”Martti Luther tiesi tarkkaan, että järki on uskonnon arkkivihollinen ja hän varoitti usein sen vaaroista.” Näin kirjoittaa Richard Dawkins kirjassaan Jumalharha (s. 202). Dawkinsin mukaan Luther vaati, että ”järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Näinkö todella on? Eikö luterilaisuudessa ole sijaan ihmisen luonnolliselle järjelle?

Luonnollinen teologia on teologiaa, jossa luontoa havainnoimalla ja järkeä käyttämällä pyritään löytämään Jumala-uskoa tukevaa todistusaineistoa. Luonnollinen teologia ei siis nojaa Jumalan erityiseen ilmoitukseen (Jumalan inspiroimiksi käsitettyihin kirjoituksiin tai historiassa tapahtuneisiin tapahtumiin, joiden oletetaan ilmaisevan Jumalan tahtoa) vaan pelkästään inhimilliseen järkeen ja havaintoihin.

Luonnollisen teologian perinteestä ponnistavat muun muassa niin sanotut jumalatodistukset eli Jumalan olemassaoloa puolustavat rationaaliset argumentit. Teleologisten argumenttien mukaan luonnossa havaittava suunnitelmallisuus antaa olettaa, että jokin luonnon ulkopuolinen suunnittelija (Jumala) on kaiken takana. Kosmologisissa argumenteissa puolestaan päätellään, että koska maailmankaikkeus on olemassa, sillä on oltava jokin itsensä ulkopuolinen alkusyy (Jumala). Todistuslinjoja on useita muitakin.

Luterilaisen luonnollisen teologian kritiikki

Luterilaisuuden piirissä luonnollista teologiaa on usein vierastettu. Esimerkiksi Rudolf Bultmann pitää selvänä, että ”protestanttiselle teologialle […] luonnollinen teologia on mahdotonta” (The Problem of ”Natural Theology”, s. 313). Bultmannin mukaan tämä ei johdu ainoastaan – eikä edes pääasiassa – siitä, että filosofinen kritiikki olisi osoittanut luonnolliset jumalatodistukset toimimattomiksi, vaan siitä, että luonnollisessa teologiassa sivuutetaan se perustava teologinen totuus, että Jumalaan on mahdollista saada yhteys ainoastaan uskon kautta.

Edmund Schlink on samoilla linjoilla, korostaen, että Jumala on täysin ihmisen luontaisten kykyjen ja inhimillisen järjen tavoittamattomissa: ”Tässä langenneessa maailmassa ei ole mahdollista tunnistaa Jumalaa Luojana eikä Lainantajana, ei Jumalan rakkautta eikä Jumalan vihaa.” (Theology of the Lutheran Confessions, s. 48.) Jumalan todellinen olemus pysyy aina piilossa kaikilta havainnointi- ja järkeily-yrityksiltämme, koska ihmisluonto on syntiinlankeemuksen seurauksena kauttaaltaan turmeltunut. Karl Barthia lainaten, Jumalan ja ihmisen välillä on ”ääretön kvalitatiivinen ero”.

Schlink huomauttaa myös, että varhaisissa luterilaisissa tunnustuksissa kiellettiin ”täysin johdonmukaisesti” ihmisen mahdollisuus oppia tuntemaan Jumala luonnollisten kykyjensä avulla. Esimerkiksi Yksimielisyyden ohjeessa todetaan, että ”hengellisissä, jumalallisissa asioissa ei uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto omine luonnollisine kykyineen pysty yhtään mitään ymmärtämään, uskomaan, vastaanottamaan, ajattelemaan, tahtomaan, alkamaan, suorittamaan, tekemään, vaikuttamaan eikä myötävaikuttamaan.”

Luterilaisuudessa tuntuukin istuvan tiukassa käsitys, että ihmisen luontaisella järjellä ei ole juurikaan käyttöä Jumalan tuntemisessa. Rationaaliset argumentit eivät voi pelastaa ketään; usko on ainoa, jolla on merkitystä. Henkilökohtainen suhde Jumalaan on tärkeämpää kuin tyhjänpäiväinen filosofinen spekulointi siitä, onko Jumala olemassa tai mitkä hänen ominaisuutensa ovat. Onko luterilainen luonnollinen teologia siis mahdotonta?

Onko Lutherille järki jakomielinen?

Luther itse näyttää antavan hyvät perusteet tällaiselle ajattelulle. Hän ei tosin itse suoraan käytä termiä ”luonnollinen teologia”, mutta puhuu useaan otteeseen ”luonnollisesta järjestä” ja sen kyvyistä, muun muassa käsitellessään Jumalan tuntemista, syntiinlankeemuksen seurauksia sekä yleisen ja erityisen ilmoituksen välistä suhdetta.

Genesis-luennoissaan Luther julistaa: ”Aivan kuin lepra myrkyttää lihan, synti on myrkyttänyt [ihmisen] mielen ja tahdon.” Lutherin mukaan ihmisen ”tahto on heikentynyt […] ja järki kauttaaltaan turmeltunut.” Teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta Luther puolestaan nimittää järkeä muun muassa ”sokeaksi”, ”kuuroksi” ja ”jumalattomaksi”, toisin sanoen täysin hyödyttömäksi hengellisissä asioissa. Vastaavia esimerkkejä löytyy hänen tuotannostaan enemmänkin.

Toisaalta Luther kutsuu järkeä Joonan kirjan kommentaarissaan ”kirkkaaksi valoksi” ja muistuttaa, että Jumalasta on mahdollista saada tietoa myös luonnon ja järjen kautta. Lutherin mukaan tämä koskee myös ei-kristittyjä: hekin voivat luonnollista järkeään käyttämällä ymmärtää, että on olemassa armollinen Jumala, jolta kaikki hyvä on lähtöisin ja joka pystyy pelastamaan ihmisen kaikesta pahasta.

Luther ylistää järjen kykyjä myös Wittenbergissä pitämässään disputaatiossa:

”Tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. Se on jotakin jumalallista. Se on kaikkien tieteiden, lääketieteen ja lakien synnyttäjä ja opastaja, myös minkä tahansa sellaisen viisauden, voiman, hyveen ja kunnian, jonka ihminen voi omistaa tässä ajallisessa elämässä. Tämän johdosta sitä on kutsuttavaksi siksi eriyttäväksi, olemukselliseksi eroksi, joka erottaa ihmisen eläimistä ja muista olioista.” (Disputaatio ihmisestä, teesit 4–6.)

Luther siis myöntää, että Jumalan olemassaolosta – ja jopa Jumalan ominaisuuksista – on mahdollista hankkia tietoa luonnollisen järjen avulla. Väitteet luterilaisuuden ja luonnollisen teologian yhteensopimattomuudesta kuulostavat tätä taustaa vasten oudoilta. Toisaalta edellä nähtiin, että Luther lyttäsi luonnollisen järjen käyttökelpoisuuden. Miksi hänen lausuntonsa ovat näin ristiriitaisia? Miten järkeä voidaan pitää yhtä aikaa ”sokeana” ja ”kirkkaana valona”?

Hyvä, paha järki

Kun edellä lainattuja Lutherin tekstejä analysoidaan tarkemmin, huomataan, että hänen näkemyksensä järjestä ei välttämättä ole niin ristiriitainen kuin aluksi saattaa vaikuttaa. Ihmisen luonnollisia kykyjä arvostellessaan Luther kirjoittaa, että järki on sokea nimenomaan hengellisissä asioissa. Vastaavasti järjen voimaa ylistäessään hän lausuu, että järki on ja korkein ja paras tämän maailman asioista.

Järjellä on siis oma tarpeellinen, mutta rajattu roolinsa: se on tarkoitettu maallisten, ajallisten asioiden ymmärtämiseksi ja järjestämiseksi. Esimerkiksi tieteen tekeminen on mahdollista, koska ihminen kykenee luotettavasti havainnoimaan maailmaa ja tekemään johtopäätöksiä havaintojensa perusteella. Kuten piispa Jari Jolkkonen asian esittää, usko ja järki ovat kumppaneita, joilla kummallakin on oma paikkansa ihmiselämässä.

Järjen rajoitukset tulevat vastaan, kun siirrytään ajallisista kysymyksistä ikuisiin. Jumalaan ja pelastukseen liittyvissä asioissa ihmisen luonnollinen järki on Lutherin mukaan kahdella tapaa puutteellinen. Ensiksi, vaikka järki tiedostaakin, että on olemassa kaikkivaltias Jumala, jolla on periaatteessa voima auttaa luotujaan, järki ei kykene vakuuttamaan yhtäkään ihmistä siitä, että Jumala haluaisi auttaa juuri häntä. Tässä tarvitaan tueksi uskoa.

Toiseksi, vaikka järjen avulla voidaan saada selville, että Jumala on olemassa, järki ei auta ratkaisemaan, kuka tämä Jumala itse asiassa on. Omine voimineen järki kykenee muodostamaan ainoastaan vääristyneen kuvan Jumalasta. Luther opettaa, että tieto jonkinlaisen Jumalan olemassaolosta ”on kirjoitettu jokaisen sydämeen”, mutta Jumalan todellisesta olemuksesta ”opettaa vain Pyhä Henki”.

Järki ilman uskoa johtaa siis harhaan, koska järki kuvittele itsestään liikoja. Se luulee olevansa kaikissa asioissa ”kirkas valo”, vaikka johtaakin Jumalan tuntemisessa pimeään. Järki onkin asetettava oikealle paikalleen uskon palvelijaksi. Kuten Ilmari Karimies selittää, ”Lutherin mukaan luonnollisen järjen valo luo esteen hengelliselle valolle. Luonnollisen järjen valo on sammutettava tai osoitettava pimeydeksi, jotta hengellisen valon vastaanottaminen on mahdollista.” (In Your Light We See the Light, s. 213.)

Aihetta voidaan lähestyä myös Lutherille ominaisen kunnian teologia vs. ristin teologia -tematiikan näkökulmasta. Kari Kopperin mukaan ihmisen luonnollisia kykyjä korostava kunnian teologia johtaa ”maailmankuvaan, jossa koko todellisuus käsitetään vain aistien ja intellektuaalisen toiminnan välityksellä saavutetun tiedon perusteella”. Ristin teologiassa puolestaan myönnetään, “ettei Jumalaan opita tuntemaan rationaalisin päättelyin tai inhimillisellä viisaudella eli filosofialla vaan ainoastaan ristiinnaulitusta Kristuksesta kertovan Jumalan ilmoituksen välityksellä.” (Paradoksien teologia, s. 243.)

Lutherin seuraajien askelissa oli sama kaiku. Esimerkiksi Philipp Melanchthonin mukaan ihminen kykenee päättelemään luonnostaan, että on olemassa yksi Jumala ja että tämä Jumala on viisas, hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen. Jumala kuitenkin myös vaatii, että tottelemme hänen tahtoaan ja rankaisee ”kammottavilla rangaistuksilla” niitä, jotka rikkovat hänen tahtoaan vastaan. Ilman uskoa ja uskon synnyttämään tietoa armosta ihminen ajautuu epätoivoon.

Luonnollinen teologia on “uskon esikäyskentelyä”

Edellä esitetystä ei ole pitkä matka luterilaisuuden ytimeen, oppiin lain ja evankeliumin erosta. Yksimielisyyden ohjeen mukaan laki ”opettaa, mikä on oikein eli mikä on Jumalalle mieluista; se nuhtelee kaikesta, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista.” Evankeliumi puolestaan ”ilmoittaa, mitä sellaisen ihmisen tulee uskoa, joka ei ole pitänyt lakia ja joka on lain tuomitsema: Kristus on sovittanut ja maksanut kaiken synnin sekä hankkinut ja ansainnut syntiselle syntien anteeksiannon”.

Lutherin opetukset voidaan perustellusti tulkita niin, että luonnollisen järjen kautta hankittu tieto on aina tietoa laista, ei koskaan evankeliumista. Järki paljastaa, että Jumala on olemassa ja että hän on voimakas ja oikeudenmukainen. Jumala näyttäytyy olemukseltaan vääristyneenä, ankarana tuomarina. Samalla järki kuitenkin johtaa ihmisen etsimään oikeampaa tietoa Jumalasta – tietoa, joka voidaan saavuttaa ainoastaan evankeliumin kautta.

Huomionarvoista on, että Jumalan olemassaoloa ja ominaisuuksia koskevissa kysymyksissäkin luonnollisen järjen avulla saatavaa tietoa on olemassa. Toisin sanoen on olemassa sijaa luonnollisen teologialle. Tämä tunnustetaan myös Yksimielisyyden ohjeessa: ”Ihmisen järjellä ja luonnollisella ymmärryksellä on […] tallessa sammumaisillaan olevan kipinän verran tietoa Jumalan olemassaolosta.” Vaikka luonnollisen jumalatiedon kipinä on heikko, se ei ole sammunut.

Sammeli Juntunen puolustaa samansuuntaista käsitystä luterilaisesta luonnollisesta teologiasta kirjassaan Jumalasta voi puhua! (s. 210): ”[L]uonnollinen teologia on vasta praeambula fidei, ’uskon esikäyskentelyä’. Se ei tuo ketään jumalauskoon, mutta voi tuoda ihmisen ’kirkon porstuaan’ ja valmistaa häntä varsinaisen jumalapuheen kuulemiseen.” Juntusen mukaan tämä onkin luonnollisen teologian tärkein tehtävä: luoda horisonttia jumalapuheelle ja perustella, että ajatus Jumalasta on mahdollinen ja järkevä.

Luterilaisuuden suhde luonnolliseen teologiaan on kieltämättä hyvin monimutkainen ja monitulkintainen – ja vaatisi huomattavasti syvempää analyysia kuin tämän artikkelin puitteissa on ollut mahdollista esittää. Uskallan kuitenkin väittää, että puheet luterilaisen luonnollisen teologian mahdottomuudesta ovat vahvasti liioiteltuja.

Kirjallisuutta

Alfsvåg, Knut. 2016. Natural Theology and Natural Law in Martin Luther. Oxford Research Oxford Encyclopedia of Religion.

Brent, James. Natural Theology. Internet Encyclopedia of Philosophy.

Bultmann, Rudolf. 1969. The Problem of ”Natural Theology”. Teoksessa Bultmann, Faith and Understanding. New York: Harper & Row. 313–331.

Dieter, Theodor. 2011. Martin Luther’s Understanding of ”Reason”. Lutheran Quarterly 25(3), 249–278.

Juntunen, Sammeli. 2015. Jumalasta voi puhua! Kauniainen: Perussanoma.

Karimies, Ilmari, 2017. In Your Light We See the Light. Martin Luther’s Understanding of Faith and Reality between 153 and 1521. Diss. University of Helsinki.

Kopperi, Kari. 1997. Paradoksien teologia. Lutherin disputaatio Heidelbergissä 1518. STKSJ 208. Helsinki: STKS.

Luther, Martin. 1515–1516. Lectures on Romans. Luther’s Works, Vol. 25. (WA 56–57.)

Luther, Martin. 1518. Heidelberg Disputation. Teoksessa Luther’s Works, Vol. 31. (WA 1.)

Luther, Martin. 1525. Minor Prophets II: Jonah and Habakkuk. Teoksessa Luther’s Works, Vol. 19. (WA 13.)

Luther, Martin. 1525. On the Bondage of the Will. Teoksessa Luther’s Works, Vol. 33. (WA 18.)

Luther, Martin. 1536. The Disputation Concerning Man. Teoksessa Luther’s Works, Vol. 34. (WA 39.I.)

Luther, Martin. 1544–1554. Lectures on Genesis. Teoksessa Luther’s Works, Vol. 1. (WA 42.)

Melanchthon, Philipp. 1549. Initia doctrinae physicae. Subsidia Classica 11. Rahden: VML.

Schlink, Edmund. 1961. Theology of the Lutheran Confessions. Philadelphia: Muhlenberg.

Woolford, Thomas. 2011. Natural Theology and Natural Philosophy in the Late Renaissance. Diss. University of Cambridge.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.

Päivitys 28.2. klo 14:07: alaotsikkojaottelua selvennetty.