Transhumanismin mukaan tulevaisuuden teknologia tekee jo nyt mahdolliseksi ylittää ihmisyyden biologisia rajoituksia, ja tulevaisuudessa tätä potentiaalia tulee hyödyntää täysimääräisesti. Nykyiset mahdollisuudet, kuten keinotekoiset silmät ja kädet, tuntuivat vielä äsken vain tieteiskirjallisuuden saduilta. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Areiopagi julkaisee nyt Michael Burdettin artikkelin toisen osan.

Parantelun puolesta on olemassa useita argumentteja tai ainakin argumentteja paranteluun kohdistuvia sanktioita vastaan.

Argumentteja parantelun puolesta

Ensimmäinen argumentti saattaa tuntua melko ilmeiseltä ja se seuraa luontaisesti termin ”parantelu” positiivisista merkityksistä. Jos parantelu tekee elämänlaadusta paremman, miksi rajoittaisimme tätä mahdollisuutta? Itse asiassa se herättää yleisen vapauteen perustuvan argumentin parantelun puolesta: jokaisen henkilön tulisi saada vapaasti valita mahdolliset keinot, jotka voivat auttaa häntä elämään hyvää elämää – kuinka vain itse kukin hyvän elämän määrittelee.

Tämä vapauteen perustuva argumentti ottaa usein radikaalin muodon vastaavassa vaatimuksessaan: yksilön pitäisi saada muotoilla itsensä millä tahansa haluamallaan tavalla. Argumentissa luontainen itseohjautuvuuden hyvyys vahvistetaan moraaliseksi imperatiiviksi ilmoittaen, että ihminen ei ole mitään sen vähempää kuin tahto, joka luo itsensä käyttäen mitä tahansa tarvittavia itsetransformaatiokeinoja.

Tällaiseen äärimmäiseen maksiimiin ei tarvitse vedota, jotta voidaan tunnistaa samanlainen linjaus, jota on jo käytetty paranteluun liittyvissä ei-biolääketieteellisissä sovelluksissa. Kehotamme esimerkiksi lapsiamme käymään kouluja uskoen, että hyvä koulutus antaa heille enemmän ja parempia mahdollisuuksia myöhemmin elämässä. Modernina aikanamme, jona vapaus ja valinta on julistettu hyveiksi itsessään, ihmiset, jotka tukevat tätä argumenttia, kysyvät, miksi meidän pitäisi rajoittaa itsensä muuntelun vapautta yksinomaan ei-biolääketieteellisiin keinoihin.

Myös johdonmukaisuutta tai epäjohdonmukaisuutta ja rajanvetoa koskevaa argumenttia käytetään usein parantelun tukemiseen. Tämän argumentin kannattajat sanovat, että hyväksyttävien ja ei-hyväksyttävien hoitojen tai parantelujen välinen raja on liukuva ja luonnostaan niin ​​sumea, että mikä tahansa rajaus on täysin mielivaltainen. Esimerkiksi he saattaisivat kysyä, että mikä on ero steroidien ottamisella uintikyvyn parantamiseksi ja virtaviivaisen uimapuvun käyttämisellä. Jos riittävää rationaalista rajavetoa ei voida tehdä, he sanovat, että kaikkien parannusten tulisi olla sallittuja.

Lopullisessa kannassa todetaan, että biolääketieteellinen parantelu on väistämätöntä, joten kaikki sille asetetut rajoitukset epäonnistuvat väistämättä. Tässä kohden argumentti perustuu usein parannusten luontaiseen vetovoimaan ja ”arvojen, sosiaalisten voimien ja kannustimien luomaan tulokseen”. Vetoa lyödään sen puolesta, että ihmiset valitsevat aina parantelun, koska se asettaa heidät etulyöntiasemaan suhteessa muuhun väestöön. Suuri kannustin paranteluun on joko halussa olla parempi kuin muut, tai ainakin sen pelossa, että putoaa muiden tahdista. Parantelun käyttöönoton sosiaalinen väistämättömyys estää vääjäämättä sitä vastaan asetettavat poliittiset sanktiot.

Argumentteja parantelua vastaan

Parantelua vastaan ​​on kuitenkin monia argumentteja. Johdonmukaisuuteen ja rajanvetoon perustuvien argumenttien kumoamisessa vedotaan usein siihen, että parantelun käyttö vaikeuttaa tiettyjen hyveiden kehittymistä. Bioteknisen parantelun käytön rajoittamattomuuden ongelma on, että parantelulla voidaan viedä toiminnalta merkitys tai hyveellisyys. Esimerkiksi steroideja ottava juoksija kumoaa urheilukilpailun merkityksen. Fanit eivät tule ainoastaan katsomaan nopeasti liikkuvia ihmisiä, vaan myös ylistävät heitä heidän kovasta työstään, joka on heidän menestyksensä edellytys. Kilpaurheilun merkitys mitätöityy, jos menestyminen vaatii vain pillerin nauttimisen.

Robocopia parannellaan elokuvan kuvauksissa.

Ihmiset, jotka vetoavat tähän argumenttiin parantelua vastaan, käyttävät moraalista päättelyä, joka on pitkälti määritelty hyve-etiikan avulla. Sen mukaan hyvä ja moraalinen elämä riippuu eräiden hyveiden ilmaisusta, jotka heijastuvat moraalisissa toimissa. Hyve-etiikka, kristillinen tai muunlainen, voisi väittää, että parantelu heikentää niiden hyveiden merkitystä, jotka auttavat elämään moraalisesti esimerkillistä elämää, koska nämä hyveet eivät pääse kehittymään kurinalaisuuden ja kovan työn kautta. Kristillisen perinteen tapauksessa moraalinen luonne ja Kristuksen kuvan kaltaisuus muodostuvat hengellisyyden harjoittamisen tuloksena: rukouksen, opiskelun, hiljaisuuden ja paaston kautta. Kristillisen hyve-eetikon näkökulmasta voisi olla ongelmallista, jos pilleri voisi tuottaa samankaltaista toimintaa ja luonnetta kuin nämä hengelliset harjoitukset.

Samankaltaisen argumentin mukaan arvostelijat voivat myös olla huolissaan nimenomaan sellaisen henkilön luonteesta, joka haluaa kiertää hyveellisyyden saavuttamiseksi vaadittavan työn. Eikö oletettu valinta ottaa pilleri pikemminkin kuin harjoitella pidempään tai rukoilla enemmän todellisuudessa paljasta henkilön puutteellista moraalista luonnetta, koska hän ei halua uhrata aikaa, energiaa ja osaa itsestään tämän tavoitteen saavuttamiseksi? Lisäksi hyve-eetikot voivat kysyä, millainen ihminen on tämän halun takana manipuloida keinoja saavuttaakseen nämä hyveet? He väittävät, että halu parannella itse asiassa heijastaa tyrannimaista luonnetta, joka pyrkii pikemminkin hallitsemaan ja manipuloimaan, kuin hyveellistä elämää elävää nöyrää ja uhrautuvaista luonnetta.

Yksi merkittävimmistä huolenaiheista on se, että parantelu ylittää rajan, jota ei koskaan saisi ylittää. Toisin sanoen ihmiset alkavat ”leikkiä Jumalaa”, kun he muuntelevet geneettistä materiaalia, muokkaavat suoraan kehoaan ja muuttavat ihmisen perusluontoa. Jollekin, joka ei edusta tiettyä uskontokuntaa, tässä argumentissa vedotaan usein ”luonnon viisauteen”. Argumentin moderni versio väittää, että tuhansia vuosia kestäneen evoluutiotoiminnan aikana luonnossa on syntynyt eräänlainen harmoninen ja tuottava tasapaino, joten meidän pitäisi ensi kädessä luottaa luonnon omiin yhteyksiin. Tähän järjestykseen puuttuminen ja sen muuttaminen voisi johtaa epävakautettuun luonnonjärjestelmään, joka voisi olla epäedullinen tai jopa tuhoisa. Pragmaattinen sanonta ”jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” pätee tähän asetelmaan.

Tämän argumentin kristillinen versio vetoaa syvempään sitoutumiseen kuin maallinen versio. Vaikka maallisen version vetoomus ”luonnon viisauteen” perustuu käytännöllisiin ja välineellisiin huolenaiheisiin, ”Jumalan leikkimiseen” perustuva argumentti vetoaa jumalallisesti määrättyyn luonnon järjestykseen. Tällöin toimintavaltuuksien ylittäminen ei ole pelkästään epäilyttävää, vaan myös ylittää Jumalan kaitselmuksen asettamat rajat ihmisen hallinnan laajentamiselle luonnossa. Tämän näkemyksen puolustajat kannattavat usein jonkinlaista luonnollista lakia. Jumalan aikomukset ja suunnitelmat ihmisille, muille olennoille ja muulle luomakunnalle ovat ainakin osittain näkyvissä tavasta, jolla Jumala on luonut maailman. Jumala on asettanut luonnollisen lain, ja sen rikkominen johtaisi moraalisen järjestyksen loukkaaminen. Toteamus, että parantelu on ”luonnotonta”, osittain viittaa Jumalan antamaan luonnolliseen lakiin.

Sekä kristityt että ei-kristityt voivat todeta luonnon ilmeiseen rikkonaisuuteen vetoamisen olevan keino kumota ”Jumalan leikkimiseen” perustuvan argumentin. Ei-kristitty voisi todeta, että evoluutio ei aina johda rauhanomaiseen tasapainoon, vaan sen kautta on kehittynyt tasapainottomia luonnonjärjestelmiä. Ei ole mitään syytä nähdä evoluutiossa ”viisasta luojaa” tai ainakin viisaampaa kuin mitä ihmiset voisivat luoda pohdinnan ja ponnistelun kautta.

Kristityille puolestaan on selvää, että me elämme langenneessa maailmassa, joka tarvitsee lunastusta. Saalistaminen, synti ja paha ovat todellisuutta maailmassamme, mikä haittaa luomakunnan ja yhteiskunnan hyvää toimintaa. Niinpä nämä kristityt saattavat todellakin sanoa, että meillä on moraalinen velvollisuus yhteistyössä Jumalan kanssa lunastaa maailma kohti jumalallisesti määrättyä päämäärää ja toimintaa. Tämän argumentin kannattajat voisivat kannattaa kristillistä syistä parantelua, koska he näkisivät sen osana Jumalan hyvää suunnitelmaa koko luomakunnan lunastamiseksi.

Viimeinen argumentti parantelua vastaan ​​keskittyy parantelun sosiaalisiin seurauksiin. Tämän argumentin radikaaleimmat muodot viittaavat eugeniikan hirvittävään historiaan. 1900–luvun alkupuolella tietyt sosiaalidarwinistit kannattivat geenipankin selektiivistä kehittämistä. Sosiaalidarwinismi perustui pitkälti epäilyttävään rotujen luokitteluun ja sitä käytettiin perustana holokaustin julmuuksille.

Argumentin maltillisemmat vaihtoehdot väittävät, että parannusten käyttöönotto pahentaa jo olemassa olevaa sosiaalista eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Jo nykytilanteessa vain varakkaat pystyvät hyödyntämään uusinta lääketieteellistä huipputeknologiaa ja menetelmiä, koska ne ovat usein kalliimpia kuin vakiintuneemmat lääketieteelliset käytännöt. Pelkona on, että rikkailla on ensisijainen pääsy näihin parannuksiin, mikä antaisi heille entistä suuremman edun yhteiskunnassa, mikä puolestaan aiheuttaisi suurempaa sosiaalista kerrostumista kuin nykyään. Siksi argumentin kannattajat suosittelevat parantelun kieltämistä tai ainakin voimakasta rajoittamista.

Kuten olemme nähneet, ihmisten parantelun etiikka ja oikeiden toimintamallien löytäminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Myös kristityt saattavat päätyä toisiaan vastustaviin asemiin kristilliseen teologiaan ja etiikkaan liittyvien syiden kautta. Monesti henkilön eettiset tai kirkkokuntaan liittyvät sitoumukset sanelevat hänen kantansa parantelua kohtaan. Tyypillinen roomalaiskatolisen kirkkokunnan edustajan kanta perustuu luonnolliseen lakiin ja on usein paljon konservatiivisempi biolääketieteen ja parannusteknologioiden käytön suhteen. Liberaalimmat kristityt esimerkiksi joissakin anglikaanisuuden tai metodismin suuntauksissa saattavat nähdä parantelussa Jumalan käden jäljen ja lunastustyön, ja se voi olla heille syy kiitokseen ja ylistykseen.

Kuten sekä Ted Peters että Ronald Cole-Turner huomauttavat, usein yleinen näkemyksemme luomakunnasta vaikuttaa suurelta osin kantaamme parantelua kohtaan. Jos näemme luomakunnan hyvänä, ”me pyrimme yliarvioimaan omaa hyvyyttämme” (esimerkiksi kykyämme käyttää järkeä ja tietää, mitä Jumala haluaa); tai meille on vaikea nimetä luonnossa virheitä, jotka olisi korjattava. Jos kuitenkin ajattelemme, että luomakunta on vain virheellinen tai langennut, oletamme, että se on avoin kaikelle manipulaatiolle, emmekä näe, että siinä on meistä riippumattomia arvoja. Miten ikinä päätämmekään kristittyinä suhtautua paranteluun, meidän tulisi rukoillen punnita näitä asioita vakavasti, koska ne tulevat saamaan ajassamme yhä painokkaamman aseman, eivätkä ne näytä olevan pian menossa pois päiväjärjestyksestä.

Vaikka geneettinen parantelu on mahdollista kristillisestä näkökulmasta, kääntyessämme transhumanismin puoleen löydämme jotain paljon huolestuttavampaa. Transhumanismi ei luota pelkästään inhimilliseen paranteluun vaan pikemminkin luo siitä ideologiaa tai uskontoa – sellaista, joka erottuu syvällisesti kristillisistä näkemyksistä vapaudesta, ihmisestä ja tulevaisuutemme luonteesta.

Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu Burdettin kirjassa Technology and the Rise of Transhumanism – Beyond Genetic Engineering (Grove Books Limited, 2014). Suomennos Sampsa Korpela. Artikkelin ensimmäinen osa on luettavissa täältä.

Jos pidit artikkelia kiinnostavana, harkitsethan Areiopagin kannatusjäseneksi ryhtymistä.

Kuva 1: Visual Rips@Flickr.com. CC BY-NC 2.0. Rajattu.

Kuva 2: bridgevillepennsylvania@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.