Vieraskynä / Lauri Snellman / 27.10.2020

Mistä pahan ongelmassa on kyse?

Pahan ongelman ajatellaan joskus koskevan vain Jumalan hyvyyden ja maailmassa olevan pahuuden suhdetta. Lauri Snellman väittää kuitenkin tässä kirjoituksessa, että pahan ongelmassa on kyse myös uskonnollisuutta laajemmasta ymmärrettävyyden ongelmasta: voidaanko maailmaa ymmärtää samaistamalla tai perustamalla maailman perusluonne tarkoituksiin tai järkiperustoihin?

Pahan ongelman ajatellaan usein olevan puhtaasti uskonnollinen ongelma: miten Jumala voi olla olemassa, jos maailmassa on olemassa pahaa? Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että pahan ongelma on itse asiassa paljon laajempi. Uskonnonfilosofian professori Yujin Nagasawa on muotoillut ateisteja koskevan pahan ongelman: miten ihmisen elämä voi olla mielekästä, jos ihmisen synnyttänyt evoluutioprosessi sisältää paljon pahaa?

Pahan ongelma inhimillisen ajattelun perusongelmana

Susan Neiman on osoittanut, että pahan ongelma koskee koko modernia länsimaista ajattelua. Se on itse asiassa yleisinhimillinen: paha uhkaa kykyämme tulla toimeen maailmassa ja ymmärtää sitä käyttämällä eri tulkintamalleja ja -käytäntöjä. Onnettomuuden iskiessä jo selviämisestä tulee vaikeaa, ja käsitys maailmasta voi hajota. Näin pahan ongelma koskee maailman eksistentiaalista merkitystä.

Käsittelen väitöskirjassani The Problem of Evil and the Problem of Intelligibility pahan ongelman taustaa. Neiman on osoittanut, että pahan ongelma ja ymmärrettävyyden ongelma liittyvät läheisesti toisiinsa. Ymmärrettävyyden ongelma voidaan esittää kolmena ajattelun ja sen kohdetta koskevana kysymyksenä:

  1. Miten ajattelukyky on mahdollinen?
  2. Miten rationaalisia mielen käsitteitä voidaan käyttää maailman olioista?
  3. Onko maailmassa rationaalisesti ymmärrettävä järjestys?

Pahan ongelma nousee, kun maailman ymmärrettävyydelle haetaan takeita riittävän syyn periaatteen avulla. Riittävän syyn periaate ilmaistaan usein: kaikilla kontingenteilla asiantiloilla on selitys. Kontingentiksi sanotaan niitä asiantiloja, jotka voisivat olla toisin: olisin voinut jättää tämän artikkelin kirjoittamatta.

Periaatteella on kuitenkin useita eri muotoja: kaikella on tarkoitus (moraalinen selitys), tai oleva olevana rakentuu järkevän käsitteellisen perustan varaan (metafyysinen selitys). Riittävän syyn periaate tarjoaa keinon linkittää olevan, arvojen, järjen ja Jumalan käsitteet pahaa koskevassa keskustelussa.

Pahan ongelman yleinen muoto: oleva = tarkoitus?

Pahan ongelman yleinen muoto nousee suoraan näistä käsitteellisistä yhteyksistä. Modernissa ajattelussa on kaksi peruslähestymistapaa pahaan. Paha on pyritty tekemään ymmärrettäväksi oikeuttamalla tai selittämällä se. Esimerkiksi vapaan tahdon on katsottu toimivan Jumalan perusteena sallia paha. Vaihtoehtoisesti moderni ajattelu on ajautunut kohti ateismia ja nihilismiä, koska kaoottisesta kokemusmaailmasta ei voida osoittaa mitään selitysten tai tarkoitusten järjestystä. Keskustelu siis koskee riittävän syyn periaatetta: onko oleva = moraalinen tarkoitus? Onko maailmassa riittävien syiden takaama moraalinen ja kosminen järjestys? Keskustelun logiikka voidaan kirjoittaa auki:

    1. Järkevä inhimillinen toiminta edellyttää moraalin lähteitä ja rationaalisen maailmanjärjestyksen.
    2. Todellisuuden alkuperusta yhdistää moraalisen ja tiedollisen järjen, koska se on moraalinlähteiden ja rationaalisen maailmanjärjestyksen riittävä syy.
    3. Jos jokin on moraalinlähteiden ja maailmanjärjestyksen alkuperusta, niin sen virittämät moraalilähteet arvottavat maailmaa ja järjestys tarjoaa tapahtumien riittävät syyt.
  • Alkuperusta siis yhdistää faktat, merkitykset ja arvot tarjoamalla riittävien syiden ja moraalisesti arvottavien tarkoitusten mukaisen järjestyksen.
    1. Jos maailmassa on tarkoituksetonta pahaa, moraalilähteet eivät pysty arvottamaan maailmaa eikä siinä ole riittävien syiden järjestystä.
    2. ⟹ Jos on olemassa tarkoituksetonta pahaa, järkevä toiminta ei ole mahdollista.

Tunnetuin versio tästä päättelystä tulee juuri uskonnonfilosofiasta. Jumalan katsotaan olevan maailman alkuperusta ja moraalin lähde. Jumala toimii siis takuumiehenä maailmanjärjestykselle, kun Hän on Luojana maailman riittävä syy ja asettanut luonnonlait voimaan.

Metafysiikan perustan ongelma: onko oleva = järkiperusta?

Pahan ongelma siis koskee maailman moraalista ymmärrettävyyttä ja moraalisten selitysten, maailmanselityksen ja todellisuuden perustan suhdetta. Todellisuuden perustan ja ymmärrettävyyden välinen suhde nousee esiin myös keskustelussa metafysiikasta, joka tutkii olevalle itsessään kuuluvia piirteitä ja olevan perusluonnetta. Nykyisin käydään kiivasta keskustelua metafysiikan empiirisistä perusteista ja tieteellisestä perustasta. Nämä keskustelut koskevat riittävien syiden ja empiirisen todellisuuden välistä suhdetta, aivan kuten pahan ongelma.

Riku Juti määritteli metafysiikan peruslähtökohdan: ”Todellisuuden looginen muoto on yhtäläinen inhimillisen ajattelun muotojen kanssa.” Parmenides taas aikanaan lausui ”Se mitä ajatellaan ja se mitä on ovat sama asia.” Kumpikin näistä lausahduksista samaistaa suoraan todellisuuden perusrakenteen ja ihmisajattelun käsiterakenteet. Martin Heidegger onkin osoittanut, että ”olevan perusrakenne = järkiperusta” on riittävän syyn periaatteen kaikkein perustavin muotoilu. Näin kysymys metafysiikan mahdollisuuksista nojaa suoraan riittävän syyn periaatteeseen.

Kysymys metafysiikan perusteista on itse asiassa toinen ymmärrettävyyden ongelman kysymyksistä: miten abstrakteja järjen käsitteitä voidaan käyttää maailman konkreettisista olioista? Kant muotoili ongelman juuri näin. Myös Juti on todennut metafysiikan perusongelman koskevan sitä, miten oleva voi olla samaan aikaan sekä yleistä rationaalista muotoa että yksittäistä, empiiristä konkretiaa? Aristoteleen ja Kantin vastaukset kysymykseen olevan perusluonteesta ovat perusteluita, miksi metafysiikan riittävät syyt luonnehtivat olemassaolon perusluonnetta.

Aristoteles katsoo, että asian olemus muodostaa sen perustan. Esimerkiksi vesimolekyylillä on kemiallinen rakenne H2O, joka määrittää sen perusluonteen eli kemiallisen koostumuksen. Kemiallinen rakenne myös muodostaa perustan sille, että vesimolekyyliin kuuluu kaksi vetyatomia. Kemistit sitten muodostavat veden käsitteen sisäistämällä sen kemiallisen rakenteen (eli olemuksen) kokeiden ja kokemuksen kautta.

Näin veden kemiallinen olemus on yksittäisten ja konkreettisten molekyylien yleinen rationaalinen muoto ja perusta. Veden rationaalista käsitettä voidaan käyttää vedestä ja vesimolekyyleistä, koska kokemus sisäistää veden olemuksen.

Kant taas sijoittaa olevan järkiperustat osaksi inhimillistä todellisuuden hahmottamista. Kokemus on objektiivista ja totta tai epätotta vain, jos se on loogista: sekavat unet eivät osoita mitään todellista. Kokemus jäsennetään loogisesti soveltamalla siihen loogisia muotoja: ”Pallo on punainen.” ja ”Pallo pomppii.” ovat muodoltaan P(pallo). Kun irrotamme kiven ja kivi putoaa, voimme käyttää muotoa A → B: ”Jos irrotamme kivestä, se putoaa”.

Tällöin kuitenkin maailma hahmottuu olioiksi, syy-vaikutussuhteiksi ja muiksi metafysiikan käsitteiden kuvaamiksi järkiperustoiksi. Jos näet pallo on punainen ja pomppii, se on olio jolla on ominaisuuksia. Jos taas hahmotamme ”Jos irrotamme kivestä, se putoaa”, maailma jäsentyy syy-vaikutussuhteiksi. Näin kokemusmaailman looginen ja käsitteellinen hahmottaminen takaa sille perusrakenteen.

Pahan ongelma ja ymmärrettävyyden ongelma

Pahan ongelma ja metafysiikan perustaongelma ovat siis saman kolikon kaksi eri puolta. Ne näet ovat versioita ymmärrettävyyden ongelmasta: voidaanko maailmaa ymmärtää samaistamalla tai perustamalla olevan perusluonne tarkoituksiin tai järkiperustoihin? Pahan ongelma on kysymys: onko oleva = moraalinen peruste eli tarkoitus? Metafysiikan perustakeskustelu taas koskee kysymystä: onko oleva = järkiperusta?

Sekä pahan että ymmärrettävyyden ongelmat muodostuvat, kun maailman merkitystä tai mielekkyyttä etsitään riittävistä syistä. Pahan ongelmassa maailmanjärjestys siis takaa sen, että kaikella on tarkoitus. Metafysiikan perustaongelmassa oleva taas nojaa käsitteiden ja olemusten järjestykseen.

Kumpikin ongelma koskee riittävien syiden järjestyksen suhdetta kokemukseen. Pahan ongelmassa maailmassa näyttää olevan tarkoituksetonta pahaa. Metafysiikan perustaongelmassa abstraktien käsitteiden suhde kokemukseen uhkaa jäädä epäselväksi. Näin kumpikin ongelma koskee ymmärrettävyyden ongelman kysymyksiä 2 ja 3: onko todellisuudessa järjestys ja mikä on käsitteiden/moraalisten tarkoitusten ja koetun maailman suhde?

Pahan ongelman yhteys ymmärrettävyyden ongelmaan tarjoaa myös uuden näkökulman perinteiseen uskonnolliseen pahan ongelmaan. Uskonnollisessa pahan ongelmassa Jumala nähdään pohjimmiltaan välimiehenä todellisuuden ja järkiperustojen välillä.

Jumalan hyvyys on sitä, että hän valitsee järkiperusteilla parhaan maailman. Jumalan kaikkivaltius on taas kykyä valita järjen tarjoamista loogisista vaihtoehdoista, jolloin Jumalan valinta on maailman alkusyy ja järkiperusta. Leibniz kiteyttikin oman luomisoppinsa iskulauseeksi: ”Kun Jumala laski, maailma syntyi.”

Pahan ongelman vaihtoehdot

Pahan ongelma ja metafysiikan perustaongelma on mahdollista kyseenalaistaa käyttämällä Ludwig Wittgensteinin, J. G. Hamannin ja amerikkalaisten pragmatistien kehittelemiä filosofisen kieliopin menetelmiä. Kielioppi selvittelee käsitteiden merkitystä ja objektiivisuutta sijoittamalla ne osaksi kielenkäyttöä. Esittelen filosofista kielioppia ja olevan järkiperusteita jatkokirjoituksessa.

Kielellinen selvittely abstraktien käsitteiden sovellettavuudesta tarjoaa keinoja hahmottaa metafysiikan perustaongelma uusiksi. Kielioppi tarjoaa keinoja kuvata erilaisia mielekkyyden malleja, jotka eivät nojaa etukäteen määritettyihin riittäviin syihin. Mielekkyys nojaa pikemminkin kielenkäytön ja sen taustana olevan todellisuuden tarjoamien kontekstien omaan logiikkaan.

Näissä tarkasteluissa ”Kielioppi kertoo, minkä laatuinen olio jokin on. (Teologia kielioppina.)” (FT 373), joten myös Jumalan käsitettä voidaan lähestyä kuvaamalla uskonnollisia kertomuksia ja käytäntöjä. Leo Perdue onkin osuvasti luonnehtinut Jobin kirjan tarkastelevan oikeaa tapaa puhua Jumalasta. Jobin kirjan loppuarviona on, että pahan ongelma on – käyttääkseni Wolfgang Paulin iskulausetta”not even wrong.”

Kirjallisuutta:

Aristoteles: Metafysiikka. Helsinki: Gaudeamus, 2012.

Martin Heidegger: The Principle of Reason. Bloomington, IN: Indiana University Press, 1996.

Riku Juti: Johdatus metafysiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 2001.

Immanuel Kant: Puhtaan järjen kritiikki. Helsinki: Gaudeamus, 2013.

Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1996.

G.W. Leibniz: Filosofisia tutkielmia. Helsinki: Gaudeamus, 2011.

Susan Neiman: Evil in Modern Thought. Princeton, NJ: Princeton University Press, 2015.

Leo Perdue: Wisdom in Revolt. Sheffield: Almond Press, 1991.

Tuomas Tahko: An Introduction into Metametaphysics. Cambridge: Cambridge University Press, 2015.

Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia. Helsinki: WSOY, 1981.

Kuva: Aby Altson @ WikimediaCommons.

Ylös