Kirja-arvio / Otto Pellinen / 17.2.2015

Kuinka tullaan mestariajattelijaksi

Kuvitellaanpa että löytäisit kirjakaupasta kirjan Tee itsestäsi mestarikiekkoilija. Saattaisi tulla mieleen, ettei luistelemista taida oppia tenttikirjalla. Mestarin titteli tuntuu kaukaiselta, kun harva lahjakaskaan juniori päätyy ammattilaiseksi. Jos kirjoittajana olisi Teemu Selänne, teokseen voisi jo suhtautua vakavammin.

Harva tosin odottaisi saavansa rahojaan takaisin, vaikka ei teoksen luettuaan olisi vielä maajoukkueessa – tai edes rantakunnossa. Pikemminkin kyse voisi olla teoksesta jossa motivoidaan aloittamaan jatkuva ja pitkäjänteinen harjoittelu ja neuvotaan miten jokaisen kannattaa kehittää omia taitojaan.

Näillä eväillä kannattaa lähestyä mielenfilosofi Lauri Järvilehdon kirjaa Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi, 2012), joka tarjoaa akateemista vastinetta suuresta kysynnästä nauttivalle oma-apukirjallisuudelle. Kirja on kirjoitettu tämän kohderyhmän odotusten mukaisesti kevyeksi, viihdyttäväksi ja kehittäväksi, mutta tekee samalla pesäeroa kaikenkarvaisiin puoskareihin ja tukee väitteitään monipuolisesti tieteellisellä tutkimuskirjallisuudella. Annettujen ohjeiden tueksi tarjotaan siis aina hieman filosofian, neurobiologian, psykologian, antropologian ja evoluutiopsykologian johtopäätöksiä – ja mukaan mahtuu myös inspiroivia elämäkerrallisia anekdootteja.

Kirjan neljässä ensimmäisessä luvussa esitellään aina ensin jotakin ajattelun osa-aluetta ja tarjotaan lopuksi käytännöllisiä sovelluksia ja harjoituksia. Luvut etenevät tietoisen ajattelun kautta tiedostamattomaan, jonka huomataankin laajenevan lopulta ympäristöön ja yhteisöön. Viidennessä luvussa varmistetaan vielä tulevien mestareiden kannalta tärkein: aloitithan jo harjoittelun?

Syksyllä Areiopagilla julkaistiin arvio Järvilehdon uusimmasta kirjasta Monenkirjavia kuvitelmia, ja tällä kertaa on kyseessä hänen esikoisteoksensa. Teos käsittelee laajasti filosofian ja eri tieteenalojen kosketuspintaan liittyviä kysymyksiä. Toisin kuin Järvilehdon uutukainen, se ei kuitenkaan missään puhu suoraan teologiasta tai uskonnoista. Miten kirjan käsittely sitten sopii Areiopagille, joka on varattu erityisesti teologian kanssa käytävään poikkitieteelliseen vuoropuheluun? Yllättävän hyvin, ja annan tästä pian pari esimerkkiä. Perehdytään kuitenkin ensin ajattelun luonteeseen.

Ajattelun lajit

Ensimmäisessä luvussa tutustutaan ajatusten lajeihin ja luonteeseen. Ajatuksia on kahdenlaisia: on toimintaa ohjaavia skriptejä ja mielleyhtymiä ohjaavia skeemoja. Skriptien rooli ajattelussa on helppo huomata: kun muistan että pitäisi maksaa lasku, tämä mieleen tullut ajatus kehottaa minua toimimaan, ja muistuttaa minua kunnes saan asian tavalla tai toisella käsiteltyä.

Skeemoja ja niiden vaikutusta ajatteluumme on hieman vaikeampi hahmottaa. Skeemat ovat ymmärryksen avaimia: ne käynnistyvät kun saan ärsykkeitä ympäristöstäni. Skeemojen ansiosta vaikkapa näkökokemukseni ei ole pelkkää väri- ja liikemössöä, vaan kykenen poimimaan ja nimeämään näkökentässäni olevia asioita vaikka en olisi koskaan nähnytkään kahvikuppiani juuri tässä valossa. Skeemat ovat siis analogioita, joiden kautta ymmärrän kokemuksiani ja vastaanottamaani tietoa.

Skeemoja ymmärtämällä avautuu myös kiinnostavia teologisia perspektiivejä. Skeemojen synnyttämät mielleyhtymät ohjaavat nimittäin ajatteluamme paljon enemmän kuin alkuun uskoisimme. Järvilehto valaisee asiaa kiinnostavalla esimerkillä (s. 35-36.):

”Antropologi Colin Turnbull kertoo kirjassaan hauskan tarinan alkuasukasoppaasta Kengestä. Turnbull ja Kenge olivat luonnonpuistossa. Yhtäkkiä Kenge osoitti horisontissa laiduntavaa puhvelia ja kysyi: ’Mikä ötökkä tuo on?’ Turnbull katsoin Kengen osoittamaan suuntaan, muttei ymmärtänyt, mitä Kenge osoitti. Lopulta hän tajusi, että paikallisopas osoitti puhvelia.

’Ei se mikään ötökkä ole,’ sanoi Turnbull. ’Se on puhveli.’ Tällöin Kenge repesi nauramaan. ’Eihän se mikään puhveli voi olla. Sehän on ihan pikkiriikkinen.’

Kenge oli asunut koko ikänsä sademetsän siimeksessä. Hän ei ollut koskaan joutunut hahmottamaan paria metriä pidempiä välimatkoja – pitkän matkan perspektiivin hahmottaminen oli siis taito, jota hänelle ei ollut koskaan kehittynyt. Kaukana siintävä puhveli tyydytti Kengelle paremmin ötökän skeeman kuin puhvelin skeeman. Hän siis näki ötökän katsoessaan puhvelia, aivan kuten sinä näet ankka-jänistä katsoessasi vaikkapa ankan. Ja puhvelia lähestyttäessä hänellä ei ollut enää lainkaan sellaista skeemaa, jonka varassa hän pystyisi käsittelemään kokemaansa. Tilanne oli samanlainen kuin jos sinun juttutoverisi leijailisi yhtäkkiä katonrajaan ja katoaisi kuin tuhka tuuleen. Kenge ruuvasi hiljaa ikkunan kiinni. Hän istui loppuajelun ajan hiiren hiljaa, eikä suostunut poistumaan autosta tai avaamaan ikkunaa. Turnbullille ei koskaan selvinnyt, ajatteliko Kenge, että puhveli suureni yhtäkkiä vai että ötökkä muuttui taianomaisesti puhveliksi.”

Lukijan on tietysti helpompi samaistua kertomuksessa Turnbullin kuin Kengen kokemukseen, mutta itsekritiikin kehittämiseksi kehotan tarkastelemaan asioita myös toisin päin. Saatamme pitää omaa kokemustamme itsestään selvänä terveen järjen mukaisena tapana ymmärtää asioita, emmekä enää ymmärrä miltä osin havainnot ovatkin itseasiassa omaa tulkintaamme.

Tämän tiedostamisen tulisi vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi tapaamme lukea ja ymmärtää pyhiä kirjoituksia kuten Raamattua. Tuhansia vuosia sitten vieraan kulttuurin keskellä syntynyttä tekstiä ei kannata lukea olettaen että sanoma on jokaiselle lukijalle selvää pässinlihaa – ei vaikka tekstin olisi tuottanut kaikkivaltias Jumala.

Tekstin vastaanottajille täytyy aina puhua heidän kielellään hyödyntäen niitä skeemoja joita he voivat ymmärtää. Eihän lapselle puhuta teknisellä kapulakielellä tai ammattijargonilla, vaikka se mahdollistaisikin täsmällisemmän ja yksiselitteisemmän ilmaisun. Silloin käytetään lapsen kieltä ja hänen kokemusmaailmastaan tuttuja vertauksia.

Tahdonvoiman analyysi

Järvilehto vetoaa runsaasti eri alojen tutkimustietoon. Tämä johtaa väistämättä siihen, että käsitellään monia aihealueita joissa kirjoittajalla ei ole varsinaista erityisosaamista. Tämän ei tarvitsisi olla ongelma, kunhan näitä tietoja tarkistetaan ahkerasti ja suoritetaan näiltä osin oikoluku asiantuntevammalla ystävällä.

AjattelijaToisinaan huomaa kuitenkin että yksityiskohdissa olisi voinut olla huolellisempi. Esimerkiksi kuvan koodaaminen kahdeksalla bitillä (s. 81) ei onnistu hyvällä tahdollakaan. Samoin flow’n syntyminen on esitetty Mihaly Csikszentmihalyin (2005, s. 117) alkuperäisen kaavion sijaan nelikenttänä (s. 114), mikä johtaa varsinkin apatian osalta virheelliseen tulkintaan.

Tämän muistuttamana tulen tarkistaneeksi lähteitä myös niissä aiheissa, joissa en ole asiantuntija. Erityisesti tahdonvoiman varantojen rajallisuuden perusteluissa (s. 56-57) on selviä puutteita.

Kun kokeessa ihmisen eteen tuodaan uunituoreita suklaapipareita ja käsketään niiden sijaan syödä retiisiä, hän luovuttaa nopeammin mahdottoman matemaattisen pähkinän parissa. Tämä on kuitenkin erittäin ongelmallinen todiste tahdonvoiman varantojen ehtymisestä, sillä sama lopputulos olisi yhtä odotettavissa myös kilpailevan selityksen pohjalta.

Koe ei kykene tunnistamaan tyhjentyikö henkilön mentaalinen pankkitili, vai onko haasteeseen tarvittava hinta vain kasvanut kohtuuttoman suureksi. Ongelmana on, että keskittymiseen tarvittavien resurssien ehtyessä tilanteen ärsyttävyys kasvaa, eikä haasteen hinta siksi pysy samana. Ärsyttävämmässä tilanteessa tehtävän tuottama turhautuminen tuottaa suurempaa ahdistusta, eikä mahdollista kokeen läpäisyä nähdä enää riittävän motivoivana. (Hagger et al. 2010, s. 10-12)

Vaikka nykytutkimuksen valossa molemmat selitykset vaikuttavat olevan selitysvoimaisia (Hagger et al. 2010, s. 61-65), myöhemmin kirjassa käsitellyn psykiatrian ja neurologian professori Viktor Franklin kokemukset keskitysleireillä puhuvat voimakkaasti siitä, että ihminen voi tahdonvoimallaan vastustaa loputtomasti vaistomaisia mielitekojaan, kunhan näiden mielitekojen kanssa kamppailuun on riittävän voimakkaat motiivit.

Keskitysleirillä ei tapahtunut systemaattista tahdonvoiman varantojen ehtymistä ja psyykkisen kamppailun luovuttamista. Joskus ihminen saattoi vaipua täydelliseen välinpitämättömyyteen ja menettää tulevaisuudenuskonsa, mutta tämäkin tapahtui vain jos motivaatio romahti hänen ajatellessaan, ettei millään ollut enää merkitystä (Frankl 2010, s. 71-72).

Kätketty ajattelu

Toinen luku etenee tietoisuutta syvemmälle tutkimaan ja hyödyntämään tiedostamatonta mieltä, tunteita, intuitiota sekä luovaa ajattelua. Tutkimukset tukevat intuitiivisen ajattelun käyttöä erityisesti tutuissa aihepiireissä, samoin luovaakin ajattelua voi määrätietoisesti ruokkia, opetella ja harjoitella.

Tiedostamattomien ajattelutapojen lisäksi tutustutaan myös motiiveihimme, eli tunteiden ja järjen suhteeseen, sekä niitä ohjaavaan tahtoon. Järjen avulla näemme, minkälaisiin päämääriin olisi hyvä pyrkiä, eli mitä arvostamme. Tunteet taas tarjoavat välittömän kokemuksen kautta tietoa siitä, miltä asiat vaikuttavat juuri nyt. Voisikin sanoa, että jos järjellä näkee kauas, niin tunteilla näkee lähelle.

Tunteiden ja järjen kautta syntyvät ihmisen tietoista toimintaa ohjaavat motiivit. Kun erilaiset motiivit ajautuvat ristiriitaan, tietoinen tahto joutuu tekemään päätöksen. (s. 77-78, 89-91)

Kun motiiveja ymmärtää paremmin, niitä voidaan soveltaa tehokkaammilla toimintamuodoilla kuten flow – optimaalinen kokemus. Flown saavuttamiseksi täytyy tietää miten päämäärän saavuttaminen edistyy ja käsillä olevan tehtävän on oltava tasapainossa omien kykyjen kanssa. Silloin ihminen voi unohtaa ajankulun ja itsensä, ollen täydellisen keskittynyt käsillä olevaan tehtävään.

Vaikka järjen motivoiva vaikutus esitelläänkin hienosti, olisin toivonut tarkempaa käsittelyä itse järjen esittelyyn. Järvilehdon mukaan: “pelkimmillään järki tarkoittaa tietoista symbolien manipulointia,” (s. 87) mutta tietojenkäsittelytieteen ja tekoälytekniikoiden opiskelijana pysähdyn miettimään, eroaako tämä mitenkään siitä että joku toimii tietoisesti kuin tietokoneen prosessori?

Siinä missä tietokoneiden “älykkyys” on automaattista symbolien manipulointia, ihmisen tietoinen ajattelu on ennenkaikkea ajatusten ja merkitysten ymmärtämistä. Tämän tukena käytetään toki symbolien manipulointia. Asiaa voidaan havainnollistaa mielenfilosofi John Searlen Kiinalaisen huoneen esimerkillä:

Huoneessa on mies joka ei osaa merkkiäkään kiinaa. Hänelle tuodaan kiinaksi kirjoitettuja viestejä, ja hän “vastaa” viesteihin kiinaksi. Mies katsoo ohjekirjasta taitavasti laadittuja sääntöjä, joiden mukaisesti merkkejä tulee yhdistellä eri tilanteissa. Mies siis suorittaa “tietoista symbolien manipulointia”, muttei ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä mitä symbolit merkitsevät. Me kuitenkin ymmärrämme ajatuksiamme paremmin kuin tämä mies ymmärtää kiinaa.

Itseäni suuremmat ajatukset

Kun on ymmärretty tiedostamattoman mielen merkitys omalle ajattelulle, tästä on hyvä jatkaa oman pään ulkopuolelle, eli ympäristöön ja muihin ihmisiin. Ajattelumme toimii paitsi aivojemme ja erilaisten apuvälineiden, myös yhteisömme kulttuurin varassa. Kielihän on osa kulttuuria.

Ihminen on myös biologialtaan hyvin sosiaalinen olento: peilisolujen avulla huomaavainen ihminen tulee hyvälle tuulelle, kun taas välinpitämätön toiminta jää kaivelemaan. Näin ihminen motivoituu jo oman etunsa vuoksi olemaan huomaavainen.

Ihminen on luonnostaan motivoitunut tavoittelemaan itselleen onnea. Yksinkertaisimmillaan ihminen tavoittelee hyvänolon tunnetta, hedoniaa. Kypsempi ihminen on valmis uhraamaan hetkellisiä nautintoja toimiessaan kauaskantoisempien päämääriensä mukaisesti. Siinä missä välittömän mieliteon voi päättäväisesti uhrata itsekkään poissaolevan päämääränsä vuoksi, näin voi tehdä myös muiden hyvinvoinnin vuoksi.

Kaikkein syvin ja kestävin onnellisuuden muoto löytyykin, kun ihminen löytää päämääränsä muiden palvelemisesta. Pysäyttävänä esimerkkinä kerrotaan keskitysleireillä elämänilonsa säilyttäneen Viktor Franklin kokemuksista. Hänen mukaansa rakastava muiden palveleminen voi tuoda toivon ja riittävän merkityksen jopa mielettömien julmuuksien kestämiseen. (s. 182)

Kristillisen teologian näkökulmasta on helppo ymmärtää, miksi syvin onnellisuus löytyy juuri epäitsekkäästä muiden huomioimisesta. Jos Jumala on rakkaus ja ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, niin ihmisen syvin kutsumus on toisten rakastamisessa. Ihminen ei voi olla tasapainossa itsensä kanssa toteuttamatta tätä syvintä olemustaan.

Samoin rakkaudesta löytyy riittävä motivaatio julmimpienkin hirmutekojen kestämiseen, ja tämän valossa on kiinnostavaa että Jumala tahtoi ilmaista itsensä juuri uhrautuvan kärsimyksen kautta.

Kutsumuksen löytäminen

Lopuksi ohjataan lukijaa palvelemaan muita löytämällä oma kutsumuksensa. Kutsumus on siitä mukava asia, että siinä ihminen saa palvella toteuttamalla omia intohimojaan. Aristotelesta mukaillen: “Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet.”

Kutsumuksen esittely on inspiroiva, mutta siihen liittyy myös harmillinen notkahdus. Juuri kun on päästy onnellisuuden ytimeen, eli rakkauteen ja muita palvelevan kutsumuksen löytämiseen, tehdään kovin lyhytnäköisiä ja mukavuudenhaluisia myönnytyksiä. Seuraava iskulause toistuu kahdesti (s. 191 & 193): “Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua tehdä. Paitsi jos hän ei vielä halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea.”

Nyrkkisääntöjä ei toki pidä ottaa täysin kirjaimellisesti, mutta ne voivat silti olla ongelmallisia. Jos periaate toimii vain äärimmäisen kapealla alueella, kyseessä on joko puolitotuus tai parhaassa tapauksessa kaunis tavoite.

On totta että kutsumusammatissaan ihminen voi palvella muita optimaalisesti, ja että ihannemaailmassa kaikki palvelisivat toisiaan kutsumuksensa kautta jatkuvassa flow-tilassa. Tähän unelmaan on kuitenkin vielä pitkä matka, ja arkielämässä kutsumusammattia voidaan pitää yhtä vähän ihmisoikeutena kuin jatkuvaa flow-tilaakaan.

Jos kutsumuksen pyhästä kolminaisuudesta (intohimo, taidot ja palveleminen) on pakko jättää jotakin pois, niin ensimmäiseksi täytyy tinkiä luksuksesta, eli intohimosta. Hämmentävää kyllä, Järvilehdon mukaan intohimo on näistä “ehdottomasti tärkein” (s. 191). Intohimon ympärille tietysti kertyy ajan myötä taitoja, ja intohimon kautta ympärillään saattaa nähdä myös yleishyödyllisiä sovelluksia (s. 191-192), mutta kuinka todennäköisesti tämän reseptin saa oikeasti toimimaan intohimoisen postimerkkeilijän tai bilettäjän elämässä? Csikszentmihalyi huomauttaa myös siitä, että intohimoisen flown voi saavuttaa jopa epäinhimillisenä keskitysleiribyrokraattina (2005, s. 331).

Kutsumuksen voi kokemukseni mukaan rakentaa myös toisin päin: kun tiedät että jollakin alalla voit muita palvelemalla työllistää itsesi, voit päättää hankkia alan koulutuksen. Kun hoidat opintosi hyvin, huomaat ennenpitkää olevasi taitava töissäsi. Taitojen ja työtehtävien tasapainon kautta voit työskennellä palkitsevassa flow-tilassa ja samalla muiden palveleminen tekee työstä syvästi merkityksellistä. Kun teet jotakin mikä tuntuu palkitsevalta ja tekee sinut syvästi onnelliseksi, tätä kutsutaan intohimoksi.

Muotoilisin Järvilehdon iskulauseen näin: Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei osaa tehdä riittävän hyvin. Paitsi jos hän ei vielä osaa tehdä sitä, mitä hänen täytyisi, hänen pitää harjoitella ahkerasti.

Palatkaamme siis Aristoteleen alkuperäiseen muotoiluun: “Kutsumuksesi on siellä, missä taitosi kohtaa maailman tarpeet.”

Muistathan harjoitella!

Kirja tarjoaa systemaattisen esityksen erilaisista ajattelun muodoista ja tarjoaa paitsi runsaasti inspiraatiota ja ajattelun aihetta, myös kasan käytännöllisiä toimintatapoja ja niksejä moniin ajattelutyön ja arjen haasteisiin.

Työkalut ovat toimivaksi havaittuja ja kokeneelle käyttäjälle tutut ohjeet ovat jopa itsestäänselviä välttämättömyyksiä. Hyviä ohjeita annetaan mm. hankalien ajatusten ja riippuvuuksien selättämiseen, vaikka toisinaan niksien soveltuvuus rajoittuu hyvinvointiyhteiskunnan kasvattien ongelmiin.

Mainitut puutteet eivät kuitenkaan murenna kirjan keskeisiä ansioita ja pääteesejä, vaan kehtaan suositella kirjaa kaikille oman ajattelun ja elämänhallinnan kehittämisestä kiinnostuneille. Ja tietysti mestarin urasta haaveileville.

Hyvä tapa ahkeran harjoittelun aloittamiseen on tutustua Getting Things Done -menetelmään Järvilehdon kirjoittaman ajattelunhallinnan oppaan avulla. Toimilistojen hallintaan suosittelen käyttämään edistyneempää projektinhallintatyökalua, kuten Kanban taulua. Luo tunnuksesi jo tänään!

Viitteet:

Frankl, Viktor E., 2010. Ihmisyyden rajalla. Otava, Helsinki.

Csikszentmihályi, Mihalyi, 2005. Flow. Rasalas Kustannus, Helsinki.

Hagger, M. S., Wood, C., Stiff, C., & Chatzisarantis, N. L. (2010). Ego depletion and the strength model of self-control: a meta-analysis. Psychological bulletin,136(4), 495. (05.02.2015):

Kuvat: Australian National Maritime Museum on The Commons. PD. Karen NeohCC BY 2.0

Ylös