2000 vuotta pyrkimyksiä löytää Jumalalle pätevä syy sallia maailman pahuus eivät olet tähän päivään mennessä tuottaneet ainuttakaan ongelmatonta tai edes yleisesti hyväksyttyä teodikeaa. Augustinuksen vapaan tahdon teodikealla on modernit kannattajansa, mutta tästä huolimatta se on vähitellen joutunut antamaan tilaa myös uusille ajatuksille.

Tämän artikkelin ensimmäisessä osassa käsiteltiin sitä, miten pahan ongelmaan liittyvät kysymyksenasettelut ovat vuosisatojen saatossa kehittyneet pahan alkuperään liittyvistä pohdinnoista kohti Jumalan olemassaolon kyseenalaistavia muotoiluja.

1900-luvun kuluessa keskustelu pahan ongelmasta on vähitellen siirtynyt loogisen pahaa koskevan argumentin ympäriltä evidentiaalisen argumentin pariin. Samalla modernin uskonnonfilosofian keskeisimmiksi teodikealinjoiksi ovat muodostuneet niin sanotut luonnonlakiteodikeat ja sielunmuokkausteodikeat.

Eliminoisiko hyvä Jumala kaiken pahan?

Viime vuosisadan tunnetuimpia loogisen pahaa koskevan argumentin puolestapuhujia on australialainen J. L. Mackie. Hänen mukaansa hyvällä ja kaikkivoivalla Jumalalla tulisi olla sekä tahtoa että taitoa eliminoida pahuus luomastaan maailmasta. Koska tuntemassamme todellisuudessa kuitenkin on pahuutta ja kärsimystä, ei Jumalaa näin ollen voi Mackien mukaan olla olemassa.

Mackien argumentin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että se olettaa premissien Jumalan halukkuudesta ja kyvystä torjua paha olevan välttämättömiä totuuksia. Loogiseen argumenttiin voidaankin tyypillisesti vastata kieltämällä edellä mainitut premissit, sillä kärsimyksellä on toisinaan tapana johtaa lopulta hyvään.

Looginen pahaa koskeva argumentti on kaadettavissa Jumalan ominaisuuksista (täydellisen hyvä, kaikkivoipa, kaiken tietävä) tinkimättä, jos voidaan osoittaa, että Jumalalla voi olla moraalisesti hyväksyttäviä syitä olla eliminoimatta kaikkea pahaa maailmasta. Jumala voi sallia kärsimyksen, jos siitä seuraa jotakin sellaista hyvää, jota ei ole mahdollista saavuttaa mitenkään muuten, ja joka on arvokkaampaa kuin se hyvä, jonka kärsijä menettää.

Salliessaan ihmisen kärsimyksen Jumala toimii siis samaan tapaan kuin esimerkiksi vanhempi, joka vie neuloja kammoavan lapsensa rokotettavaksi. Vaikka lapsi joutuu kärsimään hetken, seuraa tästä kärsimyksestä hänelle kuitenkin mahdollisuus pysyä terveenä ja välttää näin vielä suuremmat kärsimykset. Tiettyjen kärsimysten taustalla voidaan nähdä Jumalan halu tuottaa ihmiselle jotakin suurempaa hyvää, kuten esimerkiksi läheisemmän jumalasuhteen.

Pahan olemassaolo ei siis sellaisenaan ole välttämättä teismin kannalta ongelmallista. Kysymysmerkiksi muodostuu kuitenkin sellainen paha, joka vaikuttaa turhalta ja tarkoituksettomalta. Esimerkiksi sille, miksi pieni lapsi menehtyy kuorma-auton alle, on vaikea löytää suurempaa hyvää palvelevaa tarkoitusta. Loogisen argumentin heikkous on kuitenkin tässäkin tapauksessa se, että on vaikea osoittaa, milloin näennäisesti tarkoitukseton paha todella on sitä.

Pahan tarkoitusta ei voida tietää

Edellä mainittu haaste loogiselle pahaa koskevalle argumentille osoittaa, että se on liian kunnianhimoinen pyrkiessään todistamaan Jumalan olemassaolon mahdottomaksi. Tästä syystä modernien uskonnonfilosofien keskuudessa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, ettei pahan ongelmasta keskustelu loogisen argumentin valossa ole kovinkaan mielekästä.

Evidentiaalisen argumentin etuna on se, että se pyrkii osoittamaan Jumalan olemassaolon ainoastaan epätodennäköiseksi rakentumalla sen ajatuksen varaan, että jos Jumala olisi olemassa, maailmassa ei olisi ainakaan tarkoituksetonta pahaa. Tarkoituksettoman pahan olemassaolo on kuitenkin hyvin todennäköistä, ja siksi Jumalan olemassaolo on argumentin mukaan vastaavasti epätodennäköistä.

Modernissa uskonnonfilosofiassa evidentiaalista pahaa koskevaa argumenttia ovat puolustaneet muun muassa yhdysvaltalaiset William Rowe ja Paul Draper. Rowen lukuisista pahaa koskevista argumenteista keskeisin on se, että maailmassa ilmenee valtavia määriä äärimmäistä kärsimystä, jonka oikeuttava suurempi hyvä on kuitenkin ihmiskunnalta edelleen pimennossa.

Rowen mukaan todellisuudessamme on siis sellaista pahuutta, jonka Jumala olisi voinut estää torjumatta samalla jotakin suurempaa hyvää. Näin ollen sellaista syytä, joka antaisi Jumalalle oikeuden sallia pahuuden maailmassa, ei Rowen mukaan ole – ja tästä syystä kärsimyksen todellisuus osoittaa, ettei Jumalaa voi olla olemassa.

Muun muassa Draper on kritisoinut Rowen argumenttia siitä, että se koskee pikemminkin ihmisen kykyä selittää pahan oikeutusta kuin pahaa itsessään. Draper itse edustaa sellaista Humen innoittamaa ajattelun linjaa, jonka mukaan jokin muu vaihtoehtoinen olettamus kuin teismi selittää paremmin maailmassa ilmenevää hyvän ja pahan sekoitusta. Draperin mukaan yksi tällaisten niin sanottujen humelaisten argumenttien eduista on se, että ne vetoavat suoraan pahuuteen liittyviin tosiasioihin sen sijaan, että ne kohdistuisivat Rowen argumentin tapaan ihmisen kykyyn luoda teodikeoita.

Evidentiaalinen pahaa koskeva argumentti ei sekään ole aukoton. Sen ongelmaksi muodostuu ensisijaisesti premissi, jonka mukaan tarkoituksettoman pahan olemassaolo on todennäköistä. Ihmisen tiedon rajallisuuden vuoksi tällaista väitettä ei ole mahdollista osoittaa todeksi tai epätodeksi, ja siksi keskustelu evidentiaalisesta argumentista ajautuu ennen pitkää ratkaisemattomaan tilanteeseen.

Hyvät, pahat luonnonlait

Historiallista teodikeakeskustelua hallinnutta Augustinuksen vapaan tahdon teodikeaa on modernissa uskonnonfilosofiassa vienyt eteenpäin ja muotoillut uudelleen erityisesti yhdysvaltalainen Alvin Plantinga.

Plantingan mukaan vapaaseen tahtoon vetoaminen ratkaisee pahan ongelman, koska jos pahuuden ajatellaan johtuvan vapaasta tahdosta, ei pahuuden ja Jumalan kaikkivoipuuden, kaiken tietävyyden ja täydellisen hyvyyden välillä ole loogista ristiriitaa. Yritykset haastaa augustinolainen teodikea johtavatkin yleensä umpikujaan, sillä ihminen ei voi koskaan tietää, voisiko olemassa todella olla nykyistä parempi maailma, jonka asukkailla silti olisi myös vapaa tahto.

Toisaalta Augustinuksen teodikea vastaa kuitenkin ainoastaan moraalisen pahan ongelmaan, joka koskee ihmisen aiheuttamaa pahaa. Se jättää luonnollisen, ihmisestä riippumattoman pahan täysin huomiotta. Luonnollisen pahan ongelmaan pureutuvat syvemmin luonnolaki- ja sielunmuokkausteodikeat, joiden tieltä augustinolainen traditio on joutunut 1900-luvulla väistymään.

Luonnonlakiteodikeoilla tarkoitetaan sellaista teodikearatkaisujen linjaa, joka vetoaa maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen. Siinä missä Lissabonin maanjäristys sai 1700-luvun ajattelijat pohtimaan Jumalan hyvyyttä ja kyseenalaistamaan Leibnizin ajatukset parhaasta mahdollisesta maailmasta, herätti tapaninpäivänä 2004 tapahtunut Kaakkois-Aasian tsunami samanlaista laajaa keskustelua.

Useissa kannanotoissa esiintyi ajatus siitä, että luonnon sattumanvaraiselta vaikuttavan tuhovoiman taustalla olisi kuitenkin lopulta jonkinlainen jumalallinen suunnitelma ja tarkoitus. Luonnonlakiteodikeoihin tällainen ajattelu ei kuulu, vaan ne perustuvat ajatukselle siitä, että pahuus ja kärsimys ovat yksinkertaisesti välttämätön osa tuntemaamme maailmaa. Esimerkiksi sama vesi, joka on meille elintärkeää, voi tulvana aiheuttaa myös vakavaa vahinkoa ja kärsimystä vailla sen suurempaa merkitystä.

Kehittävä kärsimys

Luonnonlakiteodikeoiden ohella modernissa keskustelussa keskeisiä ovat myös niin sanotut sielunmuokkausteodikeat. Ne perustuvat ajatukselle siitä, että maailmassa vallitseva kärsimys ohjaa ihmistä oikeaan toimintaan ja asenteeseen sekä jalostaa hänessä erilaisia hyveitä. Nämä teodikeat liittyvät alkuaan jo Augustinusta varhaisempaan hellenistiseen kirkkoisien traditioon, sillä ensimmäisen sielunmuokkausteodikean muotoili 100-luvulla kirkkoisä Irenaeus.

Moderniin uskonnonfilosofiaan tämän irenaeolaisen tradition on tuonut englantilainen John Hick, joka esittelee vuonna 1966 julkaistussa teoksessaan Evil and the God of Love oman tuonpuoleisuuteen painottuvan sielunmuokkausteodikeansa. Hickin mukaan epätäydellisen, kärsimyksen täyttämän maailman tarkoitus on mahdollistaa ihmisen kehitys kohti oikeaa suhdetta Jumalaan.

Hickin teos on vaikuttanut nykykeskusteluun hyvin voimakkaasti, ja siksi sitä voidaan pitää jopa modernin, evidentiaalisen argumentin ympärille kiertyneen teodikeakeskustelun alkupisteenä. Teoksen merkitys perustuu osittain sille, että Hickin teoria haastaa teodikeakeskustelua vuosisatoja hallinneen augustinolaisen tradition.

Evidentiaalisen pahaa koskevan argumentin ympärillä käytävässä keskustelussa oleellista on se, että koettu kärsimys on tie johonkin suurempaan hyvään. Hick on moderneista uskonnonfilosofeista ensimmäinen, joka selkeästi esitti tällaisia ajatuksia ja loi niiden pohjalta täyden teodikean.

Kärsimys tienä kohti Jumalaa

Kaikesta merkittävyydestään huolimatta Hickin teodikea on saanut osakseen myös kritiikkiä, ja jopa Hick itse sanoutui myöhäisemmässä tuotannossaan osittain irti näistä ajatuksistaan. Sielunmuokkausteodikeat kuitenkin elävä ja voivat hyvin myös 2000-luvun uskonnonfilosofiassa, mistä mainiona osoituksena on yhdysvaltalaisen Eleonore Stumpin perusteellinen teos Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering vuodelta 2010.

Teoksessaan Stump lähestyy pahan ja kärsimyksen ongelmaa Tuomas Akvinolaisen filosofian sekä raamatunkertomusten kautta. Stumpin teodikean ytimessä on sielunmuokkausteodikeoiden tapaan ajatus siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään.

Sielunmuokkausteodikeoille tyypillisestä perusajatuksestaan huolimatta Stump tuo teoksellaan moderniin teodikeakeskusteluun paljon uutta ammentamalla ajatteluunsa aineksia keskiaikaisesta filosofiasta sekä korostamalla raamatunkertomusten merkitystä kärsimyksen tarkoituksen valottajina. Stumpin niin sanottu narratiivinen teodikea on oivallinen esimerkki siitä, että keskustelu pahan ongelmasta elää ja uudistuu edelleen 2000-vuotisesta historiastaan huolimatta.

Lohduttaako teodikea kärsivää?

Pitkästä historiastaan huolimatta uskonnonfilosofinen keskustelu pahan ongelmasta ei ole tähän päivään mennessä onnistunut löytämään ongelmaan aukotonta ratkaisua – eikä todennäköisesti tule koskaan löytämäänkään. Jobin tarinan loppu, jossa Job jollakin tavalla tuntuu unohtavan katkeruutensa Jumalaa kohtaan, vaikkei lopulta saakaan kärsimyksilleen minkäänlaista selitystä, on hyvä esimerkki siitä, että kärsimyksen ongelmaa ei ole mahdollista käsitellä ainoastaan filosofisin argumentein. Jos pahan ongelmaan on olemassa ratkaisu, on se lopulta henkilökohtainen ja kokemuksellinen – ei pelkkä filosofinen syllogismi.

Kirjallisuus:

Amnell, Matti T.

1999 Uskontojen universumi. John Hickin uskonnllisen pluralismin haaste ja siitä käyty keskustelu. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Draper, Paul & Dougherty, Trent

2014 Explanation and the Problem of Evil. – The Blackwell Companion to the Probel of Evil. Ed. Justin P. McBryer & Daniel Howard-Snyder. Chichester: Wiley Blackwell. 67–82.

Hart, David Bentley

2005 The Doors of the Sea. Where was God in the Tsunami? Grand Rapids, MI: Eerdmans.

Hick, John

1966 Evil and the God of Love. Lontoo: Macmillan.

Hickson, Michael J.

2014 A Brief History of Problems of Evil. – The Blackwell Companion to the Problem of Evil. Ed. Justin P. McBryer & Daniel Howard-Snyder. Chichester: Wiley Blackwell. 3–18.

Howard-Snyder, Daniel

2014 The Logical Problem of Evil: Mackie and Plantinga. – The Blackwell Companion to the Probelm of Evil. Ed. Justin P. McBryer & Daniel Howard-Snyder. Chichester: Wiley Blackwell. 19–33.

van Inwagen, Peter

2008 The Problem of Evil. Oxford: Oxford University Press.

2005 The Problem of Evil. – The Oxfrod Handbook of Philosophy of Religion. Ed. William J. Wainwright. Oxford: Oxford University Press. 188–219.

Latzer, Michael J.

2001 Descarte’s Theodicy of Error. – The Problem of Evil in Early Modern Philosophy. Ed. Elmar J. Kremer & Michael J. Latzer. Toronto: University of Toronto Press. 35–48.

Lehtonen, Tommi

2003 Paha ongelma. – Uskonnonfilosofia. Toim. T. Helenius et al. Helsinki: WSOY. 354– 371.

Oppy, Graham

2014 Rowe’s Evidential Arguments from Evil. – The Blackwell Companion to the Probelm of Evil. Ed. Justin P. McBryer & Daniel Howard-Snyder. Chichester: Wiley Blackwell. 49–66.

Plantinga, Alvin

1974 The Nature of Necessity. Oxford: Clarendon Press.

Stump, Eleonore

2010 Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering. Oxford: Oxford University Press.

Vainio, Olli-Pekka & Visala, Aku

2011 Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Kirjapaja.

van Woudenberg, René

2014 A Brief History of Theodicy. – The Blackwell Companion to the Problem of Evil. Ed. Justin P. McBryer & Daniel Howard-Snyder. Chichester: Wiley Blackwell. 177–191.

Kuva: Casey Fyfe@Unsplash.com. CC0.