Jean-Paul Sartre oli yksi 1900-luvun kuuluisimmista ateisteista.

Tämä lause näyttää melko yksinkertaiselta. Mutta ateisti-sanan merkitys siinä ei ole yksinkertainen.

Vuonna 1945 Sartre julisti, että eksistentialismi oli yksi humanismin muoto – se oli näky urheasta, uudesta, jumalattomasta maailmasta. Pitäessään kuuluisan luentonsa tuon vuoden lokakuussa Pariisin Club Maintenantilla Sartre oli 40-vuotias. Julistus yllätti hänen tuttavansa, sillä edeltävät kaksi vuosikymmentä Sartre oli toistuvasti ilmaissut halveksivansa humanismia, jonka optimismi ihmisyyttä ja ihmisen arvoa kohtaan oli hänen mielestään väärää.

Varhaiselle Sartrelle – fenomenologisen kauden Sartrelle ja L’Être et le néant (suom. Oleminen ja ei-oleminen) -kirjan kirjoittajalle – ateismi ei ollut humanismin muoto. Mutta se ei ollut myöskään 1900-luvun englanninkielisen uskonnonfilosofian evidentialistista ateismia. Sartre ei vastustanut Jumalaa samalla perusteella kuin Bertrand Russell – “ei tarpeeksi todisteita!”

Mitä hänen ateisminsa sitten oli?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla: elämäkerrallisesti ja filosofisesti. Kirjassani Sartre and Theology tarkastelen lyhyesti ensimmäistä ennen kuin paneudun jälkimmäiseen. Sartren ateistinen filosofia – sellaisena kuin se ilmenee teoksessa Oleminen ja ei-oleminen – koski tietynlaisen kristillisen teismin hylkäämistä, ja teologian rooli hänen filosofiansa muodostumisessa on jäänyt asiattoman vähälle huomiolle.

Äskettäin julkaistut ranskankieliset käsikirjoitukset ovat osoittaneet, että Sartre tunsi läheisesti teologiset väittelyt, joka koskivat vapaata tahtoa ja determinismejä, jotka teologian kielessä tunnetaan syntinä ja armona. Sartre oli opiskellut niin Descartes’ta ja Malebranchea kuin Jansenia, Pascalia ja Féneloniakin, mutta englanninkielisessä maailmassa hänet on otettu vastaan kiinnittämättä huomiota merkittäviin tekijöihin, jotka muovasivat hänen näkemyksiään. Hänen tekstejään on luettu sellaisessa puolivalossa, joka syntyy, kun filosofian historia revitään irti teologisista keskustelukumppaneistaan.

Kun ottaa huomioon Sartren tuotteliaisuuden – Economist-lehti laski kerran, että hän julkaisi 20 sivua päivässä työvuosiensa aikana – hänen elämänsä on dokumentoitu hämmästyttävän hyvin. Muistelmiensa Les mots (suom. Sanat) lisäksi hän jätti jälkeensä useita omaelämäkerrallisia muisti- ja päiväkirjoja sekä kirjeenvaihtoaan Simone de Beauvoirin ja muiden ystäviensä ja rakastajattariensa kanssa.

Mutta Sartren ateismin elämäkerta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen: jo muistelmissaan hän esittää kolme erilaista kertomusta sen alkuperästä. Oleminen ja ei-oleminen -kirjassa hän kuvailee kokeneensa “mystisen kriisin” teini-iässä, ja omaelämäkerrassaan hän puhuu Jumalan olemassaolemattomuuden sijasta siitä, kuinka tämä “on poissa”. Samassa teoksessa hän kutsuu Jumalaa “vanhaksi liekiksi” ja ateismia “raa’aksi, pitkäaikaiseksi toimeksi”.

Nuori Sartre oli innokas Nietzschen lukija ja vuonna 1943 esseessään “Uusi mystikko” Sartre kirjoitti, että “Jumala on kuollut”. “Mutta”, hän selvensi,

Meidän ei tulisi käsittää tällä ilmauksella, ettei Hän ole olemassa, eikä edes sitä, ettei hän enää ole olemassa. Hän on kuollut: hän tapasi puhua meille ja on nyt vaiennut; nyt kosketamme vain hänen ruumistaan.(1)

Moinen kieli voi vieraannuttaa analyyttisen lukijan. Mitä hän tarkoittaa tällä kaikella? Se ei ole ateismia, mikäli määrittelemme ateismin epäuskona tai uskon puuttumisena Jumalan tai jumalten olemassaoloon. Tulisiko meidän siis lakata kutsumasta häntä ateistiksi? Toinen vaihtoehto olisi muuttaa käyttämäämme määritelmää – mutta millä perusteilla ja millaiseksi se muutettaisiin?

Sartre Venetsiassa.

Filosofisesti Sartren argumentti ateismin puolesta ei ollut kovin tyydyttävä edes hänestä itsestään. Teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen hän väitti, että koska (hänen ontologiassaan) mikään ei voinut olla sekä itsessään että itseään varten, Jumalaa ei voinut olla olemassa. Hän kuitenkin tunnusti Simone de Beauvoirille, ettei tämä argumentti ollut hänen oman ateisminsa perusta. Se näet perustui johonkin välittömämpään; jonkinlaiseen intuitioon siitä, että Jumala oli poissa.

Kirjassaan L’existentialisme est un humanisme (suom. Esseitä 1: Eksistentialismikin on humanismia) Sartre määritteli filosofisen projektinsa: kehittää johdonmukainen ateistinen positio. Tällainen positio edellytti sen myöntämistä, että ihmiset ovat toinen toistensa esineellistävän katseen alla, eikä ole olemassa mitään Jumalan perspektiiviä, josta asiat voisi nähdä sellaisina kuin ne “todella ovat”.

Metafyysiset väitteet Jumalan olemassaolosta kiinnostivat Sartrea vähemmän kuin se rooli, joka Jumalaan uskomisella oli inhimillisessä kokemuspiirissä – varsinkin suhteessa vapauteen. Sartren näkemyksen mukaan kaikki ihmiset kaipaavat selvänäköistä todistusta, jotta voisivat nähdä todellisen minänsä ja saada lupauksen oikeudenmukaisuudesta, jota emme voi tässä maailmassa nähdä. Siksi he turvautuvat ajatukseen Jumalasta – paetakseen raakaa tosiasiaa, että kukaan toinen ei kenties ikinä näe heitä aidosti eikä oikeus ehkä ikinä toteudu. Usko Jumalaan on yksi niistä monista tavoista, joilla ihmiset väistävät omaa vastuutaan ja velvollisuuttaan. Lyhyesti sanoen: Sartren mukaan usko Jumalaan on huonoa uskoa.

“Usko” ja “Jumala”, joita Sartre tässä tarkoittaa, selkiytyvät ajatellessamme hänen näkemystensä muotoutumista – erityisesti filosofian kokonaiskäsityksen kannalta, sillä sitä varten hänen oli tunnettava 1800-lukua edeltäneen ranskalaisen filosofian historia läpikotaisin. Monien teistien ja ateistien tavoin Sartreakin askarrutti pahuuden ongelma sekä siihen liittyvä kristillisen perinteen ongelma: vapaus. Ranskassa filosofiset väittelyt vapauden luonteesta olivat 1600-luvulta lähtien olleet erottamattomasti sidoksissa väittelyihin, jotka koskivat armoon ja syntiin liittyviä erilaisia kristillisiä käsityksiä, sillä jotkin näistä käsityksistä edustivat tiukkaa determinismiä. Niistä keskusteltiin ontologisilla käsitteillä, jotka oli peritty pyhältä Augustinukselta ja joita käyttivät Descartes ja monet muutkin: Oleminen ja Olemattomuus.

Sartre omaksui selvästi tämän käsitteistön – ja väitän, ettei se tullut vain Hegeliltä ja Heideggeriltä, vaan 1600-luvun ranskalaisista väittelyistä, jotka hän tunsi paljon aiemmin ja läheisemmin. Teoksessaan Sanat Sartre kuvaili ‘ateistin’ “mieheksi, jolla on Jumalaa koskeva fobia; hän näkee Jumalan poissaolon kaikkialla eikä voi avata suutaan sanomatta hänen nimeään”. Tarkoittipa hän soveltaa tätä kuvausta itseensä tai ei, kirjastani käy ilmi, miten Sartre ammensi teologisista ajattelijoista ja teemoista varhaisella kaudellaan, etenkin teoksiinsa Oleminen ja ei-oleminen ja Esseitä 1: Eksistentialismikin on humanismia. Ajatus Jumalasta – olipa tämä olemassa tai ei – vaikutti merkittävästi Sartren filosofiaan.

Moni yllättyy siitä, että yksi 1900-luvun pahamaineisimmista ateisteista oli niin syvästi sekaantunut teologiaan. Mutta ranskassa nämä väittelyt eivät pysyneet yliopistollisen diskurssin rajojen sisällä. Ne vaikuttivat hovin elämään, kuninkuuden ja vallankumouksen historiaan. Sartren kannalta on kenties tärkeintä, että ne vaikuttivat kirjallisuuteen – niistä tuli polemiikin aihe Pascalille, tragedian aihe Racinelle ja satiirin aihe Voltairelle.

Kaiken lisäksi Sartren tapa käsitellä teologisia teemoja herätti huomattavaa keskustelua 1900-luvun teologiassa. Monet merkittävät kristilliset teologit – protestanttisen, katolisen, ortodoksisen ja vapautuksen perinteen piireistä – painiskelivat teoksissaan Sartren filosofian kanssa. He eivät nähneet siinä vain ateismia, jonka kanssa olla eri mieltä, vaan ajattelijan, jolta saattoivat oppia. Kirjassani nousevat tältä osin esiin Karl Barth, Paul Tillich, Gabriel Marcel, Karol Wojtyła (joka tunnetaan paremmin paavi Johannes Paavali II:na), Christos Yannaras, John Zizioulas ja James H. Cone.

Erityinen lähde kaikille näille ajattelijoille oli Sartren selonteko esineellistämisestä – ihmisten taipumuksesta redusoida toiset objekteiksi ja määritellä heidät yhden väärintulkitun teon tai ruumiinpiirteen perusteella, kuten ihonvärin tai sukupuolen. He pitivät Sartren kuvausta todisteena siitä, että ihmiset olivat langenneet alkuperäisestä tilastaan, jossa he olivat oikeassa suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.

Jotkut kirjassa mainitut teologit kirjoittivat etuoikeutetusta asemasta käsin ja olivat turvallisen etäällä tämän ongelman terävästä päästä. Mutta 1960-luvun lopun Amerikassa tummaihoinen vapautuksen teologi James H. Cone sovelsi Sartren oivalluksia esineellistämisestä ja vapautuksesta tummaihoisten amerikkalaisten tilanteeseen. Cone kysyi: “Kuinka minun tulisi vastata maailmalle, joka määrittelee minut epähenkilöksi?” Musta mies tietää olevansa persoona. Mutta kun hän yrittää toimia sellaisena suhteessa maailmaan, maailma “vaatii, että hän toimii kuin esine”.(2)

Sartren sovellettu eksistentialismi, samoin kuin hänen osoittamansa tuki Frantz Fanonille ja Albert Memmille, tunnetaan hyvin. Mutta hänen ajattelunsa uskonnollisen sovellukset, kuten sen uskonnolliset juuretkin, tunnetaan huonosti. Sartren filosofia ei muotoutunut uskonnottomassa kopperossa – se kohtasi teologian, painiskeli sen kanssa ja inspiroi sitä. Hänen ateismiaan voi olla vaikea määritellä täsmällisesti. Mutta kun ortodoksiteologi Christos Yannaras pitää Sartrea “lännen filosofisen perinteen merkittävimpänä teologina”, on aika tunnustaa Sartren tuotannon niukalti tutkitut teologiset puolet.

(1) Jean-Paul Sartre, ‘A New Mystic’, teoksessa Critical Essays, engl. käännös Chris Turner (London: Seagull Books, 2010 [1943]), 234.

(2) James H. Cone, Black Theology and Black Power (Maryknoll: Orbis Books, 1997 [1969]), 11.

Suomennos: Jasu Markkanen

Kirjoitus on alunperin ilmestynyt London School of Economicsin The Forum for European Philosophyn blogissa.

Kuva 1: thierry ehrmann@Flickr.com. CC BY 2.0. Rajattu.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.