Onko kristittyjen pyhä kirja Kalevalaan verrattava kokoelma epämääräisä taruja, joista arkeologiset kaivaukset eivät kerro mitään? Mitä ylipäänsä arkeologian valossa voidaan sanoa Raamatun tapahtumien historiallisuudesta? Arkeologi ja pappi Eero Junkkaala kertoo oman näkemyksensä.

Kun pidän luentoja Raamatun maan arkeologiasta, minulta kysytään usein, todistaako arkeologia Raamatun oikeaksi. Minun vastaukseni on, että ei todista.

Seuraavaksi sanon, että ei se todista vääräksikään. Tämä vaatii vähän selittämistä.

Kysymys oikeaksi todistamisesta on väärin asetettu. Joku on vastannut tämänkaltaiseen kysymykseen jopa sanomalla, että pikemmin voisi kysyä, todistaako Raamattu arkeologian oikeaksi. Ei asia näin päinkään ole, mutta näkökulman vaihto virkistää. Mikä lopulta todistaa mitä? Ja mitä täytyisi todistaa?

Ylipäätään tieteen keinoin jonkun todistaminen oikeaksi tai vääräksi on hankalaa, jos puhumme luonnontieteistä tai historiatieteistä. Raamattu uskonnollisena kirjana asettuu huonosti mikroskoopin alle ja historian tiedoistakin voimme puhua mieluummin todennäköisyyksinä kuin todistettuina asioina. Onko sekään todistettu, että Julius Caesar on joskus ollut olemassa?

Mitä tutkimus sanoo

Silti alussa esitetty kysymys on järkevä, jos se muotoillaan toisin, kuten kysyjät yleensä itse asiassa tarkoittavatkin. Meiltä arkeologeilta voidaan kysyä, mitä muinaistutkimuksen valossa voidaan sanoa Raamatun kertomusten historiallisesta luotettavuudesta. Siihen arkeologia voi vastata. Raamattu on täynnä henkilönimiä, paikannimiä ja sotakuvauksia. Sadan vuoden ajan jatkunut Pyhän maan kaivaustoiminta on tuottanut suunnattomasti materiaalia, jonka valossa voimme vastata kysymykseen, näyttääkö siltä, että kyseiset paikkakunnat ovat oikeasti olleet olemassa, asianomaiset henkilöt ovat oikeita henkilöitä ja sodat joskus sodittu.

Melko yleinen kadunmiehen väite on, että Raamattu ainakin Vanhan testamentin osalta on enempi satukirja kuin mikään vakavasti otettava historiateos. Se voi olla kirjahyllyssä Kalevalan ja joulutontuista kertovan kirjan vieressä ja monen ajatuksissa kuulua samaan kategoriaan. Niinpä koko puhe Raamatun arkeologiasta voi kuulostaa oudolta. Arkeologien parissakin termin oikeutuksesta on kiistelty, mutta jos puhutaan Raamatun maan (tai maiden) arkeologiasta, sitä ei kukaan aseta kyseenalaiseksi. Onhan Israelin (ja Egyptin, Jordanian, Turkin, Kreikan jne) arkeologisella tutkimuksella pitkä ja vakuuttava historia.

Sallittaneen henkilökohtainen kokemus vuosikymmenten takaa. Muistan hyvin, kun luin yhden ensimmäisistä tämän alan kirjoista. Se oli Yohanan Aharonin The Land on the Bible (Westminster John Knox Press 1979, 481 s.) Kirja on edelleen voimassa oleva Raamatun maan historiallisen maantieteen perusteos. Kirja teki minuun syvällisen vaikutuksen. Se vyöryttää esiin valtavan määrän muinaistutkimuksen tuomaa tietoa Pyhän maan vaiheista. Kaikesta näkee, että tuskin mitään kiveä on jätetty kääntämättä, jotta lukijalle voitaisiin tarjota kaikki Israelin varhaisimpaan historiaan liittyvät faktat. Kirjassa ei ole minkäänlaista uskonnollista tendenssiä. Siinä esitellään ainoastaan historian kulku vaihe vaiheelta ja maantieteellinen tietämys alue alueelta.

Se mikä minulle oli silmiä avaavaa, oli, että arkeologinen evidenssi kulki koko ajan rinnakkain Vanhan testamentin evidenssin kanssa. Oivalsin, että kirkkomme pyhä kirja on muinaisen Lähi-idän tärkein historiallinen dokumentti. Se antaa suunnattomasti välttämätöntä informaatiota Israelin muinaisuudesta ja asettuu sumerilaisen, egyptiläisen, babylonialaisen, assyrialaisen, persialaisen ja kreikkalaisen kirjallisuuden rinnalle tärkeänä historian lähteenä. Itse asiassa se on Israelin suhteen ylivoimaisesti tärkeämpi ja laajempi kuin yksikään edellisistä. Aharonin kirja oli täynnä raamatunlauseita ja avasi minulle näin uuden maailman Raamatun ja Lähi-idän ymmärtämiselle.

Sittemmin olen lukenut muitakin kirjoja ja kirjoittanut muutamia. Lisäksi olen kuokkinut Raamatun maata kahtenakymmenenä kesänä. Oma väitöskirjanikin liittyy aivan olennaisesti tähän aihepiiriin (Three Conquests of Canaan. A Comparative Study of Two Egyptian Military Campaigns and Joshua 10-12 in the Light of Recent Archaeological Evidence.) Se lienee ensimmäisiä Suomessa tehtyjä akateemisia tutkimuksia, jossa teologisen tiedekunnan sisällä (Åbo Akademi 2006) on tehty Vanhan testamentin alaan kuuluva, puhtaasti arkeologian alueelle sijoittuva väitöskirja. Vastaväittäjänäkin oli israelilainen arkeologi (Raz Kletter).

Vertaan tutkimuksessani kahden Egyptin faraon sotaretkiraportteja Joosuan kirjan kuvaamiin Kanaanin maan valloituskertomuksiin. Edellisten historiallisuutta ei ole yleensä epäilty, mutta Raamatun kertomusten päälle tällainen varjo on jopa tutkimuksen kentässä aina joskus heitetty. Asetan tutkimuksessani molemmat tekstikokonaisuudet samalle viivalle ja kaivan esiin koko arkeologisen aineiston yli sadasta teksteissä mainituista paikkakunnista. Lopputulos on, että sekä faraoiden valloitusretket että Vanhan testamentin maanvalloituskertomus näyttävät historialta. En siis ole todistanut mitään, mutta tämän tutkimuksen jälkeen on entistä hankalampaa väittää, että Raamattu ei puhuisi todellisista historiallisista tapahtumista.

Suurin osa löydöistä vahvistaa Raamatun historiallista luotettavuutta

Israelissa on vuosittain kolmisenkymmentä arkeologista kaivausprojektia ja lisäksi useita ns. pelastuskaivauksia. Näissä tulee melko harvoin sellaisia löytöjä, joilla on suoria liittymäkohtia Raamattuun. Silti jokaisessa kaivauksessa kaivetaan Raamatun maata ja lähes jokainen Raamattuun liittyvä löytö vahvistaa käsitystä pyhän kirjan historiallisesta luotettavuudesta. Kumulatiivinen aineisto on itse asiassa täysin vastaansanomaton. Kun sanon ”lähes jokainen löytö”, tarkoitan, että silloin tällöin tulee esiin seikkoja, joissa kirjoitukset ja löydöt eivät tunnu ihan täsmäävän.

Esimerkkinä tällaisesta voisi mainita Aradin, josta ei ole löytynyt myöhäispronssikauden eikä rautakauden alun asutusta, vaikka Raamatun mukaan se kuului israelilaisten valloittamiin kanaanilaiskaupunkeihin. Emme tiedä syytä tähän ristiriitaan, mutta sitä on etsittävä joko raamatuntulkinnasta tai kaivausten tulkinnasta. Muutama tällainen ongelmakohta kolmen vuosituhannen takaa ei riitä kumoamaan sitä suurta aineistomäärää, joka puhuu päinvastaista kieltä. Omassa tutkimuksessani on Joosuan ajasta kolmisenkymmentä muuta kaupunkia kuin Arad ja kaikkien arkeologinen evidenssi sopii yhteen kirjoitusten kanssa.

Väärennöksiä ja huuhaata

Raamatun arkeologian painoarvoa on viime vuosina saattanut hiukan horjuttaa kaksi epätieteellistä trendiä. Toista kutsun huuhaa-arkeologiaksi. Siinä hurskas mielikuvitus ja amatöörimäinen kaivaustoiminta tuottavat mitä mielikuvituksellisimpia tuloksia. Jotkut näistä on puettu niin uskottavan tuntuiseen asuun, että asioihin perehtymättömän on vaikea erottaa niitä vakavasti otettavasta arkeologiasta.

Esimerkkinä tällaisesta voin mainita meillä TV7:ssakin esitetyt ohjelmat israelilaisten suorittamasta Punaisenmeren ylityksestä ja Arabiassa sijaitsevasta Siinain vuoresta. Toinen hankaluus on syntynyt joistain erittäin taitavasti tehdyistä väärennöksistä. Edelleen käydään keskustelua siitä, onko taannoin löydetty Jaakobin, Jeesuksen veljen luuarkku aito vai ei. Väärennösten vuoksi arkeologit ovat entistä tarkempia siitä, että löytöjen alkuperäinen paikka pitäisi olla tiedossa.

Lopuksi

Yhteenvetona totean, että vaikka Raamatun luotettavuus ei varsinaisesti seiso tai kaadu arkeologisen tutkimuksen varassa, niin kaivaukset selvästi osoittavat, että pyhä kirja ankkuroituu todelliseen historiaan. Useimmat Raamatussa mainitut kaupungit löytyvät kaivausraporteista asianmukaisista kohdista, monien Raamatun henkilöiden nimet esiintyvät löydetyissä piirtokirjoituksissa ja sotien jäljet tulevat vastaan rauniokumpujen tuhkakerrostumina. Vaikka Jeesuksen jalanjälkiä ei olekaan löydetty, Pontius Pilatuksen nimi Kesareasta löydetyssä kivessä ja ylipappi Kaifaksen luut roomalaisaikaisessa hauta-arkussa vievät meidät hyvin lähelle Raamatun ydinsanomaa, Jeesuksen ristinkuolemaa.

Kuva: Museum of Photographic Art@Flickr.com