Nicholas Wolterstorff on keskeinen hahmo kristillisen uskonnonfilosofian 1900-luvun renessanssissa. Kirjassaan In this World of Wonders. Memoir of a Life in Learning (Eerdmans 2019) Wolterstorff kertoo tiestään Minnesotan preerioilta aikamme yhdeksi tunnetuimmista filosofeista.

Wolterstorffin tekstejä lukeneet tuntevat hänet hyvänä ja selkeänä kirjoittajana. Myös hänen omaelämänkertansa on nautinnollista luettavaa, jossa siirrytään luontevasti ihmiskohtaloista suuriin filosofisiin ja teologisiin kysymyksiin. Hänet tunnetaan parhaiten yhtenä niin sanotun reformoidun epistemologian perustajista sekä yleisnerona, joka on julkaissut uraauurtavia teoksia ja artikkeleita muun muassa metafysiikasta, estetiikasta, raamattuteologiasta, poliittisesta filosofiasta ja liturgian filosofiasta.

Nicholas Wolterstorff.

Wolterstorff jäi vuonna 2001 eläkkeelle Yalen yliopiston professorin virasta ja hän on muun muassa toiminut Amerikan filosofisen yhdistyksen (APA) presidenttinä. Gifford-luennot, joka on suurin teologian alan akateeminen tunnustus, hän piti St. Andrewsin yliopistossa vuonna 1995. Wolterstorff on myös Amerikan tiedeakatemian (AAAS) jäsen.

Nicholas Wolterstorff (s. 1936) syntyi Minnesotan Bigelow’ssa, pikkukaupungissa, jossa edes Googlen kartta-auto ei ole jaksanut vierailla. Perhe oli köyhä ja eli alkeellisissa oloissa. Nuori Nicholas menetti äitinsä jo varhain ja perhe joutui turvautumaan sukulaisten apuun. Pienen kylän yhteisöllisyys auttoi läpi ankeiden sotavuosien ja koulussa hyvin menestynyt Nicholas eteni tasaisen varmasti kohti Yhdysvaltain arvostetuimpia opinahjoja. Väitöskirjansa hän teki prosessifilosofi Alfred North Whiteheadin ajattelusta Yalen yliopistoon, jossa hän jatkoi jonkin aikaa opettajana ennen siirtymistään Calvin Collegeen.

Wolterstorff kuvaa tunnetun kristillisen yliopiston Calvin Collegen elämää rehellisen raadollisesti. Suuretkin opettajat seisoivat usein savijaloilla ja heillä oli monia puutteita. Valtaisia riitoja saatiin aikaan hyvin marginaalisilta näyttävistä asioista. Tästä huolimatta Calvin tuli tunnetuksi paikkana, joka antoi sysäyksen monille merkittäville filosofeille. Eräs Wolterstorffin kollega esitti arvioinaan, että tähän saattoi olla syynä (siellä vaikuttaneiden hyvien opettajien lisäksi) reformoidussa kirkossa ahkerasti käytetty Heidelbergin katekismus, joka kysymys-vastaus -metodillaan kuin itsestään muokkasi ihmisiä filosofiseen elämänasenteeseen.

Silmiinpistävää on se formaatio, jonka Wolterstorff itse sai ja jonka hän on (varsin onnistuneesti) siirtänyt oppilailleen. Hyvän filosofin tulee osata muotoilla ajatuksensa selkeästi ja jopa kauniisti. Analyyttista filosofiaa hän kuvaa ”lentämisenä lähellä maan pintaa”. Käytetyt käsitteet tulee määritellä selkeästi ja väitteet tulee perustella läpinäkyvästi.  Wolterstorff kertoo pettyneensä sekä aikansa liberaaliteologiaan että puhdasoppiseen reformoituun teologiaan, joskin eri syistä. Liberaaliteologia tuntui antautuvan haasteiden edessä liian nopeasti, kun taas klassisen teologian edustajat vain väittivät asioita ilman selkeitä perusteita. Usein nämä siirrot vielä kätkettiin sekavan sanahämyn ja epämääräisten väitteiden alle. Vaikka hän kertoo arvostavansa monien teologien historian tuntemusta, hän ei sano katuvansa sitä, että hän valitsi omaksi alakseen nimenomaan filosofian, eikä teologiaa.

Analyyttisessä filosofiassa asioiden purkaminen perusosiinsa (”hiustenhalkominen”) ei ole itsetarkoitus, vaan sen on määrä palvella ymmärrystä (understanding). Hyvä filosofi osaa selittää asiat ymmärrettävästi itselleen ja toisille. Hyvä filosofia nousee vilpittömästä halusta ymmärtää asioita ja niiden välisiä suhteita paremmin. Näin Wolterstorff kuvaa ajattelu- ja kirjoitusprosessiensa lähtokohtia:

”…yleensä en kuitenkaan tahdo vain kuvata vaan ymmärtää. Jokin vaivaa minua. Haluan ymmärtää, mutta en pysty. Esimerkiksi: mitä ovat moraaliset velvollisuudet? … Olen turhautunut. Nimenomaan turhautuneisuus siihen, että haluan ymmärtää jotain mitä en ymmärrä motivoi suurintaa osaa filosofisesta työstäni. Minut pitää liikkeessä se, että lopulta saavutan ymmärryksen – tai ainakin luulen niin. Minulle filosofinen ajattelu on tunteisiin asti menevä kokemus, jossa häilyn turhautuneisuuden ja täyttymyksen välissä…” (s. 293)

Reformoitu epistemologia syntyy

Reformoidussa traditiossa Jumalan olemassaolon todistuksilla ei ole ollut kovinkaan keskeistä roolia. Yhtäältä tavallinen kirkkokansa ei ole tuntunut niitä tarvitsevan ja toisaalta vain harva akateeminen filosofi, joka on kyennyt niitä oikein ymmärtämään, on niiden vaikuttamana kääntynyt kristityksi. 1900-luvulla kristillinen teologia joutui kuitenkin syytetyksi ”rationaalisuusvajeesta”. Oliko oikea vastaus tähän vajeeseen alkaa pinota todisteita kristillisen uskon puolesta? Reformoitu traditio ei tuntunut ohjaavaan tähän suuntaan. Reformoidut filosofit Alvin Plantinga, William Alston, George Mavrodes ja Wolterstorff pyrkivät sanoittamaan sitä miksi usko kristinuskon opettamaan Jumalaan olisi oikeutettua, vaikka henkilöllä ei olisi tarjota julkisia perusteita uskonsa tueksi.

Tähän niin sanottuun evidentialistiseen haasteeseen vastaamiseksi muotoiltiin strategia, joka korosti sitä prosessia, jolla uskomus syntyy, ei niinkään käsillä olevia julkisia perusteita. Jumalausko määriteltiin perususkomukseksi, joka oli riittävän samankaltainen kuin muut havainto- ja päättelyprosessit, jotka ovat syyttömiä, kunnes toisin todistetaan. Kyseessä ei siis ole ”sokea usko”, vaan kristityn tulee kyetä vastaamaan haasteisiin, jotka uhkaavat uskon syntyprosessin luotettavuutta.

Näin syntyi tietoteoria, jonka nimeksi Plantinga ehdotti ”reformoitua epistemologiaa”. Wolterstorff vastusti Plantingan ehdottamaa nimeä liian nurkkakuntaisena ja Plantinga kehotti Wolterstorffia keksimään paremman. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kaikki lopulta tyytyivät Plantingan ehdotukseen. Plantinga muotoili useissa teoksissaan reformoidun epistemologian perusteet ja Wolterstorff keskittyi kyseinen ajattelun historiallisiin juuriin. Näin syntyivät teokset John Lockesta ja Thomas Reidistä. Evidentialistinen haaste tuli paikannetuksi näin Locken ajatteluun, ja skotlantilaisen valistuksen keskeinen hahmo Reid puolestaan oli muotoillut samantyylisiä ajatuksia vastineessaan Humelle jo satoja vuosia aikaisemmin. Vaikka reformoidun epistemologian alkuvaiheissa keskityttiin luomaan vaihtoehtoa evidentialismille, myöhemmin jumalatodistuksille on haettu tarkemmin omaa paikkaansa kyseisen järjestelmän sisällä.

Kärsimys tulee lähelle

Vuonna 1983 Wolterstorff menetti poikansa Ericin vuorikiipeilyonnettomuudessa. Tästä koettelemuksesta syntyi kuuluisa kirja Lament for a Son, jossa Wolterstorff kuvaa avoimesti omia tuntojaan kärsimyksen kourissa. Poikansa menetystä kuvaava jakso on otteeltaan pinnallisten teodikeoiden vastainen: hän ei pidä hedelmällisenä ratkaisuna esittää, että Jumala salli hänen poikansa otteen livetä, koska näin Wolterstorffista tulisi parempi kristitty. Sen sijaan maailma on nähtävä Jumalan ja kaaosvoimien välisenä taistelukenttänä, jossa ilmenevällä pahalla ei välttämättä ole ilmeistä tarkoitusta tai mitattavissa olevaa hyötyä. Avoimen teismin ratkaisut, joiden mukaan Jumala ei voi estää pahaa, ovat yhtä huonoja.

”Jumala ei ole kertonut meille miksi maailmassa on monenlaista pahaa eikä miksi emme voi saavuttaa täydellistä kukoistusta ennen kuin aika meistä jättää. Tähän on tyytyminen. Sen sijaan meille on kerrottu, että Jumala taistelee pahaa vastaan ja lopulta voittaa taistelun. Sen sijaan, että omaksuisin jonkin perinteisen teodikean, tai keksisin jonkin uuden, olen esittänyt joissakin artikkeleissani, että jos Jumala kerran on antautunut tällaiseen taisteluun, meidän on luovuttava impassibiliteettiopista, jonka mukaan Jumala havainnoi maailman tapahtumia häiriintymättömässä autuuden tilassa. Meidän kärsimyksemme häiritsee Jumalaa.” (s. 209)

Wolterstorff kuitenkin pitää esimerkiksi Plantingan pahan ongelmaa koskevia muotoiluja merkittävinä ja tarpeellisina, koska niiden avulla voidaan osoittaa, että Jumalan hyvyys ja maailman pahuus eivät sellaisenaan ole toisensa kumoavia asiantiloja. Vastauksena kysymykseen eikö pahan todellisuus tee Jumalaan uskomista perusteettomaksi Wolterstorff vastaa vetoamalla muihin teistisiin argumentteihin. Hieman yllättäen kärsimystä käsittelevä luku päättyy hienosäätöargumentin lyhyeen esittelyyn. Kärsimystä on arvioitava suhteessa kaikkeen siihen mitä on olemassa. Ainoan hyväksyttävän filosofisen vastauksen kärsimyksen ongelmaan tuntuu antavan vain Jeesuksen risti ja ylösnousemus.

Menetetty maa

Maailma on muuttunut paljon Wolterstorffin elinaikana. Hänen kuvauksensa omista lähtökohdistaan ei ihannoi puutetta eikä romantisoi keskilännen pikkukaupungin elämää, mutta hän esittää sen maailmana, joka on nyt kadonnut ja joka kuitenkin oli hyvä ja kaunis maailma ongelmistaan huolimatta. Oma aikamme, vaikkakin joiltakin osin edistynyt, on maailma, jossa ei enää ole joitakin hyviä asioita, joita siellä ennen oli. Edistyminen on suhteellista.

New Haven on muuttunut turvattomaksi tantereeksi, jossa Yalen yliopisto joutuu linnoittautumaan suljettujen metalliporttien ja aseistettujen vartijoiden, taakse. Byrokratia ja rahallisen voiton tavoittelu on vallannut yliopistot ja ajanut varsinkin humanistiset tieteet ahtaalle. Maailma näyttää menettäneen keinot navigoida monien näkemysten ja arvojen aallokossa ja keskustella näistä eroista mielekkäällä tavalla. Teknologia on tehnyt vihan ja ennakkoluulojen ilmaisemisen helpommaksi ja vaikeuttanut kasvokkain kohtaamista. Wolterstorff ei sorru helppohintaiseen nostalgiaan, ikään kuin ennen kaikki olisi ollut paremmin. Silti hän tuntuu olevan huolissaan siitä, että olemme menettäneet yhteyden sellaisiin inhimillisiin peruskokemuksiin ja ideologisiin traditioihin, jotka mahdollistaisivat inhimillisen kukoistuksen.

Wolterstorffin elämänkerta on kaunis ja arkisuudessaan pysäyttävä, jopa hengästyttävä. Tyylillisesti se tulee paikoitellen lähelle Marilynne Robinsonin upeaa kaunokirjallista tyyliä. Keskeiseksi teemaksi kirjassa nousee armo (grace), joka englanninkielessä tarkoittaa myös loistoa, ylväyttä ja kauneutta. Se tulee ihmisen osaksi yllättäen, ilman ansiota. Hän kokee elämänsä olevan summa hänelle suotuja poikkeuksellisia lahjoja ja tilaisuuksia, joissa näitä lahjoja saattoi hyödyntää.

Monien perheenjäsentensä kohdalla hän tunnistaa, että kaikille ei ole suotu tilaisuuksia, vaikka lahjoja onkin annettu. Muun muassa hänen oma isänsä oli lahjakas taiteilija, joka ei koskaan eräiden sattumusten tähden voinut elättää itseään taiteilijana. Wolterstorff ei osaa vastata, miksi joidenkin kohdalle osuu enemmän surua kuin toisille ja miksi jotkut nousevat pystyyn ja jotkut musertuvat taakkansa alle. Ainut vastaus, minkä hän kokee oikeana vastauksena omaan elämäänsä, on hämmennyksensekainen kiitollisuus. Ehkä hänen kykynsä kiitollisuuteen ja uskollisuuteen juuri pienien asioiden kohdalla selittää sitä, kuinka hänen elämänsä on voinut olla niin merkittävä lahja niin monille.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Kuva 1: Alfons Morales @ Unsplash

Kuva 2: Nicholas Wolterstorff@Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0.