Kolumni / Markus Korri / 14.4.2015

Onko aika ajanut Jumalan ohi?

Viime vuosikymmeninä on keskusteltu paljon siitä, mitä aika on ja vastaako perinteinen ajattelu ajattomuudesta lainkaan todellisuutta. Myös uskonnonfilosofian kentällä klassinen jumalakuva ajattomasta Jumalasta on tullut haastetuksi.

Tavallisesti Jumalan ajatellaan olevan ikuinen, kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa, jolla on vuorovaikutussuhde luotuihin olioihin. Mikä on tällöin Jumalan suhde aikaan? Onko Jumala jossakin mielessä ajaton? Ajattomuudella tarkoitetaan tässä eri asiaa kuin ikuisuudella. Jos Jumala on ikuinen, hänellä ei ole alkua eikä loppua. Ajattomuudella puolestaan tarkoitetaan riippumattomuutta ajasta, olemista jollakin tavalla ajan ulkopuolella. Nämä perinteisen filosofian ja teologian kysymykset on nostettu jälleen esiin nykyisessä uskonnonfilosofiassa. Mitä niistä sitten pitäisi ajatella?

Klassisen ajaton jumalakuva

Perinteinen näkemys Jumalan ja ajan suhteesta on klassinen teismi, jossa on korostettu aina antiikista uudelle ajalle asti Jumalan ajattomuutta. Tähän ovat johtaneet muun muassa oppi Jumalan yksinkertaisuudesta, jonka mukaan Jumala on jakamaton olio, jolla ei ole osia. Jumalan yksinkertaisuus on pääsääntöisesti päätelty täydellisimmän mahdollisen olion ideasta: on olemassa vain yksi kaiken muun olevaisen lähde, josta kaikki muut oliot ja ideat kumpuavat. Näin kaikki maailmankaikkeudessa olevat yksittäiset oliot ja ilmiöt ovat heijastumaa yksinkertaisesta ja täydellisestä oliosta.

Kun tämä yhdistetään ajatukseen siitä, että ajallisuus edellyttää muutosta, päädyttiin siihen, ettei Jumalalla voi olla ajallisia ominaisuuksia lainkaan. Tästä seuraa, ettei Jumala voi muuttua: hänellä ei esimerkiksi ole muuttuvia tunteita kuten vihaa.

Jumalan ajattomuuden kannattajat korostavat välttämättömän olion eroa luoduista olioista. Välttämättömän olion täytyy olla ei-fysikaalinen, muuttumaton ja ajaton, kun taas luodut oliot ovat riippuvaisia välttämättömästä oliosta. Ne voivat myös olla fysikaalisia, muuttuvaisia ja ajallisia.

Toisaalta ajatuksen Jumalan ajattomuudesta on perinteisesti nähty nousevan Raamatun ilmoituksesta, jossa Jumala näyttää tuntevan eri aikojen tapahtumat samanaikaisesti niin menneessä, nykyisessä kuin tulevassakin. Yhtenä perusteluna on pidetty Raamatun ennustuksia tulevista tapahtumista, joista osan on tulkittu myöhäisempien Raamatun kirjoitusten kohdalla jo toteutuneen.

Klassisessa teismissä onkin pidetty varsin itsestäänselvänä, että kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalan tulee olla ajan ulkopuolella. Aikaan osallistuminen estäisi Jumalaa hallitsemasta koko todellisuutta ja varmistumasta tulevaisuuden kulusta. Lisäksi klassiset teistit usein ajattelevat, että jos Jumala on ajassa, on hän ajan sitoma. Jotta Jumala olisi täydellinen, tulee hänen olla kaikesta, myös ajasta, riippumaton.

Onko ajattomuutta olemassa?

Nykyfysiikan valossa ei ole lainkaan selvää, mitä ajalla tarkoitetaan. Näyttää siltä, että aika voitaisiin nähdä suhteellisuusteorian jälkeen vain eräänä ulottuvuutena. Jos tämä pitää paikkansa, nykyhetkeä ei varsinaisesti ole olemassa eikä aika “kulu” missään mielessä. Se vain näyttää kuluvan koko ajan.

Viimeisten vuosikymmenten aikana uskonnonfilosofit ovat alkaneet kääntymään klassista teismiä vastaan: Jumalan ajallisuuden puolesta on argumentoitu yhä vahvemmin. Onkin tapana puhua temporalismin uudesta tulemisesta. Erityisen vahvasti temporalismia on puolustanut ns. Oxfordin koulukunta, jota ovat edustaneet esimerkiksi Richard Swinburne, Alan Padgett ja Garrett DeWeese. Heidän mukaansa meidän tulisi palata absoluuttiseen teoriaan ajasta ja unohtaa suhteellisuusteoria.

Oxfordin koulukunta väittää, että muutos ei ole ainoa ehto ajan kulumiselle. Koska aika voi kulua ilman muutoksia, aika ei välttämättä ole vain luodun maailman ominaisuus. On hyvin tavallista ajatella, että aika alkaa, kun kosmoksemme syntyy alkuräjähdyksessä. Ilman kosmoksen fysikaalista rakennetta, ei tämän näkemyksen mukaan ole mieltä puhua ajan kulumisesta. Samalla tavalla klassiset teistit ajattelevat, että aika alkaa, kun Jumala luo.

Oxfordin koulukunnan mukaan on olemassa mahdollinen maailma, jossa Jumala ei luo mitään mutta aika kuluu silti. Aika siis voi kulua ennen alkuräjähdystäkin, vaikkei mitään sitä ennen tapahtunutkaan. Ajan kuluminen on mahdollista, mikäli muutos on periaatteessa mahdollista.  Mikäli Jumala on välttämätön olio, joka periaatteessa voi muuttua, myös aika on välttämättä olemassa.

Oxfordin koulukunta ei ole absoluuttista aikakäsitystä puolustaessaan keksinyt mitään uutta. Jo 1600-luvun teologit, filosofit ja luonnontieteen isät ajattelivat, että aika on absoluuttista ja kuluu, vaikka muutoksia ei tapahtuisikaan. He ajattelivat, että Jumala voisi periaatteessa pysäyttää koko maailmankaikkeuden koneiston ja taas hetken päästä antaa sen taas pyöriä. Sellaiset ajattelijat, kuten Nicole Oresme, Pierre Gassendi, Isaac Newton ja Samuel Clarke samaistivat Jumalan äärettömyyden ja absoluuttisen ajan. Temporalismi alkoi vallata alaa klassiselta teismiltä, koska Jumala tuli näin osaksi aikaa.

Temporalismilla ajateltiin olevan myös erityisiä teologisia hyötyjä. Sen lisäksi, että se sopii paremmin yhteen tahdonvapauden kanssa, se selittää paremmin sen, kuinka Luoja voi olla yhteydessä ajassa olevaan luomakuntaansa.

Klassisella teismillä on myös ongelmia Jumalan persoonallisuuden kanssa: miten Jumala voi olla persoona, jos hän on muuttumaton, ajaton ja  yksinkertainen? Nykyfilosofiassa onkin tapana puhua personalistisesta jumalakäsityksestä, joka on vaihtoehto klassiselle teismille. Temporalisteilla on vahva taipumus kallistua nimenomaan personalismin suuntaan, jossa Jumalan muuttumattomuus ja yksinkertaisuus kielletään (näin tekee esimerkiksi Alvin Plantinga). Oliosta tekee persoonan juuri se, että hän kykenee reagoimaan asioihin ja olioihin, on kykenevä tunteenilmaisuihin ja kommunikaatioon muiden olioiden kanssa eri aikoina. Jos temporalismi pitää paikkansa, Jumalalla on nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus, kuten meillä kaikilla muillakin. Kaikki ajan hetket eivät ole läsnä samanaikaisesti.

Jääkö Jumala ajan vangiksi?

Temporalismia on kritisoitu esimerkiksi sisäisestä ristiriitaisuudesta. Jos oletamme, että aika on luodun maailman ominaisuus, Jumala astuu maailman luodessaan osaksi luotua todellisuutta. Hän jää ajan vangiksi. Tällainen Jumala näyttäisi olevan tietyssä mielessä luotu itsekin.

Kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska Oxfordin temporalistit eivät pidä aikaa luodun maailman ominaisuutena. He eivät näe tieteellistä tai teologista estettä ajan kulumiselle ennen luomista. Ei ole myöskään syytä ajatella, että aika jotenkin vangitsisi Jumalan, koska aika on Jumalan olemuksen kannalta välttämätön.

Temporalistien mukaan emme kuitenkaan voi mitata aikaa ennen luodun todellisuuden ja sen lakien syntymistä. Näin ollen emme voi esittää mitää väitteitä siitä, kuinka kauan aikaa kului “ennen luomista”. Oxfordin temporalistit esittävätkin, että ennen vapaata valintaansa luoda maailma, Jumala oli olemassa mittaamattomassa ajassa. Jumala oli olemassa ikään kuin ajallisessa tyhjiössä, jossa ei tapahtunut olennaisia muutoksia. Luomisessa syntyi mitattava aika. Kun luodun todellisuuden tapahtumat loppuvat, siirrytään takaisin mittaamattomaan aikaan – aikaan, jolloin olemassa on vain Jumala.

Kirjallisuutta

Ryan Mullins, Doing Hard Time: Is God the Prisoner of the Oldest Dimension?

Ryan Mullins, In Seach of a Timeless God

Olli-Pekka Vainio & Aku Visala, Johdatus uskonnonfilosofiaan, Kirjapaja 2013

Kuva: Toni Verdú Carbó@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.

Ylös