Vieraskynä / Tuomas Tahko / 3.5.2016

Tieteen ja metafysiikan suhteesta

Analyyttisen filosofian piirissä on viimeisen kymmenen vuoden aikana käyty kiivasta keskustelua luonnontieteiden ja metafysiikan suhteesta. Keskustelun ääripäitä ovat toisaalta perinteisen ”nojatuolifilosofian” edustajat, jotka puolustavat tieteestä riippumattoman metafyysisen a priori –tiedon mahdollisuutta, ja toisaalta äärinaturalistit, joiden mukaan metafysiikan tulisi olla tiukasti sidoksissa fysiikkaan. Mutta myös välimuotoja löytyy.

Tieteen ja metafysiikan suhde lienee aina ollut tärkeä kysymys metafysiikan harrastajille, ainakin Aristoteleesta lähtien. Luonnontieteiden ja etenkin fysiikan voittokulku on kuitenkin (jälleen?) tehnyt kysymyksestä erityisen akuutin: jos metafysiikka tutkii todellisuuden perustavinta rakennetta, niin eikö metafyysikon olisi syytä konsultoida fyysikoita, jotka tutkivat tätä rakennetta empiirisin menetelmin?

Osasyynä kysymyksen polttavuuteen on se, että valtaosa analyyttisista metafyysikoista pitää itseään ainakin jonkinasteisena naturalistina; materialismi eri muodoissaan on nykyfilosofiassa valta-asemassa. Näin ollen jää epäselväksi miten voisimme saavuttaa luotettavaa tietoa todellisuuden rakenteesta turvautumatta empiirisiin menetelmiin. Tätä kysymystä tutkitaan metametafysiikan alalla (kts. Tahko 2015).

Tämän haasteen esittivät erityisen poleemisessa muodossa keväällä 2016 Suomessakin vierailevat James Ladyman ja Don Ross vuonna 2007 julkaistun kirjansa Every Thing Must Go avausluvussa. Kirja on herättänyt harvinaisen voimakkaita reaktioita niin metafyysikoiden kuin tieteenfilosofienkin piirissä. Yksi kirjan keskeisistä väitteistä on, että metafysiikan tulisi keskittyä ainoastaan sellaiseen tutkimukseen, joka liittyy suoraan fysiikan eri teorioiden yhdistämiseen. Ladymanin ja Rossin kohteena ei kuitenkaan ole vain metafysiikka, sillä he painottavat myös fysiikan erityisasemaa tieteiden joukossa.

Jossain määrin ironista on tosin se, että kirjan positiivinen sisältö perustuu niin sanotun onttisen strukturaalisen realismin (OSR) puolustukseen – tämä on metafyysinen teoria, jonka mukaan vain ”rakenne” on todellista. (OSR) väittää siis että objektien sijaan vain niiden väliset suhteet ovat tarkalleen ottaen olemassa. Tämä näkemys on toki läheisesti sidoksissa fysiikkaan, sillä esimerkiksi kvanttikenttäteoria on nimenomaan kiinnostunut vuorovaikutussuhteista ja siten ”rakenteesta”. Näkemys vaatii silti tuekseen metafyysisen tulkinnan, johon Ladyman ja Ross siis paneutuvat.

Klassisen nojatuolifilosofian ja äärinaturalismin välillä on toki muitakin vaihtoehtoja. Mutta huomionarvoista on, että näiden vaihtoehtojen erottelu pelkästään a priori / a posteriori –tiedonhankintaan perustuen ei ole välttämättä kaikkein hedelmällisin vaihtoehto. On hyviä syitä ajatella, että sekä metafysiikan että tieteen piirissä käytetään molempia tiedonhankintamuotoja. Tämä ei silti tarkoita sitä, että metafyysikot tyypillisesti tekisivät laboratoriokokeita – tieteen tuloksia voidaan hyödyntää, vaikka itse empiirinen tutkimus jätettäisiinkin luonnontieteilijöiden harteille. Luontevampaa onkin analysoida luonnontieteiden ja metafysiikan suhdetta yleisemmin niiden tutkimuskohteiden ja tutkimusmenetelmien perusteella. Näin voimme muodostaa vaihtoehdoista seuraavan nelikentän (kts. Matteo Morganti ja T.E. Tahko, ”Moderately Naturalistic Metaphysics”):

ScreenHunter_01 May. 01 16.29

Vasemman yläkulman ja oikean alakulman vaihtoehdot edustavat edellä mainittuja ääripäitä, puhdasta nojatuolifilosofiaa ja äärinaturalismia. Oikean yläkulman ja vasemman alakulman vaihtoehdot ovat mielenkiintoisempia välimuotoja. Näistä ensimmäinen, yhtenevät metodit mutta erilliset tutkimuskohteet, on jossain määrin erikoinen vaihtoehto. Mikäli metafysiikan tutkimuskohde on jotakin tieteestä erillistä, mutta kuitenkin sellaista jota voidaan tutkia tieteen menetelmillä, niin ensinäkemältä jäljelle jää lähinnä käsiteanalyysi. Tämä vaihtoehto vaikuttaisi siis tekevän metafysiikasta pitkälti kieleen ja käsitteisiin perustuvaa.

Tämän tyyppinen näkemys saattaa tulla lähelle esimerkiksi Frank Jacksonin käsiteanalyysin puolustusta tai viime aikoina huomiota saanutta ”kokeellista filosofiaa”, joka hyödyntää muun muassa kyselytutkimuksia. Kokeellisen filosofian piirissä on tutkittu esimerkiksi sitä, onko kulttuuritaustalla merkitystä tiedon käsitteen määrittelyssä. Metafysiikan rooli jää näissä vaihtoehdoissa kuitenkin kovin kapea-alaiseksi ja vaikuttaisi olevan lähempänä kielifilosofiaa. Lupaavampi on Laurie Paulin kehittämä näkemys, jonka mukaan sekä luonnontieteet että metafysiikka hyödyntävät mallinnusta, mutta metafysiikka keskittyy yleisemmän tason ilmiöiden mallinnukseen kuin tiede.

Oma näkemykseni, jota olen puolustanut Matteo Morgantin kanssa, tulee lähimmäksi jäljelle jäävää vaihtoehtoa, jonka mukaan luonnontieteiden ja metafysiikan tutkimuskohteet ovat yhteneväisiä – molemmat tutkivat todellisuuden rakennetta – mutta käytössä olevat metodit ovat ainakin jossain määrin erillisiä. Tämä vaihtoehto jättää tilaa nojatuolifilosofialle, mutta sallii ja edellyttää myös empiiristen tieteiden huomioimista, sillä niiden tutkimuskohde on sama kuin metafysiikan; ainoastaan näkökulma ja siten metodit ovat erilaiset. Tuloksena on eräänlainen välimuoto Paulin näkemyksestä metafysiikasta mallintamisena ja esimerkiksi E.J. Lowen edustamasta klassisemmasta, ”uusaristoteelisesta” metafysiikasta, jossa a priori –menetelmät ovat yhä keskiössä. Kutsumme tätä näkemystä nimellä ”kohtuullinen naturalistinen metafysiikka”.

Mutta miten sitten arvioimme metafyysisiä malleja ja miten ne tarkalleen ottaen liittyvät tieteeseen? Tyypillisesti metafyysisiä malleja arvioidaan niiden tekemien ontologisten sitoumusten perusteella sekä erilaisin teoreettisin kriteerein, kuten selitysvoiman ja yksinkertaisuuden perusteella. Paulin analyysi perustuukin juuri näihin ”teoreettisiin hyveisiin”. Tämä on hyvä alku, mutta se voi tuskin olla riittävää. Miten esimerkiksi tutkimme, että päteekö Leibnizin laki kvanttimekaniikassa? Voimmeko eritellä kahta identtistä objektia, jotka vaikuttavat olevan samassa paikassa samaan aikaan ja omaavat siten kaikki samat ominaisuudet? Teoreettiset hyveet vaikuttavat riittämättömiltä tällaisten kysymysten arvioinnissa. Leibnizin laki onkin yksi esimerkki metafyysisestä periaatteesta, jota voimme tutkia epäsuoran empiirisen testin menetelmällä.

Epäsuoran testin menetelmä toimii eräänlaisena välittäjänä metafysiikan ja tieteen välillä. Se pitää sisällään niin tieteellisten käsitteiden metafyysisen tulkinnan kuin myös metafyysisten käsitteiden ja hypoteesien soveltamisen parhaaseen tieteeseemme. Ajatuksena on, että tämä menetelmä tarjoaa sillan metafyysisten ja tieteellisten mallien välillä. Kilpailevista metafyysistä malleista tulee valita ne, jotka parhaiten (teoreettisten ja pragmaattisten hyveiden valossa) vastaavat tieteen tilaa. Tämä on kohtuullisen naturalistisen metafysiikan ydin.

Kohtuullinen naturalistinen metafysiikka jättää tilaa myös a priori –menetelmille. Voimme ajatella metafyysisten mallien joukkoa eräänlaisena mahdollisuusavaruutena: mikä tahansa malli ei kelpaa, vaan mallien joukkoa voidaan rajoittaa paitsi teoreettisiin hyveisiin ja vaikkapa sisäiseen ristiriidattomuuteen vedoten, myös huomioiden niiden yhteensopivuus empiirisen aineiston kanssa. Oleellista on huomata, että kumpikaan elementti ei yksinään ole riittävä kriteeri jonkin mallin poissulkemiseen, sillä tämä näkemys metafysiikan metodologiasta on fallibilistinen, kuten luonnontieteetkin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että emme voi suoralta kädeltä hylätä edes kaikkia niitä malleja, jotka ovat ristiriidassa joidenkin tieteen tulosten kanssa – käytössämme ei ole lopullista tiedettä. Näin ollen voi olla oikeutettua tutkia vaikkapa jotakin suhteellisuusteorian kanssa ristiriidassa olevaa mallia, sikäli kun tämä malli tarjoaa esimerkiksi paremman selitysvoiman suhteessa (nykyfysiikan valossa ongelmalliseen) kvanttigravitaatioon. Sanomattakin on selvää, että tällaisten mallien analyysin tulee tapahtua hyvin läheisessä yhteistyössä fyysikoiden kanssa. Sama pätee tietenkin myös metafyysisten mallien mahdollisuusavaruuden kartoitukseen, mutta on syytä huomata, että tämä kartoitus ei voi perustua pelkästään empiirisiin menetelmiin. Jotta tiede voisi ylipäätään edistyä, täytyy meidän kyetä kartoittamaan sellaisiakin malleja, jotka saattavat myöhemmin osoittautua fyysisesti mahdottomiksi – ja sikäli kun metafysiikan ja tieteen tutkimuskohteet yhtyvät, pätee tämä yhtä lailla myös metafysiikan edistymiseen.

Äärinaturalismin haasteeseen, joka sinänsä on toki oikeutettu, voidaan siis vastata. Huomaamme, että tieteen ymmärtämisen ja edistymisen kannalta kohtuullinen naturalismi on itse asiassa hedelmällisempi vaihtoehto. Voidaankin kysyä onko äärinaturalismi edes johdonmukainen näkemys – sen uuspositivistinen haaste vaikuttaisi johtavan lähelle jonkinlaista tieteellistä antirealismia tai instrumentalismia, jota esimerkiksi Bas van Fraassen on puolustanut. Van Fraassen joutuu kuitenkin viime kädessä toteamaan, että hänen tieteellinen antirealisminsa on asenteellista, joten näkemyksen puolesta on vaikea esittää vakuuttavia argumentteja. Voimmekin kysyä: jos kohtuullinen naturalismi on selitysvoimaisempi tieteen ennustusvoiman ja edistymisen suhteen, niin eikö se olisi myös pragmaattisin vaihtoehto?

Kirjallisuutta:

Jackson, Frank. 1998. From Metaphysics to Ethics: A Defence of Conceptual Analysis. Oxford: Clarendon Press.

Ladyman, James ja Ross, Don (sekä Spurrett, David ja & Collier, John). 2007. Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford: Oxford University Press.

Lowe, E.J. 2011. The Rationality of Metaphysics. Synthese 178, 99–109.

Morganti, Matteo ja Tahko, T.E. 2016. Moderately Naturalistic Metaphysics. Synthese. DOI: 10.1007/s11229-016-1068-2.

Paul, L.A. 2012. Metaphysics as Modeling: The Handmaiden’s Tale. Philosophical Studies 160, 1–29.

Tahko, T.E. 2015. An Introduction to Metametaphysics. Cambridge: Cambridge University Press.

van Fraassen, Bas. 2002. The Empirical Stance. New Haven: Yale University Press.

Kuva: Patrick Tomasso@Unsplash.com. CC0.

Ylös