Kolumni / Rope Kojonen / 3.9.2013

Fyysinen kuolemattomuus ja ikuisen elämän kaipuu

Tieteiskirjallisuudessa pohdiskellaan välillä tieteen mahdollisuuksia antaa kuolemanjälkeinen elämä tai ainakin pidentää elämää määrättömästi. Esimerkiksi Iain M. Banks kuvaa kirjassaan Surface Detail (2010, suomeksi Pintakuvio, 2012) virtuaalisia taivaita ja helvettejä, joihin mieli voidaan siirtää kuoleman jälkeen.

Mielen siirtämisen mahdollisuutta on pohdiskeltu vakavastikin, erityisesti transhumanistisessa kirjallisuudessa, jossa tieteen toivotaan täyttävän oikeastaan kaikki uskonnon perinteiset tehtävät, kuten ikuisen elämän toivon ja kauhun. Voisiko tiede siis tulevaisuudessa toteuttaa uskonnon lupauksen ikuisesta elämästä paljon luotettavammalla tavalla?

Mielen siirtämisen ajatus perustuu oletukseen, että ihmismieltä voidaan verrata tietokoneohjelmaan. Ajatuksena on, että kehittynyt teknologia voisi mahdollistaa ihmismielten siirtämisen elämään tietoverkkojen virtuaalisessa todellisuudessa tai robottikehossa. Tällöin ihminen voisi elää niin kauan kuin tietoverkko ja ihmissivilisaatio elävät, optimistisessa skenaariossa miljardeja vuosia tai ehkä jopa universumin lämpökuolemaan saakka.

Tähän liittyy monia ongelmia. Mielen siirtäminen olettaa, että mieli on jotenkin erillinen aivoista. Muutenhan sitä ei voisi siirtää tietoverkkoon. Samalla mielen siirtäminen kuitenkin olettaa, että mieli on fysikaalinen ja tieteen hallittavissa oleva, ei perinteisen sielun kaltainen aineeton henki. Mielen on siis oltava samalla aineellinen ja fysikaalinen, samalla kuitenkin erotettavissa ihmisen fysikaalisesta ruumiista. Mielen siirtämisen mahdollisuuden olettama näkemys ihmisen olemuksesta vaikuttaa erikoiselta. (Tarkemmin mielen filosofiasta kertoo Leo Näreahon vieraskynä Areiopagilla.)

On kuitenkin uskon ja tieteen suhteiden kannalta mielenkiintoista pohtia, voisiko esimerkiksi mielen siirtämisen mahdollisuus toteutuessaan tosiaankin vastata samaan tarpeeseen, johon uskonnollinen kuolemanjälkeisen elämän toivo pyrkii vastaamaan. Osaksi uskonnollinen ylösnousemuksen toivo tietysti vastaa kuolemanpelkoon siinä missä nämä tieteelliset spekulaatiotkin, mutta epäilen siinä olevan kyse myös muusta.

Olen aiemmin kirjoittanut uskon ja tieteen suhteen mahdollisuuksista myönteiseen vuorovaikutukseen. Sellaista löytyy myös kuoleman ja kuolemanjälkeisen elämän aiheessa. Keskustelua riittää muun muassa antropologiasta, mielen olemuksesta, kuolemanrajakokemuksista ja ihmisen psykologiasta. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, etteivät tieteelliset elämän pidennysyritykset vaikuta vastaavan uskonnolliseen ikuisen elämän kaipuuseen.

Kaipuuseen perustuva argumentti

Kirjailija C. S. Lewisin ”kaipuuseen perustuva argumentti” (”argument from desire”, AFD) Jumalan olemassaolon puolesta kuvaa mielestäni hyvin uskonnollisen ylösnousemustoivon luonnetta. AFD on kokemusperäinen argumentti, joka on tarkoitettu myös mietiskelyn ja itsetutkistelun aineistoksi.

Lewisin argumentti perustuu ajatukseen, että ihmisillä on varsin yleisesti havaittavissa kaipuuta, jota pelkästään maalliset asiat eivät voi tyydyttää. Lewisin mukaan ihminen “haluaa kipeästi jotakin, mitä tämä maailma ei voi tarjota.” Esimerkiksi kauneuden kokemukset ja ensirakkaus herättävät tämän kaipuun. Fantasiakirjallisuus kuvaa ja herättää usein tätä tunnetta, jota Lewis kuvasi saksankielisellä termillä sehnsucht. Tilannettamme voidaan verrata Sam-hobitin kokemukseen Mordorissa:

“Korkealla, tumman vuoristosta kohoavan huipun yläpuolella levittäytyvien pilviriekaleiden raosta Sam näki valkean tähden loistavan katoavan hetken ajan. Sen kauneus satutti hänen sydämensä, ja hän katsoi ylös tästä hyljätystä maasta ja toivo tulvahti häneen takaisin. Kuin kirkas ja viileä säde kävi hänen lävitseen ajatus, että loppujen lopuksi Varjo oli vain pieni ja väistyvä: ikuisesti jäi valoa ja jaloa kauneutta sen ulottumattomiin.” (Taru Sormusten Herrasta, s. 952)

Lewisin kuvaama maallisen ylittävä kaipuu voidaan löytää monen muunkin ajattelijan teksteistä. Esimerkiksi Simone Weilin mukaan ”saavuttaessamme kauniin asian jäämme silti haluamaan jotain”. Ateistifilosofi Bertrand Russell kertoo välittävänsä maailmasta ja siinä asuvista ihmisistä, mutta jäävänsä silti kokemuksen tasolla kaipaamaan jotain vieläkin tärkeämpää, jota ei usko kuitenkaan olevan olemassa. Lewisin argumentti edellyttää toimiakseen, että tämäntyyppinen kaipuu on osa ihmisluontoa, ja että tämä kaipuu vaatii täyttyäkseen juuri Jumalan.

Varsinainen kaipuuseen perustuva argumentti voidaan muotoilla seuraavasti:

  1. Luontaiset tarpeet (johon kaipuu perustuu) eivät ole olemassa turhaan, vaan niille on olemassa täyttymys.
  2. Meillä on luontaisia tarpeita, jotka vain Jumala voi tyydyttää.

Johtopäätös: Siis Jumala on olemassa.

Lewis perustelee argumenttiaan hyvin arkipäiväisillä esimerkeillä. Esimerkiksi ankat haluavat luontaisesti uida lammikoissa, ja lammikoita on olemassa. Eliöillä on seksuaalisia haluja, ja seksiä on olemassa. Eliöillä on tarve saada ruokaa, ja ruokaa on olemassa. Olisi outoa löytää laji, joka kaipaisi seksiä, mutta jolla ei olisi lainkaan sukupuolielimiä. Eikö myös Jumalaan kohdistuva tarpeemme siis viittaa ainakin jollain tavalla siihen, että Jumala on olemassa?

Erottelu luontaisten tarpeiden ja minkä tahansa halujen välillä on Lewisin argumentin kannalta keskeinen. Jollain voi olla esimerkiksi halu löytää maailmasta yksi ainoa moraalisesti täydellinen ihminen, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että moraalisesti täydellisiä ihmisiä olisi olemassa.

Halumme löytää täydellinen lomaparatiisi ei myöskään tarkoita sitä, että täydellinen lomaparatiisi todella olisi olemassa. Toisten halujen kohdalla Lewisin tapainen päättely kuitenkin vaikuttaa toimivalta. Esimerkiksi luontainen tarpeemme saada ruokaa olisi kuitenkin vaikea ymmärtää, jos ruokaa ei olisi olemassa. Tarpeen olemassaolo selittyy paremmin, jos oletamme, että sen on tarkoitus johtaa meidät ruuan luokse.

Argumentin kritiikkiä

Lewisin argumentti ei ole aukoton, vaan se voidaan kiistää usealla tavalla. Voidaan esimerkiksi väittää, ettei jumalakaipuu ole ihmisen luonnollinen tarve, vaan kulttuurinen konstruktio. Vaihtoehtoisesti voidaan myöntää jumalakaipuun olevan ihmiselle luontaista, mutta väittää, ettei kaikkien luonnollisten tarpeiden suinkaan tarvitse omata täyttymystä. Ehkä ihmisen luontainen sehnsucht on esimerkiksi syntynyt palvelemaan jotain muuta evolutiivisesti hyödyllistä tarkoitusta.

Esimerkiksi monet 1900-luvun eksistentialistifilosofit (kuten Jean-Paul Sartre ja Albert Camus) ajattelivat, että ihminen todellakin kaipaa elämäänsä Jumalan tuomaa merkityllisyyttä, ja monilta voidaan löytää Lewisin kuvaama jumalakaipuu. He kuitenkin ajattelivat, ettei tarpeelle ole olemassa todellista täyttymystä. Ihmiselämä on tämän näkökannan mukaan absurdia siinä mielessä, että ihmisen tarpeet ja todellisuus eivät kohtaa. Ei ole olemassa perimmäistä tarkoitusta, lopullista oikeudenmukaisuutta, kestävää onnea tai rakastavaa Jumalaa, vaikka me ihmiset kaipaamme näitä asioita.

Camus’n kaltaiset eksistentialistit ajattelivat, että ihmisen täytyy itse luoda oman elämänsä merkityksellisyys kosmoksen tarkoituksettomuutta vasten. Ateistinen kosmos on toki pohjimmiltaan absurdi siinä mielessä, ettei mitään perimmäistä tarkoituksellisuutta tai kauneuden ja hyvyyden lähdettä ole.

Mielestäni ei silti ole syytä kiistää, että ateistin elämä sisältää samoja merkityksellisiä ja kauniita asioita, jotka täyttävät uskovaisenkin elämän. Esimerkiksi meret, vuoret, taivas, ystävyys, rakkaus, tiede, taide, musiikki, mielikuvitus ja monet muut asiat ovat yhtä lailla ateistinkin nautittavissa. Nähdäkseni tämäntyyppisten asioiden merkityksellisyys on varmempaa kuin minkään merkityksellisyyden kieltävän filosofisen näkemyksen totuus.

Paratiisin ja mielen siirtämisen eroja

Tarkoitukseni ei siis ole sanoa, että Lewisin kaipuuseen perustuva argumentti on aukoton jumalatodistus. Mielestäni se kuitenkin kuvaa uskonnollisen ikuisen elämän kaipuun luonnetta. Kuolemanjälkeinen elämä ei tarkoita vain elämän pidennystä, vaan kaipuumme tyydyttymistä Jumalan täydellisen rakkauden ja kauneuden katselemisessa, lopullista oikeudenmukaisuutta ja pahuudesta vapaan hyvän elämän elämistä. Tällaista esitetyt tieteelliset spekulaatiot eivät toistaiseksi tarjoa, joten niiden voi ajatella puhuvan ainakin osittain eri asiasta kuin uskonnollinen ylösnousemuksen toivo.

Asiaa kuvaa tavallaan myös Banksin Pintakuvio. Siinä erilaisiin virtuaalisiin paratiiseihin mielen siirtämisen avulla ladatut persoonat saattavat lopulta väsyä ikuiseen elämään ja pyytää poistamaan itsensä tietoverkosta. Loputtomat auringonlaskut ja pina coladat aurinkorannalla eivät riitä heille ikuisesti, vaikka ne ovatkin hienoja. Ikuinen elämäkin on siis lopulta tylsää. Tavallaan ikuinen aurinkoranta alkaa muistuttamaan Danten helvetin ensimmäistä piiriä, jossa ei ole tuskaa, mutta joka on iloton, surumielinen paikka.

Pintakuvion paratiisien rakentaja ei ole täydellisen hyvä Jumala, eikä taustalla oleva kosmos sisällä jumalallista merkitystä. Siksi se jää kauaksi uskonnollisesta ikuisen elämän kaipuusta. Lewisin kanssa samaa mieltä oleva kristitty voi olla pessimistien kanssa samaa mieltä siitä, ettei maallinen kauneus ja hyvyys riitä tyydyttämään janoamme. Hän pystyy kuitenkin kiistämään ajatuksen ikuisen elämän tylsyydestä Jumala-uskonsa takia. Maallinen kauneus ja hyvyys ovat tämän näkemyksen mukaan itsessään arvokkaita, mutta viittaavat myös jonkin vielä tyydyttävämmän perustavan todellisuuden olemassaoloon.

Kirjallisuutta

Banks, Iain M. 2012. Pintakuvio. Helsinki: Gummerus.

Special Issue on Mind Uploading. International Journal of Machine Consciousness. Vol. 4. No. 1. 2012. (www.worldscinet.com/ijmc/04/0401/S17938430120401.html )

Tolkien, J.R.R. 2007. Taru Sormusten Herrasta. Helsinki: WSOY.

Williams, Peter S. 2013. C.S. Lewis vs the New Atheists. London: PaterNoster.

Ylös