Alvin Plantinga: Where the Conflict Really Lies? Science, Religion and Naturalism (New York: Oxford University Press, 2011)

Luonnontieteiden ja kristillisen teologian keskinäisten suhteiden selvittely on kuluneen 20 vuoden aikana kehittynyt omaksi poikkitieteelliseksi tutkimushaarakseen. Sillä on omat koulutusohjelmansa (esimerkiksi Bostonin teologisessa seminaarissa, Princetonissa ja Oxfordissa), instituuttinsa (esimerkiksi Faraday-instituutti Cambridgessä ja Ian Ramsey Centre Oxfordissa) sekä seuransa (European Society for the Study of Science and Theology, International Society of Science and Religion).

Alan vakiintumisen voimme nähdä myös viime vuosina ilmestyneistä englanninkielisistä oppikirjoista, joiden sisältö on jokseenkin sama. Näitä ovat esimerkiksi Brendan Sweetmanin Religion and Science (Continuum, 2011) ja  Alister McGrathin Science and Religion: A New Introduction (Blackwell, 2011). Suomeksi alan kirjallisuutta on saatavissa hyvin vähän, lähinnä tulee mieleen oma kirjani Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (2011, Perussanoma) sekä Tapio Puolimatkan Usko, tiede ja evoluutio (2008, Uusi tie).

Standardinäkemys ja Plantinga

Alalle on muodostunut löyhä standardinäkemys kristillisen teologian ja luonnontieteen suhteesta. Ensinnäkin tunnustetaan, että teologialla ja luonnontieteellä on ainakin jonkin verran päällekkäisyyttä. Ne eivät siis ole toisistaan täysin riippumattomat. Tämän lisäksi standardinäkemys edustaa jonkinlaista kriittistä realismia, jonka mukaan vakiintuneet luonnontieteen ja teologian teoriat lähestyvät totuutta, vaikka erehtymisen ja revision mahdollisuus on jatkuvasti olemassa. Kahdesta edellisestä väitteestä seuraa kolmas: luonnontieteen ja teologian välillä ei ole syvää ristiriitaa ainakaan niin, että jompikumpi pitäisi systemaattisesti torjua. Tämä tarkoittaa sitä, että teologian perusväitteet, kuten Jumalan olemassaolo, voidaan perustella järkevällä tavalla, vaikka hyväksymmekin esimerkiksi nykyisen kosmologian teorian maailman synnystä ja biologisen evoluution keskeiset periaatteet. Edellisten väitteiden lisäksi standardinäkemys haluaa varjella luonnontieteen itsenäisyyttä, mistä seuraa puolestaan kreationismin ja älykkään suunnitelman teorioiden kritiikki.

Kirjassaan Where the Conflict Really Lies (WCRL) tunnettu yhdysvaltalainen pitkän linjan filosofi ja uskonnonfilosofian raskassarjalainen Alvin Plantinga tuulettaa toisinaan varsin ummehtunutta standardinäkemyksen ympärillä vellovaa keskustelua. Kirja on pääasiassa tarkoitettu niitä vastaan, jotka pitävät teologian ja luonnontieteen ristiriitaa niin vakavana, että sen tulisi automaattisesti johtaa teologisten väitteiden ankaraan torjuntaan. Esimerkiksi ns. uusateistit, kuten biologi Richard Dawkins ja filosofi Daniel Dennett ovat esittäneet, että teologialle ja sen perusväitteille ei löydy hyviä perusteita, kun luonnontieteen, erityisesti evoluutiobiologian, väitteet hyväksytään. Plantingan päämäärä on osoittaa näiden väitteiden virheellisyys.

Plantingan keskeiset väitteet ovat seuraavat: (1) väitetyt ristiriidat luonnontieteen ja teologian välillä ovat hyvin pinnallisia; (2) luonnontieteen ja teologian välillä on syvä yhteensopivuus; (3) naturalismin ja luonnontieteen välinen yhteensopivuus on pinnallista; (4) luonnontieteen ja naturalismin välillä on itse asiassa varsin syvä ristiriita. Edellä kuvattu standardinäkemys on Plantingan kanssa yhtä mieltä siitä, että Dawkinsin ja Dennettin olettamaa teologian ja luonnontieteen ristiriitaa ei ole olemassa. Standardinäkemys hyväksyisi siis väitteet (1) ja (2). Vaikka Plantingan näkemys ei näiltä osin eroa standardinäkemyksestä, ovat hänen argumenttinsa kuitenkin uudenlaisia – tai ainakin monia vastaavia hienostuneempia. Plantinga menee standardinäkemystä pidemmälle pyrkiessään osoittamaan sekä (3) että (4) – eli sen, että parhaiten luonnontieteen kanssa sopii yhteen teismi, ei naturalismi.

Naturalismilla Plantinga tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan luonnontiede on ainoa todellisuutta koskeva tietolähde (tietoteoreettinen naturalismi). Naturalismiin sisältyy myös ontologinen teesi: luonnontieteiden, erityisesti fysiikan tutkima todellisuus on perimmäinen todellisuus ja kaikki muu koostuu sen perusosista (atomit, molekyylit, jne.). Näin esitettynä naturalismi on filosofinen kanta, joka on ristiriidassa teismin eli jumalauskon kanssa, sillä teismin mukaan on olemassa ei-fysikaalinen todellisuus, Jumala, joka on fysikaalisen todellisuuden lähde ja siitä riippumaton.

Näennäisiä ristiriitoja: evoluutio ja luonnonlait

Kirjan ensimmäisessä osassa Plantinga tarkastelee lukuisia, näennäisiä luonnontieteen ja teologian, konflikteja. Pääroolissa ovat biologista evoluutiota ja Jumalan toimintaa luonnossa koskevat ongelmat. Plantinga väittää, ettei ristiriitoja teologian perusväitteiden ja biologian ja fysiikan välillä ole: ristiriitoja syntyy ainoastaan silloin, jos ujutamme filosofisia oletuksia evoluution suunnittelemattomuudesta ja fysikaalisen maailman sulkeutuneisuudesta itse luonnontieteeseen. Toisin sanoen siis: ristiriita ei ole luonnontieteen ja teologian välillä, vaan ainoastaan teologian ja naturalismin välillä.

Biologisen evoluution osalta väitetty ristiriita syntyy evoluutioon sisältyvästä sattumanvaraisuudesta. Tästä sattumanvaraisuudesta päätellään, että biologinen evoluutio sulkee pois suunnitelmallisuuden mahdollisuuden. Koska teismi kuitenkin edellyttää ainakin jonkinlaista suunnitelmallisuutta luonnossa, on biologinen evoluutio todistusaineistoa teismiä vastaan. Tällaista päättelyä vastaan Plantinga väittää, että emme voi päätellä sattumanvaraisuudesta suunnitelmallisuuden puutteeseen pelkästään biologian pohjalta. Tarvitaan naturalistinen oletus, että maailmankaikkeus on suljettu järjestelmä. Tätä oletusta teistin ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä ja hän voi näin ollen ajatella, että Jumala voi ohjata evoluutiota luonnontieteelle näkymättömällä tavalla.

Plantinga käyttää vastaavaa strategiaa ihmeitä ja Jumalan toiminnan mekanismia koskevien ristiriitojen ratkaisemiseksi. Ristiriidan väitetään syntyvän siitä, että ihmeet ja muu Jumalan suora toiminta edellyttävät luonnonlakien rikkomista. Plantingan mukaan tämä väite on puolestaan virheellinen: Jumalan toiminta on täysin yhteensopivaa esimerkiksi fysiikan kanssa, koska nykyfysiikasta ei välttämättä seuraa, että maailmankaikkeus olisi suljettu järjestelmä. Fysikaalisen maailman sulkeutuneisuus on filosofinen johtopäätös tieteen tuloksista, ei välttämätön osa luonnontiedettä. Plantinga käsittelee myös kvanttifysiikan eri tulkintoja osoittaakseen, että fysiikka ei edes perustasolla sulje pois Jumalan suoran toiminnan mahdollisuutta.

Pinnallisia ristiriitoja ja tietoteoria apuvälineenä

Kirjan toisessa osassa Plantinga myöntää, että on joitakin ristiriitoja, jotka eivät ole näennäisiä. Hän tarkastelee erityisesti kahta tällaista teemaa: luonnontieteellisiä teorioita uskonnon synnystä ja tieteellistä raamatuntutkimusta. Jotkut teoriat näillä aloilla ovat jännitteessä teologisten näkemysten kanssa, mutta nämä jännitteet ovat ’pinnallisia’ siinä teknisessä merkityksessä, että ne ovat kyllä todistusaineistoa kristillistä teismiä vastaan, mutta eivät kuitenkaan muodosta kumoajaa kristilliselle uskolle.

Kumoaja on eräs Plantingan käyttämistä lukuisista teknisistä termeistä. Kumoaja on haaste ennestään perusteltuna pidetylle uskomukselle. Ajattelemme tavallisesti niin, että normaalioloissa tehdyt näköhavaintomme ovat luotettavia, joten niitä ei tarvitse erikseen perustella. Jos näen ikkunasta autoni olevan pihalla, on tämä hyvä peruste uskoa, että autoni on pihalla. Uskomukselleni voi kuitenkin ilmaantua kumoaja, joka voisi olla esimerkiksi se, että kuulen syöneeni vahingossa aamulla omituista huumetta, joka aiheuttaa hallusinaatioita. Tällaisessa tilanteessa uskomukseni ei olekaan enää perusteltu. Jos kuitenkin käy ilmi, etten syönytkään aamulla hallusinogeenejä, on alkuperäinen uskomukseni taas perusteltu, eikä minun tarvitse edelleenkään esittää perusteita sille, että näköhavaintomme ovat yleisesti ottaen luotettavia.

Plantinga ajattelee jotakuinkin samalla tavalla teologian perustotuuksista: oikeutettu usko Jumalan olemassaoloon ei edellytä sitä, että minulla on luonnontieteellistä tai filosofista todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolo on sen sijaan välittömästä kokemuksesta nouseva perususkomus, joka on syytön kunnes toisin todistetaan. Plantingan tietoteoreettisesta lähestymistavasta seuraa se, ettei hänen tarvitse jumalauskon oikeuttaakseen osoittaa, kuinka luonnontiede tukee sitä. Riittää, että hän osoittaa kuinka jumalausko on yhteensopivaa luonnontieteen tulosten kanssa. Toisin sanoen hänelle riittää, että luonnontieteestä tulevat kumoajat kumotaan.

Tällaisesta käsityksestä seuraa, että Plantinga voi tehdä eron kristityn käytettävissä olevan todistusaineiston ja tieteen todistusaineiston välillä. Luonnontiede on sitoutunut metodologiseen naturalismiin, jonka mukaan se ei voi päättelyssään käyttää teologisia oletuksia. Kristitty ei puolestaan toimi näin, vaan hänen todistusaineistoonsa kuuluu esimerkiksi Jumalan olemassaolo. Tästä seuraa, että kristitty voi arvioida tieteen tuloksia kaiken oman todistusaineistonsa perusteella, ei pelkästään luonnontieteen todistusaineiston perusteella. Juuri tällä tavoin Plantinga pyrkii selvittämään sekä raamatuntutkimuksen sekä luonnontieteellisen uskonnontutkimuksen aiheuttamat ongelmat.

Tällaiset pohdinnat ovatkin WCRL:n parasta antia: Plantinga tarjoaa filosofisesti perustellut välineet todistusaineiston arviointiin ja uskomusten oikeuttamiseen – välineet, jotka standardinäkemyksen edustajilta lähes poikkeuksetta puuttuvat. Syy näiden osien ansiokkuuteen on se, että Plantinga on tunnettu nimenomaan tietoteoreetikkona ja erään tietoteoreettisen ajattelutavan reformoidun epistemologian pääarkkitehtina. Reformoitu epistemologia muodostaakin Plantingan argumenttien selkärangan. WCRL:n tietoteoriaan voi toki suhtautua kriittisesti ja monet filosofit tekevätkin näin. Teologian ja luonnontieteen vuoropuheluun tulee kuitenkin näiden kiistojen kautta standardinäkemyksestä puuttuvaa filosofista jäntevyyttä.

Teologia ja tiede sopivat yhteen, naturalismi ja tiede taas eivät

Kirjan kolmas osa keskittyy perustelemaan väitettä (2), jonka mukaan kristillisen teismin ja luonnontieteen välillä on syvä yhteensopivuus. Tässä yhteydessä Plantinga esittää version kosmologiseen hienosäätöön perustuvasta argumentista ja tarkastelee erilaisia mahdollisuuksia muodostaa biologiseen suunnitteluun perustuva argumentti. Osan loppupuolella Plantinga menee vielä pidemmälle väittämällä, että teismi selittää useita luonnontieteen ennakkoehtoja naturalismia paremmin. On varsin tavallista olettaa, että naturalismi on filosofisista kannoista parhaiten yhtäpitävä luonnontieteen kanssa. Plantinga kuitenkin väittää, että naturalistilla ei ole selitystä esimerkiksi sille, miksi luonnossa on perustavia säännönmukaisuuksia ja miksi meidän mielemme voi päästä näiden säännönmukaisuuksien jäljille.

Teismi puolestaan selittää nämä seikat varsin hyvin: maailma on säännönmukainen, koska Jumala on rationaalinen, ja me voimme päästä näistä säännöistä selville, koska Jumala on luonut meidät kuvakseen. Lisäksi Plantinga väittää, että naturalismilla ei ole selitystä matematiikan toimivuudelle sekä luonnontieteessä että sen ulkopuolella. Abstraktit ideamme sopivat yllättävällä tavalla yhteen fysikaalisen luonnon kanssa: mielemme, abstraktien ideoiden ja fysikaalisen maailman välillä vallitsee harmonia, koska ne ovat rationaalisen ja hyväntahtoisen Luojan luomia.

Lopulta osassa neljä tullaan ehkä kirjan innovatiivisimpaan ja haastavimpaan osaan, jossa Plantinga pyrkii osoittamaan syvän ristiriidan naturalismin ja luonnontieteen välillä. Keskeisessä roolissa on Plantingan hyvin tunnettu evoluutioon perustuva anti-naturalistinen argumentti, josta hän esittää päivitetyn version. Jättäen sivuun argumentin erinäiset yksityiskohdat voimme esittää sen perusidean seuraavalla tavalla. Jos naturalismi ja biologinen evoluutio pitävät paikkansa, ovat kognitiiviset mekanismimme  eli ne kyvyt, joilla hankimme tietoa, ohjaamattoman luonnonvalinnan tulosta. Meillä ei kuitenkaan ole Plantingan mukaan hyvää syytä olettaa, että ohjaamattoman evoluution seurauksena syntyneet kognitiiviset mekanismit olisivat luotettavia. Jos tämä pitää paikkansa, muodostaa se kumoajan sekä naturalismille että evoluutiolle. Toisin sanoen: jos kognitiiviset mekanismimme ovat epäluotettavia, usko naturalismiin ja evoluutioon ei ole perusteltua, koska myös nämä uskomukset ovat normaalien kognitiivisten (epäluotettavien) mekanismien tuotosta. Naturalismi yhdistettynä ohjaamattomaan biologiseen evoluutioon olisi näin ollen sisäisesti ristiriitainen kanta.

Yksipuolista analyysia ja kritiikkien ohittamista

Tässä vaiheessa on syytä esittää muutamia kriittisiä huomioita WCRL:stä. Ensinnäkin Plantingan katsaus luonnontieteellisiin uskontoteorioihin ja moraalin biologiaan on varsin suppea ja toisinaan harhaanjohtava. Hän keskustelee varsin paljon esimerkiksi Herbert Simonista, jonka mukaan epäitsekäs toiminta on tulosta ihmisten irrationaalisuudesta, koska biologia on ohjelmoinut ihmiset pohjimmiltaan itsekkäiksi. Simonin väitteet ovat kuitenkin tieteellisesti huonosti perusteltuja ja filosofisesti lepsuja, eikä hän ole juuri edes tehnyt alan tutkimusta. Tällaisten helppojen maalien ampumisen sijaan Plantingan olisi kannattanut keskustella varsin laajan, viimeaikaisen tutkimuksen pohjalle syntyneen filosofisen kirjallisuuden kanssa.

Plantingan kirjaa on kritisoitu myös siitä, että se keskustelee älykkään suunnittelun edustajien, erityisesti Michael Behen kanssa. Kritiikkiä ovat esittäneet sekä hänen naturalismia kannattavat vastustajansa että myös ne, jotka torjuvat älykkään suunnitelman edellä kuvatun standardinäkemyksen perusteella. Plantinga ei kuitenkaan väitä, että Behe olisi oikeassa. Biologisen suunnitteluargumentin sijaan hän puhuu ”suunnitteludiskurssista”, jota ilman meidän on vaikea tulla toimeen.

Vaikka Plantinga esittääkin anti-naturalistisen argumenttinsa päivitetyn version, ei sekään vastaa läheskään kaikkeen sitä vastaan suunnattuun kritiikkiin. Keskeiset kritiikit koskevat Plantingan väitettä, jonka mukaan on hyvin epätodennäköistä, että ohjaamaton biologinen evoluutio tuottaisi luotettavia kognitiivisia mekanismeja. Lisäksi Plantinga ei juuri käsittele reformoidun epistemologian kritiikkejä, jotka koskevat esimerkiksi sitä, voidaanko Jumalan olemassaoloa pitää perususkomuksena. Tällaiset puutteet ovat kuitenkin jossakin määrin ymmärrettäviä, koska kyseessä on pyrkimys kirjoittaa kirja suurelle yleisölle. Lukijalle olisi tullut parempi kokonaiskuva keskustelusta, jos Plantinga olisi ainakin tunnustanut näiden kritiikkien olemassaolon. Sekä reformoitu epistemologia että Plantingan anti-naturalistinen argumentti ovat kiisteltyjä aiheita filosofisessa kirjallisuudessa.

Plantinga on varsin hyvin tunnettu filosofi ammattilaisten joukossa. Hän ei kuitenkaan ole suuren yleisön tietoisuudessa, koska hänen kirjoituksensa ovat lähes poikkeuksetta varsin teknisiä. Vaikka Plantinga on pyrkinytkin kirjoittamaan tämän kirjan enemmän suurta yleisöä kuin filosofian ammattilaisia silmällä pitäen, on se monilta osin varsin raskasta luettavaa. Voisin kuvitella jopa monien ammattiteologien, joille analyyttinen filosofia ei ole tuttua, joutuvan tekemään paljon työtä esimerkiksi Plantingan jatkuvasti käyttämän todennäköisyyspäättelyn ymmärtämiseksi – puhumattakaan siitä tietoteoreettisesta tietoudesta, joka tarvitaan Plantingan anti-naturalistisen argumentin ymmärtämiseen. Näin ollen kirjaa on vaikea suositella aloittelijoille ja perusopiskelijoille. Pidemmälle edistyneet löytävät siitä kuitenkin paljon hyödyllistä aivonystyröiden harjoitusta. Samalla sen loppuosat esittävät haasteen sekä standardinäkemystä että tieteen ja teologian ristiriitaa edustaville.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.