Tämä artikkeli on toinen osa kirjoituksesta, joka koskee nykyisen ateistisen uskontokritiikin lajeja. Ensimmäisen osan voit lukea täällä.

Traaginen ateismi

Traaginen ateismi asettuu kaikkia muita ateismin lajeja vastaan väittäessään, että perinteinen käsitys moraalista on mahdotonta sen jälkeen, kun teismi ja metafysiikka on hylätty. Tunnetuin traagisen ateismin edustaja on Friedrich Nietzsche ja moderneista filosofeista John Gray.

Traagisen ateismin selkein ero kaikkiin muihin on, että heidän mielestään nämä eivät ymmärrä täysin ateisminsa radikaaleja seurauksia. Juuri tähän on kiinnittänyt huomionsa  London School of Economicsin aatehistorian professori John Gray.

Paljon keskustelua herättäneessä aforistisessa teoksessaan Straw Dogs (2002) hän ampuu täyslaidallisen aikamme pop-humanismin suuntaan: contra Dawkins, aikamme todellinen harha ei olekaan Jumala, vaan usko edistykseen ja humanismiin. Ateismia hän pitää vain kristinuskon viimeisenä kehitysaskeleena ja eräänlaisena kristillisperäisenä lahkona, joka jaksaa vielä kiinnostua sellaisesta perikristillisestä teemasta kuin totuus, vielä kauan senkin jälkeen kun ajatus totuudesta on muuttunut absurdiksi.

Myös ajatus siitä, että moraali on jotakin universaalia ja periksiantamatonta on sekin vain kristillisperäinen ”ruma taikausko”. Moraalisuus on keskiluokkainen hyödyke, josta voidaan keskustella aikoina jotka ovat itsestään ”moraalisia”. Tosipaikan tullen moraali lentää romukoppaan, jos se estää yksilön selviytymistä tai on hänen hyvinvointinsa tiellä. Natsien ja kommunistien joukkomurhia Gray pitää luontevana seurauksena valistusfilosofiasta.

Grayn ateismin perusteina ovat naturalismi ja jälkihumanistinen kärsimyksen ongelma. Gray vetoaa myös modernin neurotieteen tuloksiin: tietoisuus on harhaa eikä ihminen ole oman toimintansa lähde. Jos tämä pitää paikkansa, myös humanistinen moraali on vain illuusio, joka on uskallettava nähdä sellaisena. Grayn vision mukaan ihmisille on turha kuvitella sen erikoisempaa visioita kuin mitä eläimilläkin on. Päinvastoin, suuret ideat ihmiskunnan ”pelastamisesta” (joka on myös monien ateismin lajien taustalla) johtavat usein tuhoisiin lopputuloksiin. Ihmisten maailma tarvitsee ”pelastusta” yhtä paljon kuin muurahaisten keko.

Humanistinen ateismi

Humanistisen ateismin edustajat taas kritisoivat traagista ja tieteisuskoista ateismia. Kaikkialle (huonoin perustein) tunkeutuva luonnontiede nähdään tällöin osittain varsin epähumaanina toimintana, joka uhkaa aitoa ihmisyyttä. Tyyppiesimerkkejä humanistisista ateisteista ovat Martin Heidegger, Jacques Derrida, Slavoj Zizek ja Terry Eagleton. Tämä ateismin muoto tulee hyvin lähelle uskontoa sen yleisimmissä muodoissa. Kyseessä onkin eräänlainen välitila perinteisen uskonnollisuuden ja naturalismin välissä.

Oxfordilainen kirjailija-filosofi Iris Murdoch on hyvä esimerkki juuri tällaisesta asenteesta. Monilla Murdochin romaanihahmoilla on uskonnollisia kokemuksia ja hän itse omassa elämässään kehitti jonkinlaisen sekulaarin mystiikan muodon; Murdoch vieraili varsin usein Oxfordin yliopiston kirkossa mietiskelemässä. Murdoch kuitenkin pitää uskonnollisia kokemuksia ”fysikaalisina” siinä mielessä, etteivät ne viittaa yliluonnolliseen missään perinteisessä merkityksessä. Ne kuitenkin viittaavat näkyvän todellisuuden pinnan alle, sen syvällä asuvaan moraaliin ja kauneuteen.

Murdochin uskonto on siis tyhjennetty Jumalasta ja Kristuksesta. Hän ihmettelee itsekin, mitä tehdä kun kristinusko on näin demytologisoitu. Yhtäältä se on välttämätöntä mutta toisaalta taas uskonnolta on samalla kadonnut mielikuvitukseen vetoava voima. Filosofia ei ehkä voi ottaa uskonnon tehtävää kantaakseen.

Verrattuna erityisesti tieteisuskoisiin ateisteihin, humanististen ateistien teologinen (ja muutenkin laaja-alainen) sivistys näkyy. Traagisten ja filosofisten ateistien lailla he tuntuvat tuntevan verrattain hyvin sen mitä he hylkäävät. Suhteessa traagisiin ateisteihin he eivät pidä ongelmana klassisen teismin tiukkaa suhdetta moraaliin; etiikka voidaan pelastaa ilman Jumalaa.

Kirjallisuustieteilijä ja marxilainen ateisti Terry Eagleton mukailee von Clausewitzia todetessaan: ”Humanismi on Jumalan jatkamista toisin keinoin.” Tästä syystä humanismi on aina ”salaa teologista”. Eagletonille humanismi on kristinuskon turhasta antropomorfisesta ja taikauskoisesta liikakasvusta riisuttu, parempi versio. Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vanha versio pitäisi nyt hävittää, (koska tämä olisi vain isänmurha). Marxismi on luonnollinen kristillisen teologian jatke, ja ilman kristinuskoa tuskin olisi marxismiakaan.

Samalla tapaa monet uusateistien rakastamat  asiat ovat kristinuskon hedelmiä ja kristinuskon tulee saada tästä sille kuuluva kunnia. Eagleton hylkää uskonnosta sen yliluonnollisen elementin, mutta haluaa silti kieltäytyä tieteisuskosta, koska sen pohjalta voidaan rakentaa vain sisäisesti ristiriitainen maailmankuva. Hän käyttää kuvaa maljakosta, joka on saatu lahjaksi. Tätä ”lahjan” ominaisuutta ei voida havaita empiirisesti maljakkoa tutkimalla, vaan se on jotakin joka on olemassa persoonien välisessä suhteessa. Naturalismi on maailmankatsomuksena liian reduktionistinen ja anti-humaani.

Eagleton kritisoi uusateismia myös kapeakatseisuudesta ja sitoutumisesta porvarillisiin arvoihin. Se näkee maailmassa vain yhden ongelma, uskonnon, ja ummistaa silmänsä monilta paljon pahemmilta tekijöiltä, kuten globaalilta kapitalismilta.

Uskontokritiikin muotoja

Kuten olemme edellä nähneet, uskontokritiikkiä esitetään useista eri lähtökohdista ja sitä on montaa eri tyyppiä. Ensimmäinen uskontokritiikin päälaji on tiedollinen kritiikki, jossa kritiikin kohteena ovat uskonnolliset uskomukset ja ne tavat, joilla uskonnollisia uskomuksia muodostetaan. Tiedollisen kritiikin sisällä voidaan erottaa kaksi alalajia: sisällöllinen uskontokritiikki ja tietoteoreettinen uskontokritiikki.

Sisällöllisen uskontokritiikin päämäärä on osoittaa, että uskonnolliset väitteet ovat virheellisiä. Kuten edellä on nähty, tähän on lukuisia eri tapoja: väittää esimerkiksi, että teistiset argumentit epäonnistuvat, luonnontiede sulkee pois luonnon päämäärähakuisuuden tai ruumiiton persoona on mahdoton. Lisäksi filosofiset ateistit vetoavat usein kahteen merkittävään antiteistiseen argumenttiin: pahan ongelmaan ja Jumalan kätkeytyneisyyden ongelmaan.

Tietoteoreettista kritiikkiä ovat pääasiassa esittäneet eri tieteisuskoiset ateistit. Heidän mukaansa siinä tavassa, miten uskonnollisia uskomuksia muodostetaan, on jotain syvästi vialla: esimerkiksi traditioon, omaan kokemukseen tai pyhiin teksteihin vetoaminen ei ole perusteltu tapa saada tietoa todellisuudesta. Tästä seuraa, että uskonnolliset ihmiset ovat irrationaalisia eli järjettömiä. He tekisivät paremmin, jos omaksuisivat tieteellisemmän, erityisesti luonnontieteisiin perustuvan, uskomuskäytännön.

Tiedolliseen uskontokritiikkiin pitäisi mielestäni etsiä älyllistä vastausta. Kriitikolla on tässä vilpittömiä älyllisiä ongelmia, jota ei voi ohittaa vetoamalla hurskaasti uskonnolliseen kokemukseen tai pyhään tekstiin.

Toinen kritiikin päälaji on uskonnon moraalinen kritiikki, jossa uskonnollisia instituutiota tai yksilöitä syytetään moraalittomuudesta tai uskonnonharjoittamista huonoista yhteiskunnallista seurauksista. Periaatteessa moraalinen kritiikki jättää uskonnollisten väitteiden totuuden koskemattomaksi: Jumala voi olla olemassa, vaikka kirkot olisivatkin paheiden pesiä. Monet humanistiset ateistit esimerkiksi ajattelevat, että vaikka uskonnolliset väitteet ovatkin epätosia, ovat uskonnolliset instituutiot ja uskonnollinen elämä hyviä ja tärkeitä asioita. Lisäksi moraalinen kritiikki voi kohdistua myös Jumalaan itseensä ja siihen, mitä Jumalan toimista esimerkiksi Raamatussa kerrotaan: Jumala on hirviö, Dawkins kirjoittaa.

Uskonnon moraalisella kritiikillä voi myös olla erilaisia päämääriä. Tieteisuskoisten ateistien käsissä moraalinen kritiikki pyrkii siirtämään uskonnon pois julkisesta tilasta kokonaan. Filosofiset ateistit puolestaan eivät useinkaan ole kiinnostuneet moraalisesta kritiikistä. Traagisen ateismin edustajat, kuten Gray, eivät pidä uskontoa ilmiönä kovinkaan ongelmallisena: uskonnolliset ihmiset ja instituutiot eivät ole sen enempää rappiolla kuin muutkaan ihmiset tai instituutiot.

Moraaliseen kritiikkiin ei voi vastata samalla tavalla kuin tiedolliseen kritiikkiin. Jos tiedolliseen kritiikkiin vastataan vastaväitteillä, moraaliseen kritiikkiin vastataan paremmalla elämällä. Tärkeää on kuitenkin ottaa moraalinen kritiikki vakavasti: ateistia motivoi usein vilpitön moraalinen huoli.

Uskontokritiikin edessä voi helposti kyllästyä: taas nämä samat väitteet, samat nihkeät jutut, vaikka naamat ovatkin uusia. Tällaista kyllästyneisyyttä kannattaisi välttää. Jokainen kristitty on kutsuttu todistamaan ja keskustelemaan omasta uskostaan. Parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa uskontokritiikki ja siihen vastaaminen elävöittää kristillistä ajattelua ja elämää. Kunhan epäoleellisuudet on selvitetty, voi kristitty tunnustaa ateistin löytäneen todellisia älyllisiä ongelmia ja kiinnittäneen huomiota moraalittomuuksiin, joita olisi rakkauden nimissä korjattava.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Gladiolus-lehden numerossa 3/2014. Teksti perustuu osaksi Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan artikkeliin ”Mitä ateismi on? Katsaus nykyaikaisen ateismin muotoihin”, Teologinen aikakauskirja 5-6/2013. 401-415.

Kuva: Dan Nguyen@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.