Mistä johtuu filosofian perinteisten suurten kysymysten ohittaminen akateemisessa ajattelussa? John Haldane esittää vieraskynänsä toisessa osassa, että taustalla ovat ennen kaikkea 1800-luvun luonnontiede ja hermeneuttinen teorianmuodostus, joiden herättämiin kysymyksiin on yritetty vastata ainakin neljällä tavalla. Artikkelin ensimmäisen osan voi lukea täältä.

Mielen, sielun ja jumaluuden ohittaminen akateemisessa ajattelussa tulevat täysin ymmärrettäviksi vain, jos huomioidaan toinenkin filosofiassa tapahtunut muutos. 1800- ja 1900-luvuilla filosofiaan vaikutti kaksi eri voimatekijää. Toinen niistä oli luonnontiede, jonka tavoite on laajasti ymmärrettynä empiiristen ilmiöiden selittäminen.

Toinen tekijöistä oli hermeneuttinen teorianmuodostus, jonka tavoite on olevia oloja horjuttavat paljastukset. Näihin paineisiin vastattiin neljällä eri tavalla: antamalla periksi skientismille tai hermeneutiikalle, siirtymällä tekemään aatehistoriaa tai huojumalla sekavasti eri filosofisen tutkimuksen luonnetta ja mahdollisuuksia koskevien käsitysten välillä.

Skientistinen ja hermeneuttinen vaikutus filosofiaan perustuu 1800-luvun teorianmuodostukseen. Kemia tarjoaa kenties selvimmän esimerkin selitysmallista, jonka määrittelevät alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ja alkuaineiden vuorovaikutusta hallitsevat lait. Tämän mallin mukaan olioiden ja ominaisuuksien moneus selitetään äärellisellä määrällä perusosia ja niiden yhdistämistavoilla. Tällainen teoria sallii korkeamman tason olioiden, ominaisuuksien ja vaikutusten selittämisen alemman tason syiden avulla. Tämä selityskäsitys muistuttaa klassisen filosofian todistuksen käsitettä: varmoja johtopäätöksiä johdetaan täysin epäilyksettömistä premisseistä puhtaasti deduktiivisen päättelyn avulla.

Modernit luonnontieteilijät eivät ole taipuvaisia ajattelemaan, että heidän tutkimuskohteensa saavuttaisi antiikin ja keskiajan ajattelijoiden varmoihin lähtökohtiin perustuvalle deduktiiviselle järjestelmille antaman varmuuden asteen. He tiedostivat periaatteita koskevaan varmaan tietoon liittyvät ongelmat ja lisäksi tajusivat, että teorioiden muodostaminen ja soveltaminen edellyttää erehtyvän arvostelukyvyn käyttöä. Kemian menestys asetti silti haasteen varman ja yleispätevän tiedon mahdollisuuteen sitoutuneille tutkijoille – eli filosofeille.

Tähän haasteeseen annettiin monia vastauksia. Esimerkiksi St. Andrewsin yliopiston J. F. Ferrier (joka kehitti termin ”epistemologia”) yritti herättää rationalistien metodit henkiin kehittämällä metafysiikkaa deduktiivisena tieteenä. Häntä sitten pilkkasi J. S. Mill, joka oli omaksunut uuden tieteellisen mallin äidinmaidostaan. Mill myös havaitsi, että todellinen tiede perustelee tuloksensa jollain todennäköisyydellä ja on väliaikaista. Hän myös väitti, että filosofian on samalla tavoin myönnettävä erehtyväisyytensä.

On mahdollista tutkia muitakin filosofien tapoja vastata tieteen asettamaan haasteeseen, mutta lopputulos osoittaa oikeaksi yleisemmän väitteen: filosofit käänsivät aikaisemman ajattelutapansa ympäri ja pitivät tiedettä mallina järjestelmällisestä tiedonhankinnasta. He mukauttivat tutkimustapaansa vastaamaan luonnontiedettä, ja näin yrittivät hankkia omalle oppialalleen samanlaista menestystä ja arvovaltaa kuin 1800- ja 1900-lukujen tieteellä. Jokainen metafysiikkaa, kieli- ja mielenfilosofiaa, metaetiikkaa ja nykyisin jopa etiikan teorioita tunteva tietää varmaan, mitä tarkoitan. Näiden alojen filosofia on muodostunut ilmiöitä selittävien teorioiden luomiseksi. ”Selittäminen” taas liittyy läheisesti tai on jopa yhtäpitävä ”ennustamisen” kanssa.

Verrattuna antiikin filosofiaan tämä selvästikin merkitsee aiheen vaihtamista. Meidän on kuitenkin tutkittava kysymystä filosofian oikeasta päämäärästä, ennen kuin voimme väittää nykyisen filosofiakäsityksen olevan virheellinen. On olemassa laaja nykyajattelun perhe, joka on täysin samaa mieltä luonnontieteen selitysmallin kelvottomuudesta filosofiassa. Tämä on hermeneuttisen teorianmuodostuksen koulukunta, joka tähtää nykyoloja horjuttaviin paljastuksiin. Kutsuessani tätä koulukuntaa ”horjuttavaksi”, en väitä siltä puuttuvan rakentavia päämääriä. Tällaiset lähestymistavat itse asiassa tyypillisesti katsovat tarjoavansa jonkinlaista vapautumista. Tällainen emansipatorinen tehtävä kuuluu läpi joidenkin sen kannattajien käyttämästä ilmauksesta: ”profeetallinen postmodernismi”.

Otetaan esimerkki, joka auttaa ymmärtämään, miten nämä lähestymistavat toimivat. Marxin mukaan ihmisen ajattelun ja toiminnan maailma perustuu talouden aineelliseen perustasoon eikä ylitä sitä. Yhteiskunnan historia on luokkataistelun historiaa. Marx sai Hegeliltä idean historiallisesta dialektiikasta. Kun Hegel etsi rationaalisen perussyyn toimintaa taiteesta, uskonnosta ja filosofiasta, niin Marx etsi sitä taloustieteestä ja uskoi näkevänsä historian todellisen perustason materiaalisessa evoluutiossa.

Tämän käsityksen deterministisyys on kiinnostava kysymys, mutta joka tapauksessa selitysmalli tarjoaa kannattajiensa mielestä horjuttavan paljastuksen. Naiivien ja petettyjen mielestä sosiaaliset rakenteet voivat näyttää järjen tuotteilta, mutta tosiasiassa ne ovat raakojen materiaalisten voimien tuotteita. Katsottaessa riittävän kaukaa tällaisten teorioiden väliset erot katoavat ja niiden tilalle tulevat häikäisevät samankaltaisuudet. Marxilaiset, jälkimarxilaiset, freudilaiset, jälkifreudilaiset, nietzscheläiset ja jälkinietzscheläiset, foucaultilaiset ja derridalaiset ovat eroistaan huolimatta yhtä mieltä siitä, että perinteisen filosofian ja etiikan analyyseissä käytetyt kategoriat ovat väärän tietoisuuden tuotteita. Kerromme näitä tarinoita itsellemme ja muille, koska tavoitteenamme on saada yhteiskunnallista valtaa ja pitää siitä kiinni.

Analyyttisen perinteen filosofit joskus vain osoittavat parilla lauseella, että nämä teoriat syyllistyvät geneettiseen tai efektiiviseen virhepäätelmään. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä perusteeksi hylätä näitä valtavirtafilosofian asemasta kilpailevia teorioita. Syytös perustuu ideaan, että on sekaannus samaistaa väitteen sisältö ja sen syyt tai vaikutukset. Joku voi kannattaa uskomusta, että avioliitto tai taide ovat arvokkaita, koska se on taottu hänen kalloonsa, tai koska se ajaa hänen tai hänen eturyhmänsä etua. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä uskomuksen totuuden kanssa.

Vaikka tämä vastaus on oivaltava, se saattaa silti olla kehäpäätelmä. Voi näet olla, että uskomus ei voi olla tosi eikä epätosi. Tällöin syy ja vaikutus tarjoavat ainoan selityksen sen kannattamiselle. Samoin ajattelumme voi olla enemmän voimatekijöiden kuin perusteiden aikaansaamaa, vaikka totuuskysymys ei häviäisikään. Tällöin horjuttavan paljastuksen hermeneutiikka voi tarjota asiaan paremmin sopivan analyysin.

Jotkut filosofit ovat antaneet periksi hermeneuttisen haasteen edessä ja luopuneet perinteisestä filosofisesta analyysistä ja argumentaatiosta. Jotkut vastustavat edelleen tätä haastetta lisäämällä oman tutkimuksen historiallisen ja sosiaalisen kontekstin huomiotta jättämisen formaaliin syytteeseen geneettisestä virhepäätelmästä. Tämä reaktio osoittaa, että valtatekijöiden määräävän aseman mahdollisuus ehkä tosiasiassa vaivaa heitä. Niinpä tämän mahdollisuuden pelko saa heidät hurskaasti kääntymään käytännön kannalta merkityksettömien asioiden puoleen. Kumpikin vastaus johtaa perinteisen käsityksen mukaista filosofiaa köyhempään filosofian muotoon.

Jotkut ajattelijat inhoavat perinteiselle filosofiakäsitykselle esitettyjä vaihtoehtoja, vaikka he pitävät mahdottomana palata siihen. He ovat sitten siirtyneet filosofian harjoittamisesta sen oppisisältöjen tutkimiseen. En itse piirrä tarkkaa rajaa filosofian harjoittamisen ja filosofian historian välille. Itse asiassa uskon, että on olemassa ”tapa tehdä systemaattista filosofiaa historiallisesti”, eli käydä filosofiseen keskusteluun menneen filosofian ja sen hahmojen kanssa. On myös mahdollista työskennellä eri aikakausien ja kulttuurien rajat ylittävän filosofisen tradition sisällä. (Tämä on minun suhteeni Tuomas Akvinolaiseen ja tomismiin.) On silti eri asia luottaa vuosisatojen läpi ulottuvaan filosofiseen käytäntöön, kuin vetäytyä menneisyyden tutkimiseen kohdattuaan vastaamattomalta näyttävän nykyhaasteen.

Lopuksi on vielä neljäs reaktio. Jotkut filosofit eivät täysin luovuta näiden haasteiden edessä, mutta he eivät toivo tarjoavansa pakotietä nykyfilosofian käytännön seurauksista. Tarkoitan tässä niitä filosofeja, jotka hortoilevat sinne tänne sekaannuksen tilassa eivätkä osaa sanoa, onko olemassa ikuisia filosofisia kysymyksiä tai erillisiä filosofisia metodeja. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät he tiedä, onko perinteisen filosofian oppialaa lainkaan olemassa.

Ilmaus ”perinteinen filosofia” nostaa esiin kysymyksen, mitä näin ymmärretty filosofia on. Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää, että yhdistetään vastaukset kysymyksiin: Miten tulee toimia ihmisenä maailmassa? Mitä on olla ihminen? Millainen maailma on? ja Mistä on kyse todessa ajattelussa ja oikeassa toiminnassa? Tällainen vastaus sisältää laajasti ymmärretyn filosofian tavoitteet ja sisällöt. Se ei kuitenkaan vastaa viime aikojen ja nykyhetken filosofian polttavimpana tuntemaan kysymykseen. Kysymys on hyvin lyhyt: Mitä on filosofinen ajattelu?

G. E. M. Anscombe oli eräs 1900-luvun parhaista filosofeista. Hän luonnehti oppialaansa ”vaikeimpia ja perustavimpia kysymyksiä koskevaksi ajatteluksi.” Vaikka tämä muotoilu onkin hyvin muistettava, se on skolastikkojen kielellä sanottuna ulkoinen määritelmä. Se määrittelee filosofian sen tutkimuskohteen avulla. Epäilen, että Anscombe jätti tarkoituksella filosofisen ajatteluprosessin luonnehtimatta.

Harvat ovat kanssani eri mieltä, jos väitän filosofian olevan abstraktia reflektiota. Näin kuitenkin on, koska ilmaus ”abstrakti reflektio” tarkoittaa nykyisin vain puhdasta ajattelua. Menneen ajan ajattelijat tarkoittivat tällä ilmauksella tiettyä ajattelun muotoa. Keskiajan skolastikot tarkoittivat ”abstraktiolla” välittömästä objektista irrotettua ajattelua, joka ei tavallisesti edellytä läsnä olevaa kohdetta. Sen vastakohta on ”intuitiivinen tietoisuus”, joka tarkoittaa meille läsnä olevan asian ajattelemista. Sanotaan, että voimme ajatella läsnä olevaa asiaa, koska se vaikuttaa tietoisuuteemme. Miten asiaa sitten on mahdollista ajatella, jos se on poissaoleva? Perinteisen vastauksen mukaan tämä on mahdollista, koska olemme muodostaneet tämän asian käsitteen ja luultavasti myös tämäntyyppisten asioiden yleiskäsitteen.

Skolastikot erottelivat samalla tavoin kaksi reflektiivisen ajattelun tasoa, joita he kutsuivat ”ensimmäisen kertaluvun” ja ”toisen kertaluvun” ajatteluksi. Ensimmäisen kertaluvun ajattelu käyttää abstrakteja käsitteitä asioiden ajattelemiseen. Ajattelen esimerkiksi nyt perheeni kissaa Mollya. Toisen kertaluvun ajattelussa mieli kääntyy tarkastelemaan käsitettä itseään ja kohdistaa huomionsa siihen. Abstrakti ajattelu on siis käsitteiden sisältöä koskevaa ajattelua.

Tällä käsityksellä on juurensa Platonin ja Aristoteleen kirjoituksissa, ja Tuomas Akvinolainen, Descartes ja Kant kehittelevät sitä eteenpäin. Se liittyy käsiteanalyysiin, joka pitkään leimasi angloamerikkalaisen filosofian valtavirtaa. Kuitenkin W. V. O. Quinen ja muiden 1900-luvun amerikkalaisten pragmatistifilosofien kritiikki analyyttisen ja synteettisen erottelua vastaan näyttää haavoittaneen kuolettavasti tätä filosofiakäsitystä.

Leibniz erotteli järjen totuudet ja tosiasiatotuuksista vuonna 1704 ilmestyneessä teoksessaan New Essays on Human Understanding. Hän väitti, että järjen totuudet ovat välttämättömiä (eli tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa), mutta tosiasiatotuudet ovat vain kontingentisti tosia (eli tosia tässä maailmassa). Tästä näyttää seuraavan, että järjen totuudet eivät riipu empiirisistä tosiasioista, kun taas tosiasiatotuudet riippuvat tosiasiassa vallitsevista asiantiloista. Tämä erottelu oli erittäin tärkeä Leibnizin jälkeisessä filosofiassa, kun se raivasi tietä Humelle ja tämän innoittamalle loogiselle positivismille. Hume esittää tunnetun huomionsa vuonna 1748 kirjoitetussa teoksessaan Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä:

Kaikki inhimillisen ajattelun tai tutkimuksen kohteet voidaan luonnostan jakaa kahteen ryhmään, nimittäin mielteiden suhteisiin (relations of ideas) ja tosiseikkoihin (matters of fact). Edelliseen ryhmään kuuluvat sellaiset tieteet kuin geometria, algebra ja aritmetiikka, ylipäänsä jokainen väittämä, jonka varmuus on joko havainnollinen (intuitiivinen) tai todistettavissa (demonstratiivinen). (…) Tämäntapaisia väittämiä voidaan keksiä puhtaan ajattelun avulla, riippumatta siitä onko mitään vastaavaa todellisuudessa olemassa. (…) Tosiseikat, inhimillisen ajattelun toinen esine, eivät ole samalla tavalla varmat; eikä niiden totuus, oli se kuinka suuri tahansa, koskaan ole meille samalla tavalla ilmeinen kuin edellisessä tapauksessa. Jokaisen tosiseikan vastakohta on aina ajateltavissa, koska tähän ei koskaan voi sisältyä mitään ristiriitaisuutta, ja ajatuksemme käsittää sen yhtä helposti ja selvästi kuin kaikkein luonnonmukaisimman totuuden. (Suomentanut Eino Kaila.)

Nämä lauseet tarjosivat Humelle ja hänen seuraajilleen menetelmän kyseenalaistaa perinteiset oletukset moraalia, arvoja sekä yleisemmin uskontoa ja metafysiikkaa koskevan päättelyn oikeellisuudesta. Koskevatko ne tosiasioita? Jos ne koskevat, niin nämä tosiasiat pitää voida osoittaa. Ovatko ne järjen totuuksia? Jos ne ovat, niin väitteen kiistämisen pitää voida osoittaa johtavan ristiriitaan. Faktojen ja järjen totuuksien erottelu tarjosi myös vastauksen kysymykseen, miten filosofia voi tarjota varmaa tietoa. Erottelun avulla voidaan näet osoittaa, että filosofia saavuttaa varmuuden vain rajoittumalla analysoimaan ideoita ja niiden välttämättömiä suhteita.

Quinen saavutus oli osoittaa, että tämä erottelu kiertää kehässä. Mutta missä tilanteessa olemme nyt? Jos Quine on oikeassa väittäessään, että kaikki totuudet (paitsi tiukassa mielessä loogiset totuudet) ovat empiirisiä, niin mikä on filosofian tulevaisuus? Quine ei nähnyt ongelmia pitää filosofiaa hyvin yleisenä tieteenalana, koska hän oli vakaumukseltaan skientisti. Miten sitten pitäisi ajatella, jos uskoo mielen, sielun ja Jumalan kaltaisten aitojen metafyysisten kysymysten jäävän luonnontieteen ulkopuolelle?

Uskoakseni tähän kysymykseen voidaan vastata. Meidän on tajuttava, että filosofian asema rationaalisena ja abstraktina reflektiona ei riipu Humen kuvaamasta ja Quinen hylkäämästä totuuksien ja tutkimuksen muotojen erottelusta. Näin ilmaus abstrakti reflektio tekee paluun juurilleen.

Oletetaan, että muodostamme käsitteet vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Näin ne ovat vastuussa todellisuudelle. Jopa todellisuuden määrittämien käsitteiden päälle rakennetut käsitteet liittyvät näin tosiasioihin. Tästä huolimatta abstraktio ja reflektio voi ottaa runsaasti etäisyyttä yksilöolioihin ja konkreettisiin tosiasioihin. Tämä mahdollistaa yleisimpien ja abstraktien mahdollisuuksien ajattelemisen. Tällöin abstraktin ajattelun mahdolliset tapahtumakulut eivät ole vailla tosiasiaperusteita.

Esimerkiksi ristiriidattomuus ei itsessään osoita väitettä mahdolliseksi. Sitä vastoin mahdollisuuksien perustaa on etsittävä todellisuudesta. Tosiasiallisten välttämättömyyksien lisäksi ajattelu kohdistuu myös käsitteellisiin totuuksiin. Käsitteelliset totuudet sisältävät merkityksen nojalla todet väitteet, mutta joukkoon kuuluu myös muita väitteitä. Käsitteellisesti tosia ovat näet myös väitteet, joiden kielto ei ole ymmärrettävä hyväksymiemme uskomusten, käsitteiden ja käsitteellisten yhteyksien taustaa vasten. Ajattelu ja kokemuksen maailma ovat näin ollen yhteen kietoutuneita.

Filosofia siis yhdistää käytännössä vastaukset kysymyksiin: Miten tulee toimia ihmisenä maailmassa? Mitä on olla ihminen? Millainen maailma on? ja Mistä on kyse todessa ajattelussa ja oikeassa toiminnassa? Näiden kysymysten vastaukset yhdistetään rationaalisen abstraktin reflektion avulla. Tarkastelemme käsitteitämme, jotka perustuvat todellisuuden kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Tulkitsemme käsitteemme ja todellisuuden kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta kokonaisvaltaisesti ja näin saavutamme rationaalisia totuuksia. Nämä totuudet auttavat meitä myös vastaamaan kysymyksiin, ovatko mieli, sielu ja Jumala olemassa ja mikä on niiden luonne.

Tämä artikkeli perustuu Haldanen vuoden 2005 Gifford-luentojen sarjan ensimmäiseen luentoon. Artikkeli on julkaistu alunperin First Things -lehdessä marraskuussa 2005. Artikkelin ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Käännös: Lauri Snellman.

Kuva: dun_deagh@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.