Artikkeli / Olli-Pekka Vainio / 19.1.2016

Ihminen, taivas ja tähdet

Mikä on ihmisen paikka kosmoksessa? Onko tieteen kehitys riistänyt ihmiseltä luomakunnan kuninkuuden? Moderneja ja antiikin kosmologioita vertailee dosentti Olli-Pekka Vainio.

Joskus ihmiset uskoivat, että asustamme litteän kiekon päällä, jonka reunalta voi pudota alas. Tämä kiekko oli maailmankaikkeuden keskus ja sen kuninkaana toimi ihminen, olennoista korkein, itse luomakunnan kruunu. Näin tosiasiassa ihminen itse oli luomakunnan keskuksessa, ja häntä tarkkaili pilvien päällä asuva jumalhahmo. Moderni tiede kuitenkin muutti kaiken. Nyt mitätön ihminen elää valtaisan tyhjyyden keskellä ja hänen kruununsa on riistetty. Jumalaakaan pilvistä ei ole löytynyt.

Yllä kuvattu tarina on kaikilta osin virheellinen.

Astronautti Dave kokee elämänsä yllätyksen elokuvassa Avaruusseikkailu 2001. slagheap@Flickr.com. CC BY 2.0.

Astronautti Dave kokee elämänsä yllätyksen elokuvassa Avaruusseikkailu 2001. slagheap@Flickr.com. CC BY 2.0.

Litteän Maan myyttiä on tällä sivustolla käsitelty jo aiemmin. Nyt tarkastelemme ihmisen asemaa kosmoksessa. Kuinka ihmisen suhde kosmokseen on muuttunut historian kuluessa?

Ptolemaiolainen maailmankuva oli seuraavankaltainen. Maapallon ympärillä on seitsemän kehää, tai ”taivasta”, joissa kussakin on oma valoa hohtava planeettansa. Maasta katsottuna nämä ”taivaat” ovat kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Antiikissa planeetat olivat myös jumalia, jotka saattoivat vaikuttaa ihmisten elämään. Saturnuksen takana on stellatum, kehä, jossa ovat kiintotähdet, jotka eivät siis liiku, kuten planeetat (joskus tämän taakse lisätään vielä kehä, jossa ovat tähtikuviot). Stellatumin takana on kehä, jota kutsutaan Ensimmäiseksi Liikutetuksi (primum mobile). Tämän jälkeen tavanomaiset kategoriat muuttuvat. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ”taivaan ulkopuolella ei ole paikkaa, ei tyhjyyttä eikä aikaa. Mitä siellä onkaan, se ei ole senkaltaista, jolla voi olla tila eikä aika vaikuta siihen.” (de cael. 279a).

Bartolomeu_Velho 1500

Ptolemaiolainen kosmos Bartolomeu Velhon esittämänä, 1568. Wikimedia Commons. PD.

Kristityt alkoivat kutsua tätä nimellä caelum ipsum, varsinainen taivas, joka ei koostu laisinkaan materiasta. Tämä on Jumalan asuinsija. Vaikka Jumala on ”ylhäällä”, hän ei asu taivaalla pilvien yläpuolella, vaan ”taivasten taivaassa”, joka on kokonaan toinen olemisen tapa. Skolastiikan kielellä Jumala on ipsum esse subsistens, olemassaolo itse. Siksi Jumalaa ei voi löytää tai todistaa olemattomaksi avaruusraketilla.

Kauan sitten kaukaisessa galaksissa…

Entäpä ihminen? Boethius (k. 524) kuvaa varhaiselle kirkolle tyypillisen näkemyksen vaikutusvaltaisessa teoksessaan Filosofian lohdutus:

Tiedät astronomian tutkimuksesta, että maan ympärys on vain pisteen kokoinen suhteessa taivaan ulottuvuuteen. Se merkitsee, että jos maata verrataan suureen taivaankanteen, sillä ei tunnu olevan ulottuvuutta lainkaan. Niinpä tästä meidän pikkuruisesta alueestamme koko tässä maailmanavaruudessa on vain suunnilleen neljäsosa meidän tuntemiemme elävien olentojen asuttama. Olet oppinut tämän Ptolemaioksen esittämistä todisteista. Vähennä nyt mainitusta neljänneksestä meret ja suot sekä kuivuuden takia autiot, laajat alueet. … Saat todeta, että ihmiselle jää asuttavaksi miltei olemattoman kapea suikale. – Siis teidät on teljetty ja suljettu tähän pikkuriikkiseen pisteeseen osana toista pistettä. Ja tässäkö te aiotte levittää mainettanne ja tehdä nimenne tunnetuksi? (con. 2,7)  

Jo Psalmin 8 kirjoittaja pukee sanoiksi saman kokemuksen: ”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Ihmisen kohdalla tuskin voimme puhua kovinkaan majesteetillisesta tilasta, joka perustuisi ihmiseen itseensä. Tavallaan ihminen eli kyllä kosmoksen keskuksessa, tai hyvin lähellä sitä mutta tämä ei ollut mitenkään hieno asia.

Danten (k. 1321) kuvauksen mukaan maailman keskuksessa on itse asiassa Saatana (koska Saatana on se mikä on kauimpana Jumalasta). Ihminen on ikään kuin pudonnut kaivoon, josta hän näkee vain siivun taivasta. Kun me ajattelemme katsovamme ulospäin katsoessamme taivaalle, keskiaikainen ihminen ajatteli katsovansa sisään samaan tapaan kuin jos me kävellessämme pimeässä metsässä näkisimme valoa kaukana olevan talon ikkunasta.

Gustave_Dore_Inferno34

”Päivää herra Saatana. Olemme uudet naapurisi Dante ja Vergilius!” Gustave Doren kuvitusta Danten teoksessa Jumalainen näytelmä. Wikimedia Commons. PD.

Lähdettäessä maasta ylöspäin asioiden koko, ja nopeus jolla ne liikkuvat, kasvaa. Jotkut olivat tosin päätelleet, että kuu on maata pienempi, mutta esimerkiksi Moses Maimonides (k. 1204) ajatteli, että planeetat ovat 90 kertaa maata suurempia. Jos me nykyään ajattelemme kosmosta etäisyyden näkökulmasta, keskiaikaiselle ihmiselle tuo kategoria oli korkeus. Vaikka heidän lukunsa olivat pienempiä kuin meidän (esim. ”matka stellatumiin kovimmalla käsitettävissä olevalla nopeudella kestää 8000 vuotta”), niiden ei ole tarkoitustaan olla tarkkoja, vaan herättää hämmästystä. Ihmisen näkökulmasta 8000, 80000 ja 800000 ovat lopulta melko samoja; meille on yhtä vaikea kuvitella mitään näistä luvuista elinikänä.  

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi

John Milton (k. 1674) käyttää ensimmäisenä termiä space kuvaamaan kosmosta, siihen asti käytetty englanninkielinen termi oli ollut heavens. Blaise Pascalin (k. 1662) eksistentiaalista huudahdusta ”le silence éternel de ces espaces infinis m’effraie” (suom. ”rajattoman avaruuden hiljaisuus pelottaa minua”) on pidetty modernin ihmisen kokemuksena. Aikaisemmin ihminen ei kuitenkaan potenut agorafobiaa, jonka moderni kosmologia voi aiheuttaa. Sen sijaan kokemus saattoi olla enemminkin klaustrofobinen. Keskiaikaiselle ihmiselle kosmos oli katedraali. Kokemus oli jotakuinkin sama, jos oman aikamme ihminen seisoo pilvenpiirtäjän juurella. Kosmos huimasi. Mutta se oli täynnä elämää ja merkitystä.

Fantasiakirjailijana tunnettu C. S. Lewis (k. 1963) oli virallisessa elämässään keskiajan filosofian ja kirjallisuuden tarkka tuntija. Lewis kuvaa avaruusmatkaaja Ransomin kokemusta planeettojen välisestä matkasta teoksessa Äänetön planeetta tavalla, joka yhdistää moderniin kosmologiaan ”keskiaikaisen” merkitysten kategorian.

Mutta ajan vähitellen kuluessa Ransomille alkoi valjeta toinenkin ja henkisempi syy siihen, että hän nyt tunsi olonsa koko ajan kevyemmäksi ja riemukkaammaksi. Muuan painajainen, joka on tieteen kannoilla seuraavan mytologian vaikutuksesta iskostunut nykyihmisen ajatuksiin, alkoi haihtua hänen mielestään. Hän oli lukenut mitä oli kirjoitettu ”avaruudesta”: vuosikausia hänen mielensä taustalla oli väijynyt kammottava kuva mustasta, kylmästä tyhjyydestä, siitä täydellisestä elottomuudesta, jonka piti olla erottamassa maailmoja toisistaan. Hän ei ollut tiennyt, miten vahvasti tämä käsitys oli häneen vaikuttanut ennen kuin vasta nyt – nyt kun pelkkä avaruus-sanakin tuntui pilkkaavan tätä hehkuvaa säteilyn täyttämää valtamerta, jossa he parhaillaan uivat. ”Elottomaksi” hänen oli aivan mahdoton sitä nimittää: hän tunsi miten siitä joka hetki tulvi häneen elämää. Ja mikä muu olisi voinut olla mahdollistakaan, sillä juuri tästä samasta merestähän maailmat ja kaikki niiden elämä olivat lähtöisin. Hän oli luullut sitä hedelmättömäksi; nyt hän näki, että juuri se oli maailmojen kohtu, jonka lukemattomat leimuavat jälkeläiset katselivat, joka yö maatakin niin monin silmin – ja miten paljon enemmän silmiä oli täällä! Ei, avaruus oli väärä nimi. Entisaikojen ajattelijat olivat olleet viisaampia, heillehän se oli ollut yksinkertaisesti vain taivas – kunniaa julistava taivas…

Emme ole yksin

Ihmisen arvo teologisessa mielessä ei perustu hänen fyysiseen tai henkiseen erityislaatuisuuteensa eikä myöskään hänen paikkaansa maailmankaikkeudessa. Kristillisen teologian näkökulmasta on aivan perusteltua ajatella, että kosmoksessa on todennäköisesti aika paljon parempia, kauniimpia, erityisempiä ja moraalisempia (tai moraalittomampia) olentoja kuin ihmiset, jotka voivat asettua paljon keskeisimmille sijoille kosmoksessa. Ihmisen Jumalan kuvallisuus perustuu siihen, että Jumala puhuttelee ihmistä, eli Jumala valitsee ihmisen, ei siihen, että ihminen olisi erityisen arvokas sinänsä. Kuten jo todettu, ihminen elää pölyhiukkasen (joka on tunnettu kosmos) sisällä, joka on valtavan linnan kellarin kaukaisimmassa nurkassa.  

Antiikin ja keskiajan ihmisille, myös kristityille, ei tuottanut ongelmaa ajatella, että maailma on käsittämättömän paljon suurempi, eliörikkaampi ja omituisempi kuin mitä he kykenivät kuvittelemaan. Kaikkein siisteimmät jutut ovat muualla kuin maan pinnalla, ja mitä kauemmaksi maasta mennään, sitä siistimmäksi meininki muuttuu.

Ptolemaiolainen kosmologia on tietenkin tieteellisesti suurelta osin väärä, tai paremminkin epätarkka. Samalla tavalla voimme kuitenkin pohtia, kuinka väärä meidän käsityksemme kosmoksesta on verrattuna siihen kosmologiaan, joka ihmisillä on 5000 vuoden kuluttua. Kiinnostava kysymys on myös, onko ptolemaiolainen malli eksistentiaalisesti tai teologisesti vanhentunut? Samoin kuin Lewis, vastaisin tähän kysymykseen, ettei se välttämättä ole.

Teologisen latauksen kosmokselle antavat luonnollisesti sen järjestys, majesteettisuus ja kauneus. Me tiedämme näistä nyt huikean paljon enemmän kuin esi-kopernikaanisen ajan tieteentekijät ja filosofit. Meidän kosmoksemme päräyttävyys ei ole vähentynyt, vaan päinvastoin lisääntynyt. Merkittävin ero lienee kuitenkin kosmoksen persoonallisuudessa. Ptolemaiolaisille kosmos ja maapallo kuhisi kaikenlaista erikoista ja tuntematonta elämää. Kirkkokaan ei tätä pitänyt minkäänlaisena ongelmana.

Teologisesti ja metafyysisesti keskeisin huomio liittyy olevaisen ja tosiolevaisen väliseen äärettömään eroon. Jumala ei ole koskaan ollut osa maailmaa siten, että hän olisi löydettävissä sen sisältä. Siksi myöskään kosmologian, tai tieteen ylipäänsä, kehitys ei sellaisenaan haasta ainakaan teistisiä uskontoja. Teologinen maailmankuva on luonteeltaan ensijaisesti filosofinen ja siksi se voidaan toden teolla haastaa vain filosofisilla perusteilla. Näin oli tapahtunut Ransomin tapauksessa yllä. Hän oli kasvanut maailmaan, jossa oli ”vain faktoja, muttei lainkaan merkitystä”.

Lewisin toisessa romaanissa Kaspianin matka maailman ääriin käydään seuraava keskustelu Eustace-pojan ja Ramandu-nimisen vanhan miehen kanssa, joka tosiasiassa onkin ihmismuodon ottanut tähti. Eustace toteaa hämmästyneenä: ”Meidän maailmassamme tähdet ovat valtavia tulisia kaasupalloja”. Tähän Ramandu vastaa, että ”ei tuo ole se mikä tähti on, vaan mistä se koostuu.”  

Vaikka Lewisin esimerkki on luonteeltaan fantasiakirjallinen, se alleviivaa mielestäni oikeaa huomiota todellisuudesta. Vaikka tieteen ja filosofian maailman menevät usein päällekkäin, ne eivät redusoidu toisiinsa.

Lähteet:

Clive Staples Lewis, The Discarded Image: An Introduction to Medieval and Renaissance Literature (Cambridge: Cambridge University Press, 1964).

Clark Stephen R.L., “God, Reason, and Extraterrestials,” in God, Mind and Knowledge, ed. Andrew Moore (Farnham: Ashgate, 2014), 171–86.

Michael Ward, Planet Narnia: The Seven Heavens in the Imagination of C. S. Lewis (New York: Oxford University Press, 2008).

Kuvat:

Juskteez Vu@Unsplash.com. CC0.

slagheap@Flickr.com. CC BY 2.0.

Bartolomeu Velho: Wikimedia Commons. PD.

Gustave Dore: Wikimedia Commons. PD.

”Pale Blue Dot”. Wikimedia Commons. PD.

Ylös