Luonnollinen teologia kritiikin kohteena
Todistaako luonnonjärjestys jollain tavalla Jumalasta?
Tämäntyyppisellä ajatuksella on pitkä perinne. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen mukaan ”Maailma itse antaa hyvin järjestyneen liikkeensä ja muutostensa sekä kaiken näkyväisen kauneutensa kautta todistuksen, että se on luotu, ja ettei sen luoja ole voinut olla kukaan muu kuin Jumala, jonka suuruus ja kauneus on näkymätöntä ja ilmaisukykymme ulottumattomissa.” (De civitate dei, XI, 4) Ajatus siitä, että luonnonjärjestys todistaa Luojastaan, on kyseenalaistettu monella tapaa varsinkin valistuksen jälkeen. Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä keskustelua luonnollisesta teologiasta ja sen kritiikistä.
Luonnollisen teologian määrittelystä
Ajatus luonnonjärjestyksen välittämästä jumalatodistuksesta ei ollut Augustinuksen tai muiden kirkkoisien keksintöä, vaan jo Raamattu itse sisältää perusteita tämäntyyppiselle ajatukselle (esim. Roomalaiskirje 1:20, Apostolien teot 14:17). Kristillinen perinne jättää kuitenkin avoimeksi sen, miten luonnonjärjestys tarkalleen välittää tämän todistuksen, ja aiheesta on nykyäänkin useita erilaisia tulkintoja. Esittelen seuraavaksi kolme eri tulkintaa: (1) Jumala-aistin, (2) luonnollisen teologian, ja (3) luonnon teologian.
Joidenkin mukaan ihmisellä on luonnostaan jumala-aisti, jonka avulla havaitsemme tämän todistuksen luonnostaan, intuitiivisesti. Aivan kuten luonnostaan uskomme esimerkiksi siihen, että toisilla ihmisilläkin on mieli, uskomme myös luonnonjärjestyksen taustalla olevaan Luojaan. Kokemus Jumalan läsnäolosta luonnossa on varsin yleinen, ja vaikuttaa myös luonnollisen teologian taustalla.
Luonnollisessa teologiassa puolestaan pyritään systematisoimaan luonnollisen jumala-uskon perusteita ja esittämään ne järjellisesti ymmärrettävässä muodossa. Näitä perusteita voidaan sitten puolustaa ja kritisoida myös argumentin muodossa. Perinteisiä todistuksia ovat olleet esimerkiksi kosmologinen argumentti, jonka mukaan näkyvä olevainen tarvitsee itsensä ulkopuolisen olemisperustan, ja suunnitteluargumentti, jonka mukaan luonnon järjestyneisyys viittaa luonnon ulkopuoliseen järjestäjään.
On myös mahdollista väittää, että luonnonjärjestyksen antama jumalatodistus avautuu kunnolla vasta, kun luontoa katsellaan jo valmiiksi olemassa olevan uskon silmin. Ilman uskoa siitä voidaan havaita korkeintaan pieniä välähdyksiä. Tämäntyyppistä näkemystä kutsutaan usein luonnon teologiaksi (theology of nature). Luonnollisen teologian ja luonnon teologian ero on lähinnä lähtökohdassa. Luonnollinen teologia lähtee rakentamaan keskustelua Jumalasta mahdollisimman yleiseltä tasolta, kun taas luonnon teologia kiistää neutraalin lähtökohdan mahdollisuuden ja aloittaa keskustelun kristinuskon omista lähtökohdista. Käytännössä käytetyt argumentit ja tulkinnat luonnosta voivat kuitenkin olla hyvin samankaltaisia.
Luonnollisen teologian kritiikki ja jatkuva suosio
Myöhemmässä keskustelussa 1800- ja 1900-luvuilla esitettyä luonnollisen teologian kritiikkiä on usein pidetty murskaavana, vaikka luonnollinen teologia ei ole koskaan kadonnut. Tässä voidaan erotella toisistaan luonnollisen teologian filosofinen kritiikki, luonnontieteellinen kritiikki ja teologinen kritiikki.
Kritiikistä huolimatta kysymys luonnollisen järjen kyvystä löytää tietoa Jumalasta on silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi katolisen kirkon oppiin kuuluu edelleen Vatikaanin ensimmäisen konsiilin vuonna 1870 vahvistama ajatus, että Jumala voidaan tuntea varmuudella luodun maailman perusteella. 1970-luvulla angloamerikkalaisessa maailmassa alkaneen analyyttisen uskonnonfilosofisen nousun myötä myös luonnollinen teologia on tehnyt paluun. Luonnollisen teologian argumentit löytävät paljon puolustajia ja arvostetut yliopistokustantamot julkaisevat paksuja aihetta käsitteleviä kirjoja kuten Blackwell Companion to Natural Theology (2012) ja Oxford Handbook of Natural Theology (2013).
Esittelen seuraavaksi luonnollista teologiaa vastaan esitettyä kritiikkiä ja vastauksia siihen.
Filosofinen kritiikki
Luonnollisen teologian vaikutusvaltaisimmat filosofiset kriitikot olivat skottifilosofi David Hume (1711–1776) ja saksalainen filosofi Immanuel Kant (1724–1804). Hume analysoi teoksessaan Dialogues Concerning Natural Religion luonnollisen teologian argumentteja ja päätyi siihen, etteivät ne voi sanoa maailmankaikkeuden alkusyystä mitään kovinkaan varmaa. Korkeintaan niiden perusteella voisi sanoa, että alkusyy muistuttaa jollain hyvin etäisellä tavalla ihmismieltä, mutta erilaisuudet ovat suurempia kuin samankaltaisuudet. Hume vaikutti Kantiin, joka puolestaan vaikutti voimakkaalla tavalla teologiseen keskusteluun. Vaikutti riittämättömältä perustaa teologisia väittämiä luonnollisen teologian argumenttien varaan. Sen sijaan uskonnon oli perustuttava enemmän esimerkiksi moraalisiin syihin ja subjektiiviseen elämänkokemukseen.
Nykyinen keskustelu luonnollisesta teologiasta on edennyt paljon Humen ja Kantin päivistä. Kutakin luonnollisen teologian todistuslinjaa kohtaan voidaan edelleen esittää kritiikkiä, eivätkä todistukset ole huolellisista muotoiluistaan huolimatta vakuuttaneet kaikkia niihin perehtyneitä filosofeja. Argumentteja voidaan kuitenkin tästä huolimatta pitää varsin hyvinä, sillä parhaatkaan filosofiset, poliittiset, moraaliset ja uskonnolliset argumentit eivät vakuuta kaikkia.
Modernin luonnollisen teologian puolustajat, kuten esimerkiksi Richard Swinburne (1934-) pitävät mielestäni perustellusti merkittävänä tuloksena jo sitä, jos monen jumalatodistuksen vaikutus yhdessä riittää nostamaan Jumalan olemassaolon todennäköisyyden arvioitsijan näkökulmasta yli 50 prosentin rajan. Tosin uskonnolliseen kokemuksiin ja ihmeisiin perustuvat todisteet voivat sitten Swinburnen mukaan nostaa Jumalan olemassaolon todennäköisyyttä edelleen, ja Swinburnen lopullinen arvio esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksen todennäköisyydestä ylittääkin 97 prosenttia. (Todennäköisyydellä ei tässä tarkoiteta tilastollista todennäköisyyttä, vaan jonkin väitteen uskottavuutta suhteessa sitä puoltavan todistusaineiston vahvuuteen, joka lasketaan Bayesin teoreeman avulla.)
Luonnon teologian näkökulmasta Jumalan olemassaolon todistaminen ei myöskään ole välttämätöntä. Esimerkiksi Alister McGrath pyrkii argumentoimaan vain, että trinitaarinen luomisnäkemys saa merkittävästi kaikupohjaa ja tukea todistusaineistosta, jopa niin, että kristillistä näkemystä voidaan pitää parhaana selityksenä esimerkiksi luonnonjärjestyksen ymmärrettävyydelle, hienosäädölle ja useille mulle ominaisuuksille. Muiden kuin kristillisten luonnonjärjestyksen tulkintojen mahdollisuus ei siis riitä kumoamaan luonnon teologian projektia tai tekemään argumentteja arvottomiksi.
Luonnontieteellinen kritiikki
Luonnontieteellinen kritiikki puolestaan liittyy toisaalta luonnontieteen tarjoamiin selityksiin, toisaalta luonnontieteelliseen ajattelutapaan sinänsä. Jotkut ovat pitäneet evoluutioteorian merkitystä keskeisenä. Esimerkiksi englantilaisen ateistin Richard Dawkinsin (1941-) mukaan juuri darwinismi tekee mahdolliseksi olla ”älyllisesti tyytyväinen ateisti.” Pitää paikkansa, että evoluutioteoria vaati muutoksia joihinkin luonnollisen teologian argumentteihin, kuten biologiseen suunnitteluargumenttiin. Evoluutioteorian hyväksymisen jälkeen biologisia eliöitä ei voinut enää pitää ihmeen kautta luotuina. Teoria ei kuitenkaan puuttunut luonnollisen teologian kannalta keskeisempään kysymykseen evoluution mahdollistavien luonnonlakien alkuperästä. Siksi monet luonnollisen teologian puolustajat pitävätkin evoluutioteoriaa edelleen yhteensopivana luonnollisen teologian kanssa.
Luonnontieteen nousuun liittyy joskus yleisempää filosofian ja metafysiikan väheksyntää. Näkemystä luonnontieteen ylivallasta edustaa vahvimmin skientismi eli tiedeuskovaisuus, jonka mukaan tiede on ainoa tai ainakin ylivoimaisesti paras tapamme saada tietoa ylipäätään mistään. Siinä tieteen katsotaan syrjäyttävän uskonnolliset näkemykset kaikilla alueilla, oli sitten kyse maailman synnystä, ihmispersoonan luonteesta tai jopa moraalista. Jos esimerkiksi ukkonen saatettiin ennen selittää ukko Zeun vihalla, selitetään se nykyään tieteellisesti sääilmiönä, jossa pilviin syntyneet sähkövaraukset purkautuvat. Luonnollisen teologian filosofiset perusteet eivät kiinnosta henkilöä, joka pitää kaikkea tällaista luonnontieteen ulkopuolista pohdintaa hölynpölynä.
Skientismi nousee esiin usein myös keskusteluissa luonnollisesta teologiasta, mutta näkemyksessä on vakavia ongelmia, joita on käsitelty tarkemmin muualla tällä sivustolla. Esimerkiksi uskomus, että tiede on paras tai ainoa tapa saada tietoa, ei ole itsessään tieteellinen tutkimustulos. Näin ollen skientismi joutuu myöntämään myös filosofian merkityksen, jos se ei halua olla sisäisesti ristiriitaista. Ylipäätään voidaan perustellusti väittää, että tiede itse riippuu laajemmasta rationaalisuuskäsityksestä, jossa myös tieteen ulkopuolella voi olla järkeviä uskomuksia (tähän liittyvät artikkelit tietämisestä ja aukkojen jumalasta).
Teologinen kritiikki
Ehkä vaikutusvaltaisin luonnollisen teologian teologinen kriitikko on ollut merkittävä sveitsiläinen teologi Karl Barth (1886–1968). Barth suhtautui hyvin kriittisesti kaikkiin pyrkimyksiin rakentaa siltoja inhimillisestä kokemuksesta Jumalan tuntemiseen. Keskeisin ongelma kaikissa näissä pyrkimyksissä on Barthin mukaan se, että ne alistavat kristillisen teologian jonkin sen ulkopuolisen kriteerin – kuten langenneen inhimillisen järjen – alaisuuteen. Filosofien Jumalasta tulee vääjäämättä erilainen kuin kristinuskon kolmiyhteisestä Jumalasta, ja luonnollinen teologia johtaa kristinuskon rappeutumiseen. Teologian on Barthin mukaan seistävä omalla perustallaan, Jumalan ilmoituksen varassa.
Esimerkiksi matemaatikko Blaise Pascal (1623–1662) koki vuonna 1653 kääntymyksen, jota hän kuvasi seuraavasti: ”Noin puoli yhdestätoista illalla puoli yhteen saakka . . . TULI . . . Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, ei filosofien ja viisasten Jumala. Varmuus. Varmuus. Tunne. Ilo. Rauha.” Teologisen kritiikin mukaan siis luonnollisen teologian kuvaama filosofian Jumala on liian kaukana Raamatun kolmiyhteisestä Jumalasta, jopa epäjumala. Luonnollisen teologian väitetään siis sisältävän vääristyneen käsityksen uskonnon luonteesta.
Luonnollista teologiaa vastaan on korostettu uskonnollisen uskon eroa tieteellisestä teorianmuodostuksesta. Tavalliset uskovaiset eivät esimerkiksi arvioi uskonsa todennäköisyyksiä Richard Swinburnen tapaan, eikä vaikuta luontevalta edellyttää sitä heiltä. Esimerkiksi D. Z. Phillipsin (1934-2006) mukaan Jumalan käyttäminen luonnonjärjestystä selittävänä tekijänä on uskonnollisen uskon luonteen perustavanlaatuinen väärinymmärrys. Tieteelliset hypoteesit ovat aina epävarmoja, mutta monille uskoville Jumala on koko olemisen täysin varma perusta. Myös Alvin Plantinga (1932-) huomauttaa, ettei kristillisen uskon alkuperä ole filosofisessa pohdinnassa vaan Jumalan historiallisessa ilmoituksessa. Kristityt eivät Plantingan mukaan pidä Jumalan olemassaoloa teoreettisena hypoteesina, jolle etsittäisiin todisteita. Sen sijaan Jumalan Pyhän Hengen toiminta herättää heidän sisäisen jumala-aistinsa (sensus divinitatis) tuntemaan Jumalan olemassaolon ja näkemään Jumalan toiminnan maailmassa.
Teologiseen kritiikkiin vastaaminen
Uskonnollista uskoa on monenlaista, ja jotkut uskovat kokevat rationaalisen argumentaation tärkeämmäksi kuin toiset. Phillips ja Plantinga ovat epäilemättä onnistuneet kuvaamaan jotain monien ihmisten uskonnolliselle uskolle olennaista. Historiallisen kristillisen yhteisön kohdalla usko Jumalaan ei ole ensisijaisesti syntynyt teoreettisena hypoteesina. On myös olemassa uskonnollisia ihmisiä, joille usko on ensisijaisesti subjektiivinen tunteen asia, eikä heidän mielestään ole mielekästä kysyä, onko Jumala olemassa ihmismielestä riippumatta, uskonnollisen kielipelin ulkopuolella. Tällainen näkemys ei sovellu hyvin yhteen luonnollisen teologian kanssa.
Nähdäkseni luonnollinen teologia ja luonnon teologia voivat kuitenkin sulauttaa itseensä suurimman osan teologisesta kritiikistä. Esimerkiksi McGrathin mukaan kristillisellä uskolla voi olla selittävä ja teoreettinen ulottuvuutensa, vaikka tämä ei olisi tärkeää kristinuskon syntyhistorian kannalta. McGrathin mukaan esimerkiksi kristittyjen uskonnollista kokemusta on kristillisestä näkökulmasta luontevaa selittää Jumalan toiminnalla. Jeesuksen todellinen ylösnousemus tekee ymmärrettäväksi sen, että opetuslapsilla oli kokemuksia ylösnousseesta Jeesuksesta. Luomisoppi puolestaan selittää kosmoksen rationaalisuutta ja niin edelleen. Kristilliseen perinteeseen on kuulunut myös pyrkimys suhteuttaa oppia kristinuskon ulkopuolisiin näkemyksiin. Näin luonnollisen teologian projekti ei välttämättä ole kristilliselle perinteelle vieras, vaan nousee sen sisältä. Tällainen luonnon teologia ei siis ohita Kristusta, vaan tulkitsee luontoa hänen kauttaan.
Filosofi Mikael Stenmark (1962-) on esittänyt vertauksen, joka mielestäni avaa hyvin teoreettisten argumenttien suhdetta uskonnolliseen uskoon. Stenmark ottaa esimerkiksi uskomuksen ”vaimoni rakastaa minua”. Uskomukseni vaimoni luonteesta ja asenteesta minua kohtaan omaavat varsin laajan perustan ja todennäköisesti en edes pysty muistamaan suurta osaa siitä elämänkokemuksesta, joka on vakuuttanut minut näiden uskomusten paikkansapitävyydestä. Tämä usko ei ole pelkkä hypoteesi, vaan osa elämää, aivan kuten uskonnollinen usko.
Oletetaan kuitenkin, että joku muu epäilee uskomukseni todenperäisyyttä. Jos haluan keskustella hänen kanssaan asiasta, on minun mahdollista puhua hypoteesin ”vaimoni rakastaa minua” selitysvoimasta verrattuna kilpaileviin hypoteeseihin, vaikka en näin pystykään täysin kommunikoimaan oman uskoni perusteita. Periaatteessa toinen voi esittää myös hypoteesiani vastustavaa evidenssiä, tai väittää sellaista olevan. Vastaavalla tavalla luonnollisen teologian ja luonnon teologian sisältämän teoreettisen pohdinnan ei tarvitse merkitä sitä, että uskonnollista uskoa pidetään vain selittävänä hypoteesina.
Vertaus onnistuu kuvaamaan sitä, ettei luonnollinen teologia välttämättä edellytä uskon perusteiden samaistamista tieteellisiin teorioihin. Vertaus kuvaa hyvin myös luonnollisen teologian (ja luonnon teologian) pyrkimystä dialogiin erilaisten katsomusten kanssa. Vertaus on kuitenkin epätäydellinen, koska luonnollinen teologia ei ole vain teoreettista dialogia, jonka olisi tarkoitus vakuuttaa muut jonkin väitelauseen totuudesta. Kuten aiemmin kävi ilmi, luonnollisen teologian argumentit pukevat usein sanoiksi jonkin perustavan inhimillisen kokemuksen, esimerkiksi ihmetyksen olemisen mysteerin äärellä. Näin niillä säilyy jonkinasteinen yhteys myös tavalliseen uskonnolliseen uskoon.
Luonnollinen teologia ja luonnon teologia voivat ainakin periaatteessa olla myös luomakunnan mysteerien ja kauneuden ihmettelyä ja ihailua, pyrkimystä syvempään Jumalan tuntemiseen ja Jumalan rakastamiseen myös älyllisellä tasolla.
Kirjallisuutta
Rope Kojonen, “Luonnollinen teologia.” Modernin teologian suuntauksia. Toim. Olli-Pekka Vainio & Lauri Kemppainen. Helsinki: Kirjapaja. S. 60-83.
Kuva: Vladimer Shioshvili@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.