Mitä tiede kertoo meille uskonnon alkuperästä? Mitä filosofisia taustaoletuksia evolutiivis-psykologiset teoriat uskonnon synnystä sisältävät? Miten kristittyjen tulisi suhtautua näihin teorioihin? Entä ovatko ne ja kristinusko keskenään sovittamattomassa ristiriidassa?

Näitä kysymyksiä pohtivat biologian, filosofian ja teologian alojen huippuosaajat vuonna 2009 julkaistussa 16 artikkelia sisältävässä kokoomateoksessa The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion.

The Believing Primate on uskonnon ja tieteen välistä suhdetta käsittelevän keskustelun kannalta merkittävä teos, sillä se luo ensimmäisenä laajan katsauksen uskonnon alkuperää käsitteleviin evolutionistisiin teorioihin ja suo samalla myös filosofeille ja teologeille mahdollisuuden kommentoida niitä. Teoksessa myös pääsevät yhtälailla ääneen sekä ateistit että teistit, mikä luo siitä moniäänisen ja kiinnostavan kokonaisuuden.

Jeffery Schloss & Michael J. Murray (toim.), The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion. Oxford: Oxford University Press 2009. 365 s.

Teoksen alkupäässä ovat artikkelit, joissa esitellään erilaisia evolutionistisia teorioita uskonnon alkuperästä (artikkelit 1-5), joiden jälkeen seuraavat filosofiset ja teologiset (tai filosofis-teologiset) artikkelit (artikkelit 6-16). Etenen tässä artikkelissa samassa järjestyksessä, eli referoin ensin pääpiirteissään The Believing Primatessa esitellyt viimeaikaiset luonnontieteelliset selitykset uskonnolle, minkä jälkeen keskityn kirjan filosofiseen ja teologiseen antiin.

Uskonto – evoluution sivutuote?

The Believing Primatessa luonnontieteen näkökulmaa uskonnon alkuperää esittelevissä tiedemiehissä on sekä adaptionistisen että ei-adaptionistisen kannan edustajia. Adaptionistinen koulukunta näkee taipumuksen uskonnolliseen ajatteluun evolutiivisena sopeumana, joka on parantanut yksilöiden lisääntymismenestystä. Tätä kantaa edustaa The Believing Primatessa esimerkiksi David Sloan Wilson.

Teoksessa suuremman huomion saa kuitenkin niin sanottu ei-adaptionistinen kanta, joka on aiemmin edustanut kognitiivisen uskontotieteen standardimallia (viimeisimmässä tutkimuksessa tämä asetelma on kuitenkin muuttunut). Tämän lähestymistavan mukaan uskonto on luonnonvalinnan seurauksena ihmiselle kehittyneiden kognitiivisten kykyjen aikaansaama evoluution sivutuote. 2000-luvun alkupuolella tämän näkemyksen teki tunnetuksi Pascal Boyer teoksellaan Ja ihminen loi jumalat: miten uskonto selitetään. The Believing Primatessa tätä lähestymistapaa edustavat esimerkiksi Justin Barrett ja Paul Bloom.

Muun muassa Barrettin mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Tätä kutsutaan ”toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Agency detecting device, ADD) tai ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Hypersensitive agency detecting device, HADD).  Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen.

Luolamaalauksia Lascaux’n luolista Ranskasta. Kuva: Adibu456@Flickr.com

Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla. Esimerkiksi luomakunnan kauneus ja järjestys on saanut aikaan hyvin laajalle levinneen uskon luojajumalaan. Myös onnettomuuksien ja sairauksien ajatellaan hyvin usein olevan vihastuneen jumalolennon aiheuttamia. Erilaiset kognitiiviset mekanismit ovat vastuussa myös siitä, että näillä ihmismielen tuottamilla jumaluuksilla on usein poikkeuksellisia ominaisuuksia, kuten näkymättömyys, kyky vaikuttaa ihmisen elämään ja kuolemaan ja kyky tietää ihmisten ajatukset. Nämä ominaisuudet taas tekevät näistä jumalista helpommin muistettavia, mikä auttaa näiden uskomusten säilymisessä ja leviämisessä.

Kognitiivisen uskontotieteen mukaan sellaiset jumalat ja muut uskonnolliset ideat, jotka ovat lievästi intuitionvastaisia (Minimally counter-intuitive, MCI) ovat paitsi kiinnostavia ja huomiota herättäviä, myös muistettavia ja leviävät siksi laajalle. Esimerkiksi uskonnollinen idea puusta, joka kuulee rukoukset, on intuitionvastainen ja kiinnostava, sillä tässä tapauksessa esineelle on siirretty inhimilliselle toimijalle kuuluva kyky kuulla ja ymmärtää. Tämä intuitionvastaisuus on kuitenkin sopivan lievää, jotta uskonnollinen idea olisi ymmärrettävä ja helposti muistettavissa. Jos uskonnollinen idea olisi liiaksi intuitionvastainen, tulos olisi luultavasti päinvastainen.  Esimerkiksi puu, joka kuulee rukoukset viikkoa ennen niiden lausumista, on ajatuksena jo siinä määrin intuition vastainen, että sitä on huomattavasti vaikeampi hahmottaa ja muistaa.

Kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonnolliset uskomukset siis kehittyvät yliherkän toimijuuden havaitsemismekanismin ja muiden kognitiivisten taipumusten sivutuotteena. Näkökulma pyrkii antamaan uskonnolle täysin luonnollisen selityksen ja monien mielestä onnistuukin siinä. Tällaiset tieteelliset teoriat uskonnon alkuperästä herättävät luonnollisesti kysymään, muodostavatko ne uhan teistisen uskon tiedolliselle oikeutukselle tai pystyvätkö ne jopa kumoamaan sen.

Metodologinen naturalismi ja tiede

Vaikka The Believing Primatessa esitetyt tieteelliset teoriat uskonnon alkuperästä ovatkin keskenään monessa yksityiskohdassa poikkeavia, on niillä kuitenkin ainakin yksi yhteinen tekijä: ne kaikki ovat sitoutuneita metodologiseen naturalismiin. Monet väittävät metodologisen naturalismin olevan jopa välttämätöntä tutkimuksen tieteellisyydelle. Ollakseen tieteellinen, uskonnon alkuperää koskevan teorian tulisi siis lähtökohtaisesti sulkea pois selitykset, joiden mukaan esimerkiksi Jumala on tavalla tai toisella vaikuttanut uskonnollisen uskon syntymiseen.

Onko tämä näkemys tieteen ja metodologisen naturalismin välisestä suhteesta perusteltu? The Believing Primatessa tätä kysymystä käsittelee perusteellisimmin Alvin Plantinga. Hänen mukaansa väite, jonka mukaan metodologinen naturalismi olisi välttämätöntä teorian tieteellisyyden kannalta, on ongelmallinen jo pelkästään sen takia, että on vaikeaa löytää perustetta sen paremmin sen vahvistamiselle kuin hylkäämisellekään. Ei riitä, että kysytään tiedemiesten mielipiteitä tai etsitään tieteellisyyden määritelmää sanakirjasta. Jotta kysymykseen voitaisiin antaa täsmällinen vastaus, pitäisi ensin pystyä määrittelemään, mitä ”tiede” oikeastaan on ja mitkä ovat sen tavoitteet.

Plantinga huomauttaa, että tiede voidaan ymmärtää sekä suppeassa että laajassa merkityksessä. Esimerkiksi englannin kielen tiedettä tarkoittava sana ”science” on merkitykseltään suppeampi kuin esimerkiksi sen saksankielinen vastine ”Wissenschaft” (tai suomen ”tiede”). Tässä laajemmassa merkityksessä myös teologia voidaan ymmärtää tieteeksi (ellei jopa tieteiden kuningattareksi, kuten Tuomas Akvinolainen asian ilmaisi). Ei ole myöskään itsestään selvää, mihin tieteen pitäisi ajatella pyrkivän: pitäisikö sen pyrkiä etsimään totuutta vai vain tuottaa empiirisesti päteviä teorioita? Tämän määrittelemisen vaikeuden perusteella ainakin kovin pitkälle menevien kriteerien antaminen ”tieteellisyydelle” vaikuttaa siis ongelmalliselta.

Kuinka ongelma voidaan ratkaista? Plantinga ehdottaa, että tiede määriteltäisiin (1) systemaattiseksi  ja järjestäytyneeksi toiminnaksi,  joka pyrkii löytämään maailmankaikkeutta koskevia totuuksia, ja (2) tekee sen empiirisin menetelmin. Mikäli tiede ymmärretään näin, voi metodologinen naturalismi Plantingan mukaan olla järkevä lähestymistapa joillakin tieteenaloilla, mutta sen ei voida sanoa olevan välttämätön osa kaikkia tieteellisiä teorioita.

Charles Taliaferro puolestaan esittää, että koska naturalistinen maailmankuva ei pysty antamaan kunnollista selitystä esimerkiksi uskonnolliselle kokemukselle ja inhimilliselle tietoisuudelle, sitä tulisi pitää vain yhtenä maailmankatsomuksena muiden joukossa. Hänen mukaansa myös ei-naturalistiset maailmankatsomukset tulisi ottaa huomioon uskonnollisen uskon selittämisessä: eri uskontojen näkemyksiä tulisi testata ja hyväksyä se selitys, joka vaikuttaa kaikkein luontevimmalta.

Tieteelliset teoriat uskon tiedollista oikeutusta romuttamassa?

Ovatko The Believing Primatessa esitetyt tieteelliset teoriat uskonnon alkuperästä ristiriidassa kristinuskon ja ylipäätään teistisen uskon kanssa? Teoksissa näkemyksiään esittelevistä tiedemiehistä positiivisimmin uskon ja tieteen yhteensopivuudesta suhtautuu Justin Barrett, jonka mukaan teistinen usko voi olla tosi, vaikka sen synnylle voidaankin antaa täysin luonnollinen selitys. 2+2 on edelleen 4, vaikka tiedemiehet löytäisivätkin ihmismielestä kognitiivisen mekanismin, joka saa ihmiset todennäköisesti uskomaan näin, ja sama pätee uskontoon. Ateistiksi tunnustautuva Paul Bloom on samaa mieltä, mutta hän on siitä huolimatta kriittisempi tieteellisten teorioiden vaikutuksesta uskonnon tiedolliselle oikeutukselle. Mikäli tiede näet osoittaa, että uskonnolliset uskomukset ovat seurausta luonnonvalinnan kautta kehittyneiden kognitiivisten mekanismien yliherkästä toiminnasta, voidaan kysyä, kuinka järkevää näistä evoluution sivutuotteena syntyneistä uskomuksista on pitää edelleen kiinni. Jos uskomukselle ei ole muuta perustetta kuin se, että uskova yksinkertaisesti tahtoo sen olevan totta, siltä puuttuu tiedollinen oikeutus.

Peter van Inwagenin mukaan uskonnollisten uskomusten luonnollisissa selityksissä on huomattavia eroja sen suhteen, kuinka epätodennäköiseksi ne tekevät uskomuksen todenmukaisuuden. Jos esimerkiksi italialaisessa kirkossa Neitsyt Marian patsaan havaittaisiin itkevän, mutta myöhemmin huomattaisiinkin, että patsaan ”kyyneleet” ovat itse asiassa kirkon kattoon pesiytyneiden lepakoiden ulostetta, olisi järkevää ajatella, että mitään ihmettä ei tapahtunutkaan. Mikäli joku seurakuntalaisista haluaisi kuitenkin uppiniskaisesti pitää kiinni uskomuksestaan, että tapaus oli Jumalan tekemä ihme, hän voisi yrittää liittää ilmiölle löytyneen luonnollisen selityksen osaksi laajempaa, yliluonnollista selitystä ja sanoa Jumalan ohjanneen lepakot nykyiseen pesäpaikkaansa, jotta patsas näyttäisi itkevän. Tälle uskolle ei olisi kuitenkaan mitään järkevää syytä, vaan sen taustalla olisi ainoastaan seurakuntalaisen tahto, että ihme olisi sittenkin tapahtunut.

Van Inwagenin mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle.

Näin ajattelee myös Nancey Murphy. Hän esittää kognitiivisen uskontotieteen teorioiden ja teistisen uskon yhteensovittamiseksi teologisesti varsin riisuttua mallia, jossa Jumalan toiminta maailmassa rajoittuu siihen, että hän vaikuttaa meidän aivotoimintaamme antamalla hienovaraisia impulsseja meidän ajatuksillemme ja tunteillemme.

Toisin kuin esimerkiksi van Inwagen ja Murphy, Plantinga pitää evolutiivis-psykologisia teorioita ainakin osittain ristiriitaisina kristinuskon kanssa. Hän näkee ristiriidan piilevän siinä, että ne väittävät uskonnon kumpuavan virheellisiä uskomuksia maailmasta tuottavista kognitiivisista toiminnoista. Evoluutioteorian mukaan luonnonvalinta ei ohjaa ihmisiä muodostamaan tosia uskomuksia, vaan uskomuksia, jotka ovat hyödyllisiä hengissä selviytymiselle. Esimerkiksi yliherkkä toimijuuden havaitsemismekanismi saa kognitiivisen uskontotieteen mukaan ihmiselle muodostumaan suurella todennäköisyydellä virheellisiä uskomuksia ympäristöstä (pusikossa on petoeläin), koska liikakin varovaisuus on hyväksi selviytymiselle.

Plantingan mukaan tämä on kuitenkin ristiriidassa kristillisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan usko Jumalaan on peräisin tosia uskomuksia tuottavista kognitiivisista mekanismeista. Tässä hän tuo esille edustamaansa reformoituun epistemologiaan kuuluvan kantansa, jonka mukaan uskonnollinen usko voi olla aidosti ihmisen perususkomus, joka on tiedollisesti taattu ilman, että sitä perustellaan muista kokemuksista johdetuilla argumenteilla. Tämän kannan mukaan nämä Jumalaa koskevat perususkomukset ovat eräänlaisen uskonnollisen todellisuuden havainnointiin tarkoitetun ”Jumala-aistin” (sensus divinitatis) synnyttämiä. Tuottaessaan uskonnollisia uskomuksia ihmisen kognitiiviset kyvyt toimivat tarkoituksenmukaisella tavalla, minkä vuoksi on älyllisesti perusteltua pitäytyä näissä uskomuksissa.

Kuinka kristittyjen tulisi siis suhtautua uskonnon evolutionistisiin selityksiin? Plantingan mukaan hän voi hyväksyä uskonnon naturalistiset selitykset sillä varauksella, että niiden sisällään pitämä maailmankuva tunnustaa vain osan (materiaalisen todellisuuden) siitä kokemuspiiristä, joka kristityllä on. Oman kokemuksensa perusteella kristitty voi siis pitää kiinni jumalauskostaan, vaikka metodologiseen naturalismiin sitoutuneet tieteelliset teoriat olettavatkin uskonnon synnyllä olevan pelkästään luonnollisia syitä.

Usko ja tiede samassa veneessä

Tiede nähdään usein älyllisenä ja kriittisenä toimintana, jolla voidaan selittää naturalistisesti ihmisen alkukantaisista vaistoista nouseva, epä-älyllinen uskonnollisuus. Artikkelissaan Del Ratzsch pyrkii kuitenkin osoittamaan, että uskonnollinen ja tieteellinen ajattelu eivät ehkä olekaan niin erilaisia ja toisilleen vastakkaisia kuin miltä ensisilmäyksellä saattaa näyttää.

Hän huomauttaa, että huolimatta tieteen pyrkimyksestä empiirisyyteen ja objektiivisuuteen, monet ”ekstra-empiiriset” tekijät ohjaavat hänen tutkimastaan aineistosta tekemiään tulkintoja. Jotta tiede voisi toimia, sillä täytyy olla tavoitteita ja metodeja. Jotta tutkija voi ylipäätään osallistua tieteen tekemiseen, hänellä täytyy myös olla jonkinlainen käsitys siitä, mikä on tieteellistä (mikä ei ole lainkaan yksinkertainen kysymys, kuten Plantinga artikkelissaan osoittaa).

Jotta tieteellistä teoriaa voitaisiin pitää hyvänä, siihen tulee yleisen näkemyksen mukaan liittyä ominaisuuksia, kuten empiirinen pätevyys, tarkkuus, laajuus, hienostuneisuus, koherenssi, hedelmällisyys, ennustettavuus, yksinkertaisuus, uskottavuus ja selitysvoimaisuus. Nämä kaikki ”ekstra-empiiriset” tekijät, jotka liittyvät tieteen tekemiseen ovat riippuvaisia tiedettä tekevien ihmisten maailmankuvista ja arvoista, jotka puolestaan ovat riippuvaisia käsitteistä, joita ihmisen kognitiiviset ominaisuudet ovat tuottaneet. Myös monet irrationaaliset ja tiedostamattomat tekijät, kuten esimerkiksi intuitio ja tunne ovat tärkeä osa tieteellistä ajattelua. Itse asiassa ihmiset näkevät maailman jatkuvasti näiden käsitteiden ja ihmisen kognitiivisen mielenmaiseman suodattamina.

Ratzsch havainnollistaa tätä vertauksella: jos katsomme luontoa yönäkölasien läpi, kaikki näyttää vihreältä. Voimme ottaa nämä lasit silmiltämme, mutta miten voisimme tietää, miltä luonto näyttäisi ilman inhimillisen kognition ”silmälaseja”? Miksi luottaa siihen, että ihmisten maailmankuvien, henkilökohtaisten mieltymysten ja lukuisten irrationaalisten tekijöiden muovaamat havainnot ja niiden pohjalta luodut teoriat kuvaavat lainkaan luotettavalla tavalla luontoa? Kuten on jo tullut esille, evoluutio ei ohjaa ihmistä muodostamaan tosia uskomuksia maailmasta, vaan ainoastaan selviytymään ja jatkamaan sukua. Miten voidaan siis olettaa, että tämän kädellislajin maailmasta muodostamat uskomukset kertovat mitään siitä, miten asiat todellisuudessa ovat?

Uhattuna ei siis ole ainoastaan uskonnon, vaan myös tieteen tiedollinen perustus. Ratzschin mukaan tieteen tiedollisen perustan voi pelastaa ainoastaan se, että ihmisen kognitiivinen mielenmaisema ja maailmankaikkeus ovat rakenteeltaan yhteensopivia. Hänen mukaansa ihmismielen rakentuminen tällaiseksi on puolestaan vaatinut älykästä suunnittelua. Tiede ja uskonto ovat Ratzschin mukaan samassa veneessä myös monella muulla tavalla: jotta tiede voisi toimia, sillä tulee olla monia teistisiä taustaolettamuksia. Tiede nimittäin olettaa, että havaintomme maailmasta ovat luotettavia ja että luomakunta on järjellinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Näin ollen usko ja tiede eivät ole keskenään vastakkaisia, vaan tarkastelevat maailmaa samoista lähtöoletuksista käsin.

The Believing Primatessa Ratzschin lisäksi myös esimerkiksi John Haught antaa uskonnon kannalta rohkaisevan viestin, että usko ja tiede eivät ole pelkästään yhteensopivia, vaan jopa mahdollistavat toistensa olemassaolon:

”Meidän tukahduttamattoman tiedonhalumme kognitionaalinen esihistoria on kietoutunut yhteen meidän uskonnollisen taipumuksemme kanssa, joka ohjaa katsomaan kohti lopullista täyttymystä. Pelkään, että näiden kahden kaipauksen toisistaan irrottamisessa on vaarana niiden kummankin tappaminen.”

Kuva 1: Paul Jarvis@Unsplash. CC0. Kuva 2: Adibu456@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.