Kirjassa käsitellään oikeusvaltioiden taustan ja vallan oikeuttamistapojen historiaa eritellen sitä, miten asiat ovat edenneet ”lännessä” ja ”idässä”, pyrkien selittämään myös nykyajan eroja historiallisen eriytymiskehityksen kautta.
Lännen ja idän rajat vaihtelevat kirjan varrella.Tuoreimpana idän ja lännen rajana kirjassa esitetään Euroopan unionin itäraja (Korpela, s. 335). Maantieteellisesti kirjassa liikutaan pääasiassa Euroopassa ja (läntisessä) Aasiassa. Yksi Korpelaa pohdituttanut kysymys vaikuttaa olevan nimittäin se, että minkä takia idässä ei ole edelleenkään päädytty samanlaiseen oikeudelliseen ajatteluun kuin lännessä. Kirjaan onkin valikoitu erityisesti erottavia tekijöitä historiasta.
Oikeudellista historiaa on lähestytty suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa usein erityisesti “läntisen” Rooman oikeudellisen perinnön kautta, ja itäisemmät kehityskulut ovat suhteessa siihen jääneet vähemmälle huomiolle. Suomenkielisiä aiempia oikeushistoriallisia johdantoteoksia laajempiin oikeudellisiin kehityslinjoihin ovat läntisemmän historian osalta teos Keskiajan oikeushistoria (Pihlajamäki et al. 2007) ja itäisemmän kehityksen osalta Jaakko Husan teos Bysantin oikeushistoria (Husa 2013). Siinä, missä edellä mainitut teokset syventyvät moniin oikeushistoriallisiin yksityiskohtiin, Korpelan kirja on luonteeltaan näitä yleishistoriallisempi. Korpela on käyttänyt kirjassaan paljon palstatilaa esimerkiksi eri aikakausien yleisten tapojen ja olosuhdetaustojen kuvaukseen, kun taas vaikkapa lakien sisältöä ja tulkintaa, oikeusprosessien kehitystä sekä vaikkapa oikeudellisen argumentaation sisältöä koskevat näkökohdat on jätetty monia muita oikeushistoriaan keskittyviä teoksia vähäisemmälle huomiolle.
Kirjan alkupuolella Korpela taustoittaa omaa tapaansa kirjoittaa ja historiaa koskevaa ajattelutapaansa. Hän kertoo tässä kirjassa tähtäävänsä suurten linjojen hahmottamiseen, ja toivoo, ettei lukija takerru pienissä yksityiskohdissa oleviin virheisiin. Hän tuo esiin, ettei ole pyrkinyt esittämään vain mahdollisimman varmasti tiedettyjä asioita menneisyydestä, vaan tulkitsemaan ja selittämään menneisyyden asioista nykyaikana tunnettuja ”jätteitä” hyödyntäen ja asettamaan niitä osaksi isompia asiakokonaisuuksia. Historiasta kirjoittaminen on toki aina valintojen tekemistä, mutta alun taustoituksilla on perusteensa. Kirjassa on sekä vahvemmin historiallisiin “jäänteisiin” pohjaavia väitteitä että myös spekulatiivisempia väitteitä, eikä lukija välttämättä pysy aina ihan selvillä siitä, kuinka vahvoilla pohjilla mikäkin väite on. Lähdeviitteitä väitteiden tueksi kirjassa on viljelty osassa kirjaa aktiivisesti, kun taas toisissa osissa käytettyjä tietolähteitä ei ole juuri esitetty.
Kirjassa on heikoillakin pohjilla olevia väitteitä, mutta en keskity tässä kirjoituksessa niihin. Joka tapauksessa tarinallisen ja luettavan kirjan Korpela on saanut aikaan. Suurten linjojen hahmottamiseen pyrkivän teoksen kirjoittamistehtävää ei ole ainakaan helpottanut se, että tavoitteena on ollut kattaa vuosituhansissa mitattava ajanjakso, jonka aikana kehitys on kulkenut eri aikoina myös eri tavoin eri puolilla Eurooppaa.
Kirjan luvut muodostavat jo otsikkotasolla kerronnallista juonta kirjan sisällä tyyliin: ”Yhteisöjen perustana perheiden valta ja Jumalan laki”, ”Yksilö syntyy”, ”Keisarista tulee maailmanvaltias”, ”Keisarista tulee Jumala”, ”Jumalasta tulee keisari”, ”Länsi-Eurooppa eroaa Lähi-Idästä” ja ”Valtakunnan laki korvaa Jumalan suunnitelman Länsi-Euroopassa”. Kirjan pääuomia edustavassa historiankerronnassa kuljetaan läpi vuosituhansien noin 1500-luvulle asti. Päätösluvussa ja joissain luvuissa aiemminkin edetään tosin myös historian myöhempiin vaiheisiin ja lähelle nykypäivääkin, ja liitteissä (s. 333) edetään vuoteen 1850 asti, mutta kirjan pääpaino on antiikin ja keskiajan historiassa.
Pyrin seuraavaksi tiivistämään ja hahmottamaan sitä, miten Korpela taustoittaa oikeusvaltioiden syntyhistoriaa (josta puhutaan myös kirjan nimessä) sekä referoimaan myös jonkin verran sitä, miten Korpela vastaa ydinkysymykseensä: ”miten, missä ja milloin läntisen ajattelutavan periaatteet syntyivät ja erosivat aiemmasta, ”itäisestä” mallista” (Korpela 2015, s. 26). Korpela vastaa kysymyksiinsä kertomuksilla siitä, mitä kaikenlaista historian saatossa on tapahtunut. Koska historia on tapahtumia tulvillaan, myös selitys on varsin monisäikeinen. Tiivistys on tässä tapauksessa kohtalaisen pitkä, mutta kuitenkin lyhyempi kuin Korpelan 366-sivuinen kirja.
Kaupungistumisesta kansalaisiin ja klaaniyhteisöihin
Lähdetään tiivistyksessä liikkeelle vaikkapa Aigeianmeren ympäristöstä. Alueella tapahtui kaupungistumista pronssikaudella, joka päättyi noin 1000 eKr. Yhteiskunnan perusyksikkönä oli perhe. Tuotannossa tapahtui erikoistumista alueiden kesken, mikä puolestaan lisäsi tarvetta kaupankäynnille, ja kaupankäynnin yleistyminen edisti edelleen kaupungistumista. Alueella otettiin ehkä noin 600-luvulla eKr. käyttöön raha punnitun metallin sijaan. Kaupankäynnin kasvun kanssa samaan aikaan perustettiin siirtokuntia. Välimeren ympäristöön kehittyi pikku hiljaa eräänlainen siirtokuntien ja kreikkalaisten emäkaupunkien kansainyhteisö.
Korpela tuo kirjassaan esiin, että jonkinlaisella idän ja lännen vastakkainasettelulle voi löytää pitkät perinteet. Hän esittää varhaisimpana esimerkkinä tästä niin sanottuja persialaissotia koskeneen historiankerronnan. Persialaissotia käytiin myöhemmän Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian valtakunnan välillä noin 499-448 eKr. Käytännössä se, ketkä keskenään lopulta sotivat, oli monimutkaisempi asia: Korpelan mukaan persialaisten armeijassa oli sotilaina jopa enemmän ”kreikkalaisia” kuin Ateenan tai Spartan joukoissa, ja osa kreikkalaiskaupungeista kävi sotaa myös keskenään.
Sodan jälkeen elämään jäi pitkiksi ajoiksi elämään kuitenkin Herodotoksen Historiateoksen kuvaus persialaissodista. Korpela luonnehtii Herotoksen esitystä niin, että sota oli hänelle ”Aasian ja Euroopan, barbarian ja sivistyksen, idän ja lännen konflikti” (Korpela, s. 69), jossa länsi ja demokratia voitti idän despotian ja barbarian. Korpelan mukaan jo Herotoksen historiankirjoituksen kautta länsimaisen ajattelun syvärakenteisiin on juurtunut ajatusta idän uhkasta.
Kreikkalaisista kaupungeista Attika ja Ateena nousivat johtaviksi kreikkalaiskeskuksiksi noin 400-luvulla eKr. Samaan aikaan kehittyi myös Rooman kuningaskunta, jossa valta perustui Korpelan mukaan siinä vaiheessa vielä paljolti asemaan klaaneissa. Klaaneihin saattoivat Roomassa kuulua monesta muusta paikasta poiketen paitsi lähisukulaiset, myös esimerkiksi orjat. Korpela katsoo, että klaanikäsityksen laajuudessa oli yksi itu siihen, että Rooman valtakunnassa myöhemmin tapahtui siirtymää sukuvallasta ja sukuoikeuksista yksilöiden oikeuksia tukevampaan oikeusjärjestelmään. Kaupungistumisen ja kaupankäynnin kasvun myötä klaanien merkitys vallan oikeutuksen lähteenä kuitenkin vähitellen väheni, ja valtaa pystyi enenevästi hankkimaan myös vaurauden kautta. Perhe ja yhteiskunta lähtivät Korpelan mukaan eriytymään.
Kaupunkivaltiossa yksilöt tekivät päätöksiä muidenkin kuin oman perheen tai klaanin puolesta, ja julkisen yhteiskunnan kehitys poliittisen järjestelmän oikeutuksineen vähensi uskonnon, sukuperimän ja klaanien valtaa. Kaupunkivaltioita julkisine tiloineen, muureineen, portteineen, toreineen, temppeleineen, patsaineen, teattereineen ja urheilukenttineen levisi niin siirtokuntiin kuin sittemmin muuallekin Lähi-itään ja Länsi-Eurooppaan. Kaupunkien “kansalaisille” kehittyi erityisoikeuksia, minkä myötä muodostui tiettyjä oikeuksia omaavia ja niitä omaamattomia ihmisiä. Vapaidenkin ihmisten kohdalla oikeuksissa saattoi olla kuitenkin eroja. Oikeuksia tuli kaupungeissa tarve määritellä erityisesti suhteessa maaomaisuuksiin. Kaupungeissa tehtiin päätöksiä siitä, kuka saa hyödyntää mitäkin maa-aluetta tai rajoittaa muiden mahdollisuuksia hyödyntää niitä. Oikeuksien määrittely kehittyi yksilöiden oikeuksien suuntaan.
Roomassa kansalaisuudesta kehittyi kansalaisoikeus, josta myös säädettiin laeilla. Roomassa kansalaisia rekisteröitiin luetteloihin. Kansalaisoikeuden saattoi saada kansalaisen lapsi, vapautettu orja tai erikseen kansallistettu henkilö. Kansalaisoikeudet perustuivat henkilön taustaan, ei esimerkiksi kielitaitoon tai kulttuuriin. Kirjoitetut lait alkoivat enenevässä määrin linjata yksilöiden oikeuksista, ja lain soveltajaksi pyrittiin saamaan tapauksen kannalta puolueettomia ratkaisijoita. Oikeusratkaisujen kommentointia varten syntyi kommentaarikäytäntöjä.
Roomalainen oikeus koski nimenomaan Rooman kansalaisia, kun taas muihin sovellettiin pääsääntöisesti paikallisia käytänteitä. Alkoi muodostua myös virkamieskuntaa, jonka tehtävä oli hoitaa imperiumia säädettyjen määräysten rajoissa. Maanomistajista pidettiin veroluetteloita, jotta verot saatiin perittyä. Bysantissa verot olivat Korpelan mukaan jatkuvasti maahan sidottuja. Lännessä henkilöverotus sai keskeisemmän aseman noin 400-luvulta (jKr.) lähtien.
Rooman laajetessa sen valta kohtasi Korpelan mukaan idässä legitimointiongelman, sillä idässä ei pidetty riittävänä oikeutuksena vallalle sitä, että jonkin asian todettiin olevan senaatin jäsenten päättämän. Roomalaisia provinssijohtajia alettiin kuvata jumalallisina hahmoina tasavallan lopulla. Keisari Augustus alkoi käyttää itsestään arvonimeä, jolla esitti olevansa jumalallista alkuperää, ja myös häntä seuranneet keisarit kuvasivat itseään enenevässä määrin jumalallisina olentoina. Konstantinus rakennutti itäisempään valtakuntaan nimeään kantavaksi uudeksi pääkaupungiksi Konstantinopolin, jota alettiin sittemmin myös kutsumaan uudeksi Roomaksi.
Välimeren alueen rauhoituttua Rooman keisarikunnan alkuvuosisatoina kauppa kasvoi ja samalla myös monissa provinssikeskuksissa tapahtui talouskasvua. Keisarin yksityistalouden ympärille kehittyi hovi. Monien keisarin hovivirkamiesten ollessa lähtöisin provinsseista, vanhojen roomalaissukujen merkitys vallan lähteenä romahti lopullisesti. Vuonna 212 jKr. säädettiin, että valtakunnan kaikki vapaat asukkaat saivat kansalaisoikeuden, minkä jälkeen Rooman kansalaisten määrä kasvoi tuntuvasti, ja samalla myös roomalaisen oikeuden piiriin lukeutuneiden ihmisten määrä. Roomasta tuli yksilöllisten oikeuksien pohjalle rakentuva kansalaisyhteisö, kun taas Persia oli Korpelan mukaan klaanien yhteisö.
Korpela näkee kaupungistumisen olleen yhden olennaisen osatekijän eurooppalaisten valtioiden synnyssä. Keskusten välillä käytiin Euroopassa Korpelan mukaan kovaa kilpailua 800-luvun jälkeen, jossa voimistuvat kasvukeskukset pyrkivät hävittämään marginalisoituvia keskuksia. Kuninkaat ja muut hallitsijat pyrkivät saamaan alueellisen monopolin linnojen rakentamiseen. Joillain alueilla tässä onnistuttiin, ja toisilla epäonnistuttiin. Linnojen ympärille kasvoi puolestaan kaupunkeja. Kaupunkeihin kerääntyi varallisuutta ja samalla myös valtaa. Rooman keisari Kaarle Suuri (k. 814 jKr.) laittoi liikkeelle merkittävät uudistukset, jotka johtivat niin oikeus- kuin valtajärjestelmänkin muutoksiin, joskin niiden merkitys näkyi laajemmassa mittakaavassa monelta osin vasta myöhemmin. Nimenomaan hänen tekemiinsä uudistuksiin Korpela liittää yhtenäisiin lakeihin perustuvan valtajärjestelmän muodostumisen.
Kuninkaat yhteiskuntia oikeudellistamassa
Läntisen Rooman hajoamisen jälkeen yleistyi feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä. Korpela katsoo, että feodaalijärjestelmää pitivät pystyssä valat, joita koskevat lupaukset annettiin uskonnollisina rituaaleina. Valta perustui paljolti sopimusverkostomaisten yhteisöjen uskollisuuteen ja luottamukseen. Hallitsijan mahdollisuudet aktiivisesti ohjata toimintaa muualla kuin siellä, missä hän itse oli läsnä, olivat rajalliset jo tiedonvälityksen hitaudenkin takia. Kuninkaanvaltakin pysyi tällaisessa järjestelmässä heikohkona. Siinä, missä hallitsijan valtaa oli aiemmin oikeutettu sillä, että tämä on esimerkiksi klaanin päämies, perusteltiin hallitsijan oikeutusta valtaan läntisessä Euroopassa feodaalijärjestelmässä enenevässä määrin sillä, että vallankäyttäjä käyttää valtaa Jumalan valtuuttamana. Kuninkaan valta kasvoi muun muassa sen myötä kun tälle tuli enenevässä määrin lainsäädäntövaltaa ja myös tuomiovaltaa. Kuninkaan aiemmista tuomioista alkoi muodostua eräänlaista tapaoikeutta, jota kirjattiin ylös ja sovellettiin seuraavissa tapauksissa.
Korpelan mukaan yksi olennainen ero läntisessä Euroopassa tapahtuneessa kehityksessä suhteessa ortodoksiseen ja islamin maailmaan nähden oli siinä, että oikeustiede erkani teologiasta. Korpelan mukaan idässä laki nähtiin yhä jumalallisena, totuusluonteisena ja muuttumattomana. Läntisessä maailmassa filosofinen ajattelu muuttui kuitenkin suuntaan, jossa lakien opetettiin olevan päteviä, mikäli lait on säätänyt toimivaltainen taho. Hallitsijan antamien lakien kohdalla ei tällaisen ajattelun myötä arvioitu välttämättä sitä, edustaako laki ikuista totuutta vai ei, vaan lakien esitettiin olevan muutettavissa toimivaltaisten tahojen toimesta. Lait lähtivät erkaantumaan uskonnollisesta ilmoituksesta. Bysantissa puolestaan teologian, filosofian ja oikeustieteen yhteys säilyi länteen nähden eri tavalla oppineiden keskuudessa.
Lännessä tehtiin 1000-luvun alkuvuosisatoina kirkollisen oikeuden uudenlaista organisoimista. Kirkollisia säädöksiä koottiin ja tuotettiin säädöskokoelmiksi. Erityisen tunnettu säädöskokoelma on kanonisen lain kokoelma Corpus Juris Canonici, jonka ensimmäinen osa julkaistiin noin 1100-luvun puolivälissä (jKr.). Korpela esittää, että läntisen kirkon alettua säätää sellaisia uusia luonnonoikeudellisia säädännäislakeja, jotka eivät pohjanneet vain Raamattuun ja kirkolliseen perimätietoon, tuli kirkosta lännessä maallisen vallan kanssa kilpaileva valtainstituutio. Klaanivalta oli pohjautunut osin suurten sukujen tukeen. Kun yksiavioisuutta alettiin lännessä edellyttää enenevässä määrin myös eliitiltä, pikkuhiljaa paikalliset ruhtinaat ja kuninkaat vapautuivat Korpelan mukaan klaanien ohjauksesta, ja he puolestaan pystyivät sitten ottamaan lainsäädäntöinstrumentin haltuunsa ja laajentamaan sen avulla omaa valtaansa.
Yksi oikeusfilosofinen kysymys on, että ketä vastaan rikoksilla rikotaan. Ruotsissa alettiin 1200-luvulla antaa ”rauhanlakeja”, joissa rikosten katsottiin niiden suoranaisimman uhrin lisäksi loukkaavan myös kuninkaan rauhaa. Sen perusteella kuninkaan edustaja saattoi vaatia rikoksen tehneelle rangaistusta, minkä tyyppinen ajattelutapa mahdollisti yleisten syyttäjien toimenkuvan muodostumisen. Korpelan mukaan oppi siitä, että kuninkaalla oli oikeus säätää maata koskevista asioista ja verottaa maaomaisuutta, alkoi kehittyä Länsi-Euroopassa 1100-luvulla, minkä seurauksena kuningas alkoi pitää niitä maa-alueita ominaan, jotka eivät olleet jonkun muun omistuksessa.
Verottamisen laajentaminen mahdollisti sen, että kuninkaat pystyivät saamaan haltuunsa linnoja ja omassa hallussaan olevia laajempia armeijoita. Länsi-Euroopassa veroista vastasivat Korpelan mukaan yksityiset ihmiset, kun taas idässä esimerkiksi kylät saattoivat vastata veroista kollektiivisesti. Toisen vuosituhannen alkupuolella Euroopassa oli voimassa monenlaisia oikeusjärjestelmiä yhtä aikaa. Valtakuntien sisällä saattoi olla voimassa monia alueellisia lakeja, joiden soveltaminen saattoi riippua siitä, kenestä henkilöstä oli kyse.
1200- ja 1300 –luvuilla eräät kuninkaat alkoivat julistautua suvereeneiksi suhteessa paaviin, ja hallitsijat alkoivat ottaa kirkkoakin enenevässä määrin kuninkaan kontrolliin. Asiaa helpotti se, että kuninkaan säätämiä lakeja oli alettu pitää pätevinä jo sillä perusteella, että kuningas on ne säätänyt. Kun lain nähtiin olevan sitovan ja pätevän jo sen myötä, että hallitsija oli lain säätänyt, ei lakien legitimiteetin välttämättömänä edellytyksenä pidetty enää uskonnollista oikeutusta. Oppi kuninkaan suvereenista vallasta tarkoitti myös sitä, että nekin yhteiskuntien toimijat, jotka olivat aiemmin noudattaneet omia esimerkiksi klaanivaltaan liittyneitä oikeuskäytäntöjään, pakotettiin noudattamaan kuninkaan antamia lakeja. Valtaa vahvistettiin oikeudellisesti muun muassa kriminalisoimalla vallanpitäjiä vastaan toimiminen valtio- ja maanpetossäädöksillä, ja luomalla järjestelmiä, jotka valvoivat valtakunnan sisäisiksi vihollisiksi epäiltyjä tahoja. Myöhemmin puolestaan kuninkaatkin syrjäytettiin lainsäädäntövallasta ja aika pitkälti muustakin vallasta. Mutta se on jo toinen tarina.
1500-lukua uudemmat asiat ovat tässä Korpelan kirjassa sivuroolissa. Niiden ympärille kirja on kuitenkin tavallaan kehystetty. Yksi Korpelan esittämistä teoksen alakysymyksistä on se, että “johtaako historia väistämättä länsimaiseen kulttuuriin?” (Korpela 2015, s. 15). Eroja idän ja lännen välillä Korpela näkee yhä olevan muun muassa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden merkityksessä sekä siinä, että “idässä valtio ei nimittäin koskaan kehittynyt hallitsijan henkilöstä erilleen” (Korpela 2015, s. 319). Korpela kertoo pyrkineensä ymmärtämään sitä, miksi monet Lähi-Idän tai edes Itä-Euroopan kulttuurit eivät ole muuttuneet länsimaisen tyyppisiksi oikeusvaltioiksi, vaikka sellaista kehityskulkua on yritetty saada aikaan (esim. Korpela 2015, s. 8), ja kirjansa lopussa hän ilmaisee suhtautuvansa itse varsin pessimisesti itäistä kulttuuriperintöä vahvasti omaavien yhteiskuntien syvälle etenevään länsimaistumiseen jatkossakaan.
Hän perustelee näkemystään muun muassa sillä, että itäisissä ja läntisissä kulttuureissa on keskenään ristiriitaisia ihanteita muun muassa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden painotusten ja odotetun vallankäyttökulttuurin osalta, sekä sillä, että länsimaiseksi yhteiskunnaksi on hankalampi muuttua, jos yhteiskunnalla ei ole takanaan Länsi-Euroopan historiaa. Korpela kertoo myös ajattelevansa, että yhteiskuntien länsimaistaminen ei edes ole aina myöskään hyväksyttävää. (Esim. Korpela 2015, s. 318-322)
Lopuksi
Länsimaisen yhteiskunnan juurilla -kirja on monijuonteinen ja suurella pensselillä maalaileva katsaus laajaan ajanjaksoon, joka kertoo monenlaista niin nykyaikaisten oikeusvaltioiden syntyä edeltäneestä historiasta kuin ”idän” ja ”lännen” historiallisista eroistakin. Tämän kirjoituksen alussa viitattua Jukka Kekkosen kuvaamaa oikeusvaltiokehityksen “kaavaa” hyödyntäen voitaisiin ehkä sanoa Korpelan kirjan kuvaavan sitä, miten on edetty oikeusvaltiokehityksen ensimmäiseen vaiheeseen. Kirjoittajan yksi viesteistä on se, että antiikin ja keskiajan käytäntöjen erilaiset kehityspolut ovat johtaneet siihen, että idässä ja lännessä on erilaisia ajattelutapoja ja käytäntöjä nykyaikanakin.
Kirja havainnollistaa lukijalleen sitä, miten monenlaisia historiallisia kehityskulkuja saattaa olla sen taustalla, että nykyään saatetaan erotella “länsi” tai “länsimaisuus” itäisemmistä vertailukohdista. Niin läntisille kuin itäisemmillekin oikeudellisille traditioille Korpela esittää antiikin Välimeren ympäristön kulttuuripiireihin ulottuvia kaukaisia juuria, mutta myös tapahtumakulkuja, jotka ovat vähitellen johtaneet joiltain osin erilaiseen myöhempään kehitykseen. Korpelan kerronnassa historia toistaa itseään monin tavoin, ja eroja kehityskuluissa on helposti nähtävissä. Toki kirjaan on myös valikoitu etenkin sellaisia yksityiskohtia, joihin liittyen kehityksen on voitu sanoa olleen erilaista. Yhteisiäkin kehityskulkuja kirjasta on löydettävissä. Ylipäätään esimerkiksi sekä jonkinlaista yhteiskuntien oikeudellistumista että oikeuden valtiollistumista (jota on tapahtunut ilmeisesti jo roomalaisen oikeuden klassisenakin aikana, ks. Tuori 2007, s. 37) on tapahtunut parin vuosituhannen historian kannalta asiaa tarkastellen niin idässä kuin lännessäkin.
Monenlaisia suuria linjoja hahmottamaan pyrkivän kirjan sivuille mahtuu ymmärrettävästi vain valikoitu otos näkökulmia ja yksityiskohtia. Kun aihe on muutenkin ollut monijuonteinen, on kirjaan tullut kuitenkin vielä monia sellaisiakin sivujuonteita, joiden yhteyttä kirjan pääteemoihin voi olla vaikea hahmottaa. Kirjassa esitetään muiden asioiden seassa myös monia sellaisia väitteitä, joiden merkitys kirjan pääteemojen kannalta jää lukijalle hämäräksi. Esimerkiksi itselleni ei kirjaa lukiessa selvinnyt, mitä varten juuri tähän kirjaan oli sisällytetty esimerkiksi joulun viettämisen ja ajoituksen alkuperää koskevia väitteitä, kun samaan aikaan moni idän ja lännen eroavuuksien ja oikeusvaltioiden kehityksen kannalta relevantimman oloinen teema jäi kirjan pituudesta huolimatta suhteellisen vähälle huomiolle.
Kirjaan olisi voinut ammentaa enemmän taustoitusta esimerkiksi oikeudellisten perusteluiden, oikeudellisten prosessien tai vaikkapa myös juridisten ammattikuntien kehittymiseen liittyvistä asioista niin antiikin Roomasta ja Ateenasta kuin myöhemmästä kanonisesta ja maallisesta oikeudestakin.
Kiireiselle lukijalle käyttökelpoinen ja nopeasti hahmotettava tiivistys keskeisiksi asioiksi nostetuista teemoista löytyy kirjan lopusta, missä on liitteenä 11-sivuinen aikajana sekä joitakin karttoja. Liitteen aikajanasta saa nähdäkseni helpommin kokonaiskuvan esitetyistä historian vaiheista kuin varsinaisesta leipätekstistä, jossa ei aina edetä aikajärjestyksessä, ja aikajana sisältää myös monia sellaisia tietoja, joita kirjan leipätekstissä ei edes käsitellä. Aikajana vihjaa siitä, että kirjoittajalla olisi ollut asiasta paljon enemmänkin alateemoja vielä käsiteltäviksi kuin mitä leipätekstiin on nyt mahtunut.
Lähteitä
Husa, Jaakko. 2013. Bysantin oikeushistoria: Johdatus itäroomalaiseen oikeuskulttuuriin. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja.
Kekkonen, Jukka. 2013 Mitä on kontekstuaalinen oikeushistoria? Forum Iuris. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja.
Pihlajamäki, Heikki; Mäkinen, Virpi & Varkemaa, Jussi. 2007. Keskiajan oikeushistoria. Tietolipas 218. SKS.
Tarukannel, Veijo. 2002. Hallintolainkäyttö oikeusvaltiossa. Teoksessa Aarnio, Aulis & Uusitupa, Timo (toim.) Oikeusvaltio. Kauppakaari.
Tuori, Kaius. 2007. Johdatus roomalaiseen oikeuteen. Forum Iuris. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja.