Suomeen tässä kuussa saapuva Oxfordin matematiikan professori John Lennox on myös vakaumuksellinen kristitty ja tunnettu uskon puolustaja. Uusi Tie julkaisee suomeksi Lennoxin uuden kirjan, ja Areiopagi.fi julkaisee siitä nyt ensimmäisen suomenkielisen esittelyn.

John Lennox on Oxfordin yliopiston matematiikan professori, joka on käynyt paljon julkista keskustelua uusateistien kanssa uskonnon ja tieteen sekä teismin (tarkemmin kristinuskon) ja ateismin suhteesta. Kirja on hänen laajempi vastineensa käymiinsä debatteihin Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin kanssa. Kirjan suomenkielisessä nimessä (engl. Gunning for God: Why the New Atheists are Missing the Target) on hyödynnetty hauskasti Dawkinsin kirjan Jumalharha nimeä. Tämän kirjan pääargumentti on nimittäin juuri se, että uusateistit tekevät ensin Jumalasta harhan, jota sitten tähtäilevät.

Huhtikuun lopulla Suomen-vierailulle tuleva Lennox käy aiempien debattien tapaan keskustelua kirjansa God’s Undertaker: Has Science Buried God? pohjalta Helsingin yliopistossa uskontotieteen professori Matti Kamppisen kanssa. Vierailun kunniaksi Kustannusosakeyhtiö Uusi Tie julkaisee suomeksi Lennoxin uusimman kirjan Jumala tähtäimessä – Miksi uusateistit osuvat harhaan? Tässä artikkelissa esittelen kirjan päälinjoja ja nostan esiin joitakin havaintoja.

Lennox on huolissaan uusateistien vaikutuksesta länsimaisessa populaarikeskustelussa. Ei siksi, että he vastustavat hänen edustamaansa kristinuskoa, vaan siksi, että heidän ohjelmanjulistuksensa perustuu vääristelyyn ja argumentaation ohuuteen. Monet uusateistit esiintyvät akateemikkoina ja edustavat näin tiedeyhteisöä. Silti heidän esityksensä ovat kaikkea muuta kuin tieteellisiä tai johdonmukaisia.

Lennox viittaa useisiin ateisteihin, jotka jakavat hänen huolensa uusateistien tavasta argumentoida. Nyt suomeksi ilmestyvässä kirjassa John Lennox osoittaa, ettei uusateistien tapaan kuulu selvittää väitteidensä tueksi varteenotettavia tieteellisiä tutkimustuloksia.

Tiede ja kristinusko eivät sovi yhteen

Lennox aloittaa kirjansa uusateistien äänekkäällä väitteellä, että uskonnot ja Jumala ovat tieteen vihollisia. Lennoxilla on muutamia huomioita tähän. Ensinnäkin Raamattu monissa kohdissa kehottaa tutkimaan Jumalan luomakuntaa. Raamattu siis ei ainakaan vastusta tiedettä, vaan päinvastoin kehottaa siihen.

Toiseksi, Jumalaan uskovat tiedemiehet ovat tehneet suuria löytöjä juuri sen ansiosta, että he odottivat löytävänsä luonnosta lainalaisuuksia, koska uskoivat näiden lakien säätäjään. Muun muassa Alfred North Whitehead on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vahva vaikutus raamatullisella todellisuuskäsityksellä oli tieteen nousuun uskonpuhdistuksen aikoihin.

Tämä lähtökohta sai aikaan merkittävän käänteen pois aristoteelisesta näkemyksestä, jonka mukaan maailmankaikkeuden luonnetta tulisi lähestyä abstrakteista filosofisista periaatteista käsin, joille ei ole havaintoihin pohjautuvia periaatteita.

Toisin sanoen Aristoteles esimerkiksi teki päätelmän, että koska ympyrä on täydellisin muoto, planeettojen täytyy silloin kulkea ympyrän muotoista liikerataa pitkin. Tällaiset periaatteet olivat hallinneet tieteellisiä tutkimusta ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä pitkälle toistatuhatta vuotta.

Lennox vertaa naturalistista paradigmaa aristoteelisiin periaatteisiin, jotka ovat oletusarvoisia lähtökohtia tehtävälle tutkimukselle, mutta lähtöoletuksina ne kahlitsevat tutkimusta. Yhtenä esimerkkinä kokeellisen tutkimuksen kyseenalaistavasta vaikutuksesta naturalistiselle paradigmalle Lennox nostaa filosofi Antony Flew’n, joka ilmoitti kääntyneensä ateismista deismiin elämän monimutkaisuuden puolesta puhuvien todisteiden vaiktuksesta. Ympäröivä todellisuus sai hänet muuttamaan lähtöoletustaan.

Lennox huomioi, että maailmankaikkeuden alkuperää koskeva alkuräjähdysmalli on – vastoin yleistä tietoa – kristillistä alkuperää. Belgialainen pappi ja tähtitieteilijä Georges Lemaître (1894–1966) haastoi vuosisatoja vallinneen teorian ikuisesta maailmankaikkeudesta, johon myös Einstein Aristoteleen vaikutuksesta luotti.

Lemaître sovelsi Einsteinin suhteellisuusteoriaa kosmologiaan ja kehitti näin vuonna 1927 esiasteen Hubblen laista, jonka mukaan maailmankaikkeus laajenee.  Muutamaa vuotta myöhemmin Lemaître esitti vuonna 1931 teoriansa alkuatomista, millä hän tarkoitti maailmankaikkeuden alkaneen päivänä, jolla ei ollut eilistä.

Ajatus maailmankaikkeuden absoluuttisesta alkuperästä sai osakseen laajaa vastustusta, sillä se näytti viittaavan Raamatun luomiseen. Monet tieteilijät (Lennox mainitsee Albert Einsteinin lisäksi Sir Arthur Eddingtonin ja myöhemmin Sir John Maddoxin) yrittivät tästä syystä etsiä porsaanreikiä kumotakseen teorian, mutta turhaan.

Stephen Hawking kuitenkin väittää viimeisimmässä kirjassaan Suuri suunnitelma, että alkuräjähdys on osoittanut, ettei Jumalaa ole. Lennoxin mukaan hän mieltää Jumalan aukkojen Jumalana, joka sovitetaan aukkoihin, joille tiede ei ole vielä löytänyt selitystä.

Tästä ei kuitenkaan ole Lennoxin mukaan kysymys. Hawking yrittää osoittaa, että nyt tiede on poistanut Jumalan viimeisestä paikasta, jossa häntä tarvitaan, luomisen hetkestä.  Lennox täsmentää, ettei yksikään suurista monoteistisistä uskonnoista usko näin. Niiden mukaan Jumala ikään kuin pyörittää koko näytöstä, mitä tahansa se pitääkin sisällään.

Lisäksi Lennox tarkastelee, mitä Hawking lopulta väittää. Hawking vetoaa painovoiman olemassaoloon, jonka ansiosta hän väittää maailmankaikkeuden luovan itse itsensä tyhjästä. Ensinnäkin tämä on kehäpäätelmä. Tämä edellyttäisi, että maailmankaikkeuden täytyisi olla olemassa, ennen kuin se pystyisi luomaan itsensä. Hänen väitteensä ei siis merkitse filosofisesti mitään.

Toiseksi painovoima on enemmän kuin ”ei mitään”. Hän ei siis väitä, että maailmankaikkeus olisi syntynyt tyhjästä. Onkin mielenkiintoista, että painovoiman kehittäjä Isaac Newton toivoi, että painovoimalaki saisi ihmeellisyytensä vuoksi ajattelevan ihmisen uskomaan Jumalaan.

Lennox kiinnittää vielä huomiota uskon luonteeseen käsitteenä. Mitä sillä tarkoitetaan kristillisessä perinteessä ja mitä sillä tarkoitetaan sen ulkopuolella. Linkittyykö sana “usko” käsitteenä järjenvastaisuuksiin ja perusteettomiin seikkoihin? Uuden Testamentin mukaan ihmisiä ei pyritä saamaan uskomaan Raamatun totuuskäsityksiin, kuten Jeesuksen ylösnousemukseen, ilman perusteita. Aloittaahan Luukaskin evankeliuminsa seuraavasti:

Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet, sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita. Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten, kunnioitettu Teofilos, jotta tietäisit, kuinka luotettavaa sinulle annettu opetus on.

Luuk. 1:1–4

“Usko” on Uudessa Testamentissä tämänkaltaista. Ihmiset uskovat, kun he tulevat tavalla tai toisella vakuuttuneiksi. Lennox muistuttaa, että toimimme tieteellisten tutkimustulosten äärellä samoin. Me joko uskomme tulosten vahvistavan jonkin asian tai epäilemme sitä. Toisinaan torjumme näkökulman, koska se ei ole meistä vakuuttava.

Lennox rinnastaakin uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset uskomukset uskoomme ja luottamukseemme tieteellisiä tutkimustuloksia ja teorioita kohtaan. Tutkimuksen jatkaminen itse asiassa edellyttää uskoa, ei vain luonnon järjestykseen vaan siihen, että voimme löytää jotakin, mitä ei ole vielä todistettu. Lennoxin kysymys kuuluukin, kumpi on harha: teismi vai ateismi? Vain toinen voi olla totta ja silloin toisen täytyy olla harhaa.

Kumpi on myrkyllisempää, kristinusko vai ateismi?

Vaikka uusateistien väitteiden yksi terä kohdistuukin siihen, että uskonnot (uusateistien kritiikki kohdistuu erityisesti kristinuskoon) ovat epä-älyllisiä ja jopa uhka järjelle ja tieteelle, Lennoxin mukaan keskustelun pääpaino on muualla. Tätä hän kuvaa Johdanto-luvussa seuraavasti:

Varsinainen väittely ei kuitenkaan rajoitu tieteeseen. Itse asiassa suuren yleisön huomio kiinnittyy usein argumentteihin, jotka liityvät moraaliin ja uskonnon väitettyihin vaaroihin. Nämä aiheet ovat tässä kirjassa pääasiallinen huolenaiheemme.

Lennoxin mukaan eräs keskeisistä ongelmista uusateistien uskontokritiikissä on, että he niputtavat kaikki uskonnot yhteen ja tekevät niiden kammottavimmista ilmenemismuodoista yhden vastustettavan hirviön. Uskonnot näyttäytyvät tällä tavoin yleisesti ottaen vahingollisina ja älykkyyttä estävinä järjestelminä. Lennox huomauttaa, että uusateistit tuskin haluaisivat itse joutua mielivaltaisesti samaan joukkoon ateismin väkivaltaisimpien edustajien, kuten Stalinin, Maon ja Pol Potin kanssa.

Lennox pyytää kiinnittämään huomiota kristinuskon varsinaiseen sanomaan. Jeesuksen ja Uuden Testamentin sanoma on yksiselitteinen:

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Matt. 26:52

Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Matt. 5:38–39

Jeesus toimi evankeliumien mukaan tässä kysymyksessä niin kuin opetti. Hänen mukaansa ei kuulunut tehdä vastarintaa edes silloin, kun häntä oltiin viemässä teuraaksi. Lennox havaitsee, että silti Jeesuksen tuomionjulistus oli sama kuin se, jonka uusateistit nykypäivänä esittävät uskonnoille. Jeesusta syytettiin valtion vastaisiin terroritekoihin lietsomisesta.

Lennoxin mukaan uusateistien tapa niputtaa “luopiokristikunnan” pahat teot ja Kristuksen itsensä opetukset yhteen on kohtuutonta, kun tarkastellaan kristillisen uskon perustaa, joka vastustaa väkivaltaa ja uskonnollista hyväksikäyttöä.

Lennoxin mukaan uusateistien ohjelma kuvastaakin hyvin paljon totalitarististen valtioiden periaatteita. Dawkinsin mukaan uskonnon opettaminen on lasten kaltoinkohtelua. Hän kannattaakin varovaisesti ajatusta siitä, että lapset voisi hyvällä syyllä ottaa uskonnollisten vanhempien opetuksen perusteella pois kotoaan. Tämän ajattelun mukaan vain ateistinen opetus olisi suotavaa. Uusateistien repliikit sopivat tähän kuvaan ja antavat heidän totalitarismilleen lisänäkyvyyttä. Sam Harris toteaa:

Jotkin väitteet ovat niin vaarallisia, että voi olla jopa eettistä tappaa ihmisiä, koska he uskovat niihin.

Sam Harris: Uskon loppu 2007, 49.

Uusateistit ovatkin itse valinneet tittelinsä Neljä ratsumiestä. Jää epäselväksi, ovatko Dawkins, Dennett, Harris ja Hitchens tietoisia valitsemansa raamatullisen nimen tarkoituksesta. Neljä ratsumiestä nimittäin kuvataan Ilmestyskirjassa valloitukseksi, sodaksi, nälänhädäksi ja kuolemaksi. Niin kuin Lennox huomauttaa, tämä kaikki nostaa väistämättä mieleen totalitaristisen ateistiset periaatteet.

Tästä pääsemmekin Lennoxin tarkasteluun ateismin ja kristinuskon kulttuurisista aikaansaannoksista länsimaiden historiassa. Uusateistien mukaan ateismi on moraalin ja kehityksen edellytys. Kuitenkin historia osoittaa toista. Lennox pyytää suhteuttamaan kristinuskon ja ateismin aikaansaannokset oikeisiin mittasuhteisiin:

On melko vaikuttavaa saada selville esimerkiksi, että vuodesta 1540 alkaen 1700-luvun puoliväliin Espanjan inkvisitio oli suorittanut 827 teloitusta ja Rooman inkvisitio 93. Tietenkään usko Jumalaan ei ole mikään tekosyy teloittaa ainoatakaan ihmistä, mutta kuten tulemme seuraavassa luvussa näkemään, sekulaarien ajatusjärjestelmien rikokset niin kutsutulla valistuneella 1900-luvulla ovat verrattomasti suuremmat kuin inkvisition rikokset.

Lennox 2014, luku 2.

Kristinuskon nimissä tehdyt hirmutyöt eivät ole millään muotoa perusteltavissa kristinuskon periaatteilla. Marxin kommunistiseen ohjelmaan taas kuului uskonnon kukistamisen välttämättömyys. Uskonnollisen harhan väistyminen oli edellytyksenä ihmisten onnelle. Tätä ateistista periaatetta sovellettiinkin käytäntöön laajamittaisesti. Kommunististen valtioiden lasketaan tuottaneen noin 94 miljoonaa kuolonuhria, joista yksin Kiinassa ja Venäjällä 85 miljoonaa.

Hitler taas näki kristinuskon kuihtuvan tieteen tieltä. Pöytäpuheissaan Hitler julistaa:

Kahden suuren vitsauksen – kupan ja kristinuskon – täydellinen poissaolo selittää, miksi antiikin maailma oli puhdas, kirkas ja tyyni… …[Kristinusko on] raskain isku, joka on koskaan kohdistunut ihmiskuntaan.

Hitler’s Table Talk 1953.

Lennox huomauttaa, että mihin lokeroon Hitler sitten laitetaankin, hän oli joka tapauksessa kristinuskon ja juutalaisuuden kiihkeä vastustaja. Lennox muistuttaa tässä yhteydessä Dawkinsin tutun kuuloisista sanoista:

[Uskonto on kuin] mielen virus, samankaltainen kuin isorokko, mutta vaikeampi hävittää.

Moraalisen perustan häviämisestä

Koska länsimaisessa kulttuurissa juutalais-kristillinen perintö on vuosisatojen ajan ollut moraalin lähteenä, on uusateistien ratkaistava, mistä toisesta lähteestä he ammentavat moraalisen perustansa. Uusateistit kääntävätkin asian päälaelleen sanoen uskonnon olevan paitsi älyllinen, myös moraalinen vääryys. Uusateistien ohjelman Lennox hahmottaa seuraavasti:

1. Uskonto on vaarallinen harha: se johtaa väkivaltaan ja sotaan.

2. Uskonnosta on siis päästävä eroon: tiede mahdollistaa sen.

3. Emme tarvitse Jumalaa ollaksemme hyviä: ateismi voi tarjota täysin riittävän perusta etiikalle.

Tärkeä huomio Lennoxin kritiikissä on, ettei hän väitä, etteivätkö ateistit voisi tehdä moraalisesti oikeita ratkaisuja. Hänen huomionsa on, että tarvitsemme jonkin syyn, mihin perustamme väitteet oikeasta ja väärästä.

Lennoxin mukaan uusateistit väittävät ateismin korvaavan tieteen avulla uskonnon. Ateismilla näyttäisi kuitenkin olevan suuria vaikeuksia vastata eettisiin periaatteisiin. Mikäli kaikki pohjautuu viime kädessä aineeseen, ei meillä voi olla mitään yleispäteviä moraalisia periaatteita, joiden mukaan kaikkien tulisi toimia. Jopa Richard Dawkins myöntää tämän:

Havaitulla maailmankaikkeudella on täsmälleen ne ominaisuudet, joita odottaisi, jos kaiken takana ei ole suunnittelua, ei tarkoitusta, ei pahaa eikä hyvää. Ei mitään muuta kuin sokea, säälimätön piittaamattomuus. DNA ei tiedä eikä välitä. DNA vain on. Ja me tanssimme sen pillin mukaan.

Richard Dawkins: River out of Eden 1992, 133.

Tällä periaatteella voisi Lennoxin mukaan perustella vaikkapa mielivaltaiseen joukkotuhoon tähtääviä iskuja vedoten DNA:n liikkeiden välttämättömyyteen. Sekä yksilön vastuu että oikea ja väärä katoavat. Voisimmehan ateistisesta näkökulmasta käsin perustella vaikkapa 1900-luvun alkupuoliskon maailmanlaajuista rodunjalostusohjelmaa ja puolustaa vain tukevamme evoluution kehitystä.

Mistä saamme ne periaatteet, joiden perusteella tuomita toisenlaiset teot ja suosia toisia? Lennox toteaa, että kristinuskon mukaan ihmisen sisäsyntyinen moraalin perusta löytyy sen raamatullisen näkemyksen kautta, että Jumala on luonut ihmiset omiksi kuvikseen ja siten moraalisiksi olennoiksi.

Lopuksi

Olen tässä artikkelissani esitellyt vain joitakin kirjan näkökulmia ja niitäkin pintapuolisesti. Tästä artikkelista olen tilan puutteen vuoksi jättänyt käsittelemättä luvut, jotka käsittelevät Raamatun uskottavuutta ja sen mielekkyyttä. Tästä olisi kiinnostavaa kirjoittaa joskus hieman lisää, sillä ne avaavat Lennoxin ja monien muiden ajattelevien kristittyjen suhdetta mm. Raamatun jumalakuvaan, ihmeisiin, syntiin ja sovitukseen sekä Jeesuksen ja hänen ylösnousemuksensa historiallisuuteen.

Nämä kaikki ovat aiheita, joita vastaan uusateistit ovat hyökänneet ja tehneet niistä olkiukon, jota vastaan taistella kuuntelematta, mitä kristityt niistä ajattelevat.

Kuva: National Library of Ireland@flickr.com.