Kolumni / Juuso Loikkanen / 5.6.2018

Vastaako Jumala rukouksiin?

Neljäsosa suomalaisista rukoilee päivittäin ja useampi kuin joka toinen vähintään kerran vuodessa. Mutta voimmeko tietää, vastaako Jumala rukouksiimme?

Rukous – ”uskonnon sielu”

Raamattu (Fil. 4:6) opettaa kaikkia kristittyjä rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta apua elämäänsä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” Reformaattori Martti Luther on jopa todennut, että kristityksi itseään kutsuva ihminen, joka ei rukoile ja pyydä Jumalalta kaikkea sitä hyvää, jota Jumala on luvannut antaa, ei ole oikea kristitty.

Rukous on erottamaton osa myös monien muiden – ellei kaikkien – uskontojen harjoittamista. Uskontopsykologi William James on kutsunut rukousta ”uskonnon sieluksi”. Tässä artikkelissa oiotaan mutkia sen verran, että keskitytään kristinuskoon ja operoidaan sille ominaisin käsittein. Toki paljon siitä, mitä alla esitetään kristinuskon kautta, voidaan yleistää koskemaan muitakin uskontoja.

Tavoitteenani on luoda hyvin pikainen katsaus rukouksista käytyyn viimeaikaiseen uskonnonfilosofisen keskusteluun, erityisesti seuraavan kysymysparin näkökulmasta: Onko mahdollista, että Jumala vastaa rukouksiin? Jos Jumala vastaa rukouksiin, voimmeko tietää sen?

Erilaiset lähtökohdat, erilaiset lopputulokset?

Luonnollisesti taustalla oleva maailmankuva vaikuttaa paljon siihen, mitä rukousvastausten uskottavuudesta ajatellaan. Kristinuskon sisäisestä näkökulmasta luottamus rukousvastauksiin voi perustua yksinkertaisesti kaikkien kristillisten kirkkojen jakamaan näkemykseen, että Jumala on luvannut vastata rukouksiin. Rukouksen merkitys hengelliselle kasvulle ja rukousvastausten mahdollisuus käytännössä ovat myös osa jaettua kristillistä kokemusta. Tämä on sisäisesti johdonmukainen näkemys, vaikka se ei välttämättä sellaisenaan vakuuttaisi epäilijää.

Kristinuskon ulkopuolisesta näkökulmasta rukousvastausten olemassaolo voi kuitenkin näyttää toisenlaiselta. Osa asiaan liittyvistä kysymyksistä palautuu yleiseen pahan ongelmaan. Mikäli Jumala on olemassa, miksei hän vastaa kaikkiin hyvää tavoitteleviin rukouksiin, jolloin maailma kenties olisi jo paratiisinomainen? Kristilliseen näkemykseen puolestaan täytyy kuulua se ajatus, että Jumalalla on jonkinlainen hyväntahtoinen syy olla (vielä) poistamatta maailmasta kärsimystä ja muuta pahaa. Jumalalla täytyy siis olla jokin (kenties ihmiselle tuntemattomaksi jäävä) syy olla vastaamatta kaikkiin rukouksiin. Pahan ongelmaa on pohdittu tarkemmin muualla tällä sivustolla. Tässä artikkelissa kysymys Jumalan olemassaolon perusteista ja pahan ongelmasta voidaan jättää sivuun ja yksinkertaisesti olettaa, että Jumala on olemassa. Tässäkin tilanteessa voidaan nimittäin edelleen kysyä, voiko rukouksella olla mitään merkitystä Jumalalle ja miten voimme tietää Jumalan vastaavan rukouksiimme.

Rukousten luokittelua

Rukoukselle on vaikea antaa tyhjentävää määritelmää, sillä rukouksia ja rukoilutapoja lienee yhtä paljon kuin rukoilijoitakin. Suomen evankelis-luterilainen kirkon mukaan rukous ”voi olla sanatonta huokausta, tutun rukouksen lukemista tai vapaata puhetta Jumalalle” – tai yksinkertaisesti ”tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä”.

Kirjallisuudessa rukouksia on yritetty luokitella monin eri tavoin. Eräs mahdollisuus on jakaa rukoukset sisäänpäin (inward prayers), ulospäin (outward prayers) ja ylöspäin (upward prayers) suuntautuviin rukouksiin sen mukaan, onko kyse itsetutkiskelusta, ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin liittyvistä rukouksista vai Jumalan olemuksen mietiskelystä (Ladd & Spilka 2002).

Myös nelijakoa vapaamuotoisiin rukouksiin (colloquial prayers), pyyntörukouksiin (petitionary prayers), rituaalisiin rukouksiin (ritual prayers) ja meditatiivisiin rukouksiin (meditative prayers) on käytetty (Poloma & Pendelton 1989). Tässä vapaamuotoisiin rukouksiin lasketaan kuuluvaksi rukoukset, joissa yleisesti kiitetään Jumalaa tai pyydetään johdatusta elämään. Sen sijaan rukoukset, joissa anotaan Jumalalta jotain tiettyä asiaa itselle tai toisille, luokitellaan pyyntörukouksiksi.Tämän kirjoituksen aiheena ovat nimenomaan pyyntörukoukset.

Pyyntörukouksen logiikka

Tyypillinen esimerkki pyyntörukouksesta on rukous sairaiden läheisten parantumisen puolesta. Uskonnonfilosofisessa keskustelussa pyyntörukoukset ovat yleensä suurimman mielenkiinnon kohteena, sillä niihin liittyy selkeä pyyntö-vastaus-asetelma, mikä mahdollistaa rukoustapahtumien (osittaisen) analyyttisen tarkastelun.

Pyyntörukouksessa rukoilija esittää pyynnön p, jossa hän pyytää asiaa a. Jumala puolestaan joko toteuttaa asian a tai jättää sen toteuttamatta. Jotta voitaisiin sanoa, että Jumala on vastannut pyyntöön p, Jumalan on ensinnäkin toteutettava asia a. Lisäksi asian a toteutumisen on riiputtava pyynnöstä p, toisin sanoen a ei olisi toteutunut ilman pyyntöä p. Lievemmän muotoilun mukaan a toteutuu ainakin osaksi p:n takia. Tätä voidaan soveltaa esimerkiksi tilanteissa, joissa useampi ihminen pyytää samaa asiaa.

Tarkennuksena todettakoon, ettei a:n tarvitse olla tavallisuudesta poikkeava tapahtuma tai “ihme” (esimerkiksi ihmeparantuminen), vaikka pyyntörukousten kohdalla näin usein ajatellaankin. Rukousvastaukset saattavat toki toisinaan ilmetä ihmeellisinä kokemuksina, mutta on perusteltua ajatella, että Jumala vaikuttaa maailman tapahtumiin myös huomaamattomammin.

Yleensä oletetaan, että koska Jumala on hyvä, hän ei toteuta pahoja asioita ihmisten pyynnöistä huolimatta. Jos siis asia a on sellainen, että maailma muuttuisi sen toteutuessa pahemmaksi, Jumala ei toteuttaisi a:ta, vaikka kaikki maailman ihmiset rukoilisivat sen toteutumisen puolesta. Asiaintilojen hyvyyden ja pahuuden määrittely on toki oma ongelmansa, ja sen pohdinta rajautuu enimmäkseen tämän artikkelin ulkopuolelle.

Onko rukoilemisella merkitystä?

Vastaako Jumala sitten rukouksiimme? Jos olemme esittäneet pyynnön p asian a toteutumisen puolesta ja a toteutuu, toteutuuko se p:n takia? Tai kääntäen: Jos a ei toteudu p:stä huolimatta, voidaanko sanoa, että rukouksemme on kuultu, mutta siihen on jätetty vastaamatta?

Suosittu argumentti pyyntörukouksen vaikuttavuutta vastaan perustuu toisaalta ajatukseen, että pyydetty asia on joko hyvä tai paha, toisaalta klassisen kristinuskon käsitykseen Jumalasta kaikkitietävänä, kaikkeen kykenevänä ja täydellisen hyvänä olentona. Perusidea on, että täydellisen hyvä Jumala ohjaa maailmaa aina mahdollisimman hyvään suuntaan riippumatta siitä, millaisille sivuraiteille ihmiset sitä rukouksillaan yrittäisivät kammeta. Ajatukselle löytyy tukea myös Matteuksen evankeliumin raportoimista Jeesuksen sanoista (Matt. 6:7–8): “Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennenkuin häneltä anottekaan.”

Jos Jumala siis tietää jo ennen pyyntörukoustamme, mitä tarvitsemme, mitä merkitystä rukoukselle jää? Argumentti voidaan muotoilla seuraavasti (Stump 1979): Jos Jumalalta pyynnössä p anomamme asia a on paras mahdollinen, Jumala toteuttaa sen rukouksestamme huolimattakin, sillä hän on täydellisen hyvä. Jos taas a ei ole paras mahdollinen (tai on jopa paha), Jumala ei toteuta sitä rukouksistamme huolimattakaan. Kummassakaan tapauksessa p:n ja a:n välillä ei olisi kausaalista yhteyttä ja pyyntörukouksella ei näin ollen olisi merkitystä a:n toteutumisen kannalta.

Rukousvastauksen hyöty

Onko rukoileminen siis turhaa? ”Ei”, vastaisivat varmasti useimmat kristityt. Myöskään kaikki filosofit eivät ei ole vakuuttuneita rukouksen hyödyttömyydestä. Käsittelen tässä kahta kenties merkittävintä edelliseen argumenttiin ehdotettua vastausta (Pickup 2018). Ensimmäinen vasta-argumentti perustuu rukousvastauksesta koituvalle lisähyödylle, toinen kieltää Jumalan toteuttavan vain mahdollisimman hyviä asioita.

Oletetaan, että esitämme Jumalalle pyynnön p, että asia a tapahtuisi. Toteamme sitten, että a tosiaan tapahtui. Oletetaan lisäksi, että a olisi tapahtunut ilman p:täkin (vaikka emme itse rukoilijoina tätä voi tietääkään). Eikö rukoukseemme ole kuitenkin vastattu? Pyysimme a:ta, saimme a:n. Tässä rukousvastauksesta koituvan ”ylimääräisen hyvän” – sen, että olemme saaneet mitä pyysimme – on katsottu tekevän rukouksesta merkityksellisen. Vaikka a olisi toteutunut ilman p:täkin, rukousvastaus olisi p:n puuttuessa jäänyt saamatta.

Rukousvastauksella voi olla ratkaiseva merkitys nimenomaan ihmisen ja Jumalan välisen suhteen rakentumisen kannalta. Aivan kuten kaikissa suhteissa, vastavuoroisuus ja kontaktin saaminen toiseen osapuoleen on ensiarvoisen tärkeää. Rukoukseen vastaamista voidaan verrata tilanteeseen, jossa lapsi pyytää vanhemmiltaan jotain ja vanhemmat vastaavat pyyntöön. Vastauksen saaminen lisää luottamusta ja ylläpitää suhdetta.

Tässä ratkaisumallissa siis hylätään ehto ”a ei olisi toteutunut ilman pyyntöä p” pyyntörukouksen onnistuneeksi tulkitsemisen edellytyksenä. Tästä mallia voidaankin kritisoida. Jos nimittäin pyyntörukouksen ainoana tarkoituksena – ainakin rukoilijan näkökulmasta – on saada a tapahtumaan, onko rukous onnistunut, jos se ei ole saanut aikaan a:ta vaan tuottanut ainoastaan lisäbonuksen, kokemuksen rukousvastauksesta?

On myös teoreettisesti mahdollista ajatella, että a olisi itsessään huonompi vaihtoehto kuin ei-a, mutta rukousvastauksesta (=: r) koituvasta lisähyvästä johtuen a + r onkin parempi vaihtoehto kuin ei-a. Näin ollen ehto ”a ei olisi toteutunut ilman pyyntöä p” ja periaate ”Jumala valitsee aina parhaan mahdollisen vaihtoehdon” toteutuisivat yhtä aikaa.  

Tarpeeksi hyvä maailma

Toinen strategia vastata rukoilemisen hyödyttömyyttä puolustavaan argumenttiin on luopua edellä esitetystä oletuksesta, että ”Jumala ohjaa maailmaa aina mahdollisimman hyvään suuntaan”. On esitetty, että yhden optimaalisen asiaintilan sijaan voisi olla olemassa useita ”riittävän hyviä” vaihtoehtoisia tiloja, jotka kaikki mahdollistaisivat Jumalan kokonaissuunnitelman toteutumisen. Jumala voisi näissä puitteissa toteuttaa pyydetyn asian a, vaikka maailma, jossa a ei toteutuisi, olisikin hyvyysarvoltaan parempi.

Voidaan myös asettaa kyseenalaiseksi oletus, että mitään yksittäistä parasta mahdollista asiaintilaa tai yhtä “mahdollisimman hyvää suuntaa” olisi ylipäänsä mahdollista määritellä. Kenties ajatus yhdestä optimaalisesta tilasta on samalla tavalla mahdoton kuin esimerkiksi ajatus suurimmasta nimettävissä olevasta luonnollisesta luvusta matematiikassa. Kenties käytännössä lähes äärettömän hyviä asiaintiloja on ääretön määrä.

On siis mahdollista pitää kiinni klassisen kristinuskon oletuksesta, että Jumala on kaikkivaltias ja täydellisen hyvä ja samalla uskoa, että hän toteuttaa rukouksessa pyydetyn asian a, vaikkei maailma a:n ansiosta välttämättä muuttuisi paremmaksi (olettaen, että tällaista muutosta voidaan ylipäätään arvioida).

Kaikki eivät myöskään pidä uskottavana käsitystä Jumalasta jonkinlaisena taivaallisena peliteoreetikkona, joka punnitsee maailman tapahtumien hyvyysarvoja ja toteuttaa asian a jos ja vain jos sen toteutuminen lisää maailman kokonaishyvyyttä vaihtoehtoon ei-a verrattuna. Voidaan hyvin ajatella päinvastoinkin: Jumalan päätöksentekoprosessit ovat jotain aivan muuta kuin osaamme ihmisinä kuvitella, ja näissä prosesseissa voi olla tilaa myös pyyntörukouksille.

Rukoileminen kannattaa aina?

Ei siis välttämättä kannata filosofisten spekulointien takia luopua ajatuksesta, että rukouksilla on merkitystä. Mutta vastaako Jumala juuri meidän rukouksiimme? Voimmeko tietää, että jos olemme pyytäneet asian a toteutumista ja a on toteutunut, se on toteutunut juuri rukouksemme takia? Näin ei näyttäisi olevan. Jumala saattaa toteuttaa asian a aivan muista syistä kuin rukouksemme ansiosta, vaikkapa yksinkertaisesti siksi, että hän katsoo niin olevan sopivaa. Emme lopulta voi tietää, mikä Jumalan motiivi tietyn asian toteuttamiselle on.

Emme siis voi olla yksittäisen rukouksen tapauksessa varmoja, että p olisi saanut aikaan a:n. Tiukan linjan kriitikkojen mukaan tämä tarkoittaa, että emme voi perustellusti uskoa, että Jumala vastaa lainkaan pyyntörukouksiin (Davison 2017). Jos ei ole olemassa yhtään sellaista yksittäistä pyyntöä p ja asiaa a, joille todistetusti pätee ”p sai aikaan a:n”, ei ole syytä myöskään uskoa, että yleisempi väite ”Jumala vastaa rukouksiin” olisi totta. Vaikka siis tapahtuisi todistetusti ihmeparantumisia (kuten esimerkiksi katolinen kirkko väittää), emme tämän kritiikin mukaan saisi näistä ihmeparantumisista todistusaineistoa rukouksen toimivuuden puolesta, sillä jää aina mahdolliseksi, että Jumala olisi tehnyt kyseisen ihmeen ilmankin rukousta.

Toki tällainen kokemus voisi kuitenkin olla todistusaineistoa sen puolesta, että Jumala vastaa rukouksiin. Jos lisäksi riittävän laajassa tilastollisessa tutkimuksessa havaittaisiin korrelaatio Jumalalle suunnattujen pyyntöjen ja häneltä pyydettyjen asioiden toteutumisen välillä, meillä voisi olla todistusaineistoa sen puolesta, että Jumala todellakin vastaa rukouksiin. Tämä voisi teoriassa pitävästi kumota edellä esitetyn väitteen, vaikka yksittäisten pyyntöjen toteutumista ei voitaisikaan todentaa. Tutkimukset rukouksen vaikuttavuudesta eivät kuitenkaan vielä osoita tällaista korrelaatiota vakuuttavasti.

Kristitty voi kuitenkin vastata tähän kieltämällä sen, että tarvitsisimme vastaansanomatonta objektiivista evidenssiä yksittäisistä rukousvastauksista voidaksemme uskoa, että Jumala yleisesti vastaa rukouksiin. Sen sijaan kristityn luottamus siihen, että Jumala vastaa rukouksiin, perustuu yksinkertaisesti siihen, että Jumala on luvannut vastata rukouksiin (Embry 2018). Myös kristillisen yhteisön todistus viittaa rukousvastausten todellisuuteen, vaikka asiasta ei olekaan vakuuttavaa tilastollista tutkimusta. Kuten alussa todettiin, tämä on kaikkien kristillisten kirkkojen opetus ja kristinuskon sisällä koherentti väite, vaikkei se ulkopuolisia vakuuttaisikaan. Toisaalta rukousvastausten uskottavuuden riippuvuus laajemmasta kristillisestä todellisuuskäsityksestä tarkoittaa samalla sitä, että syyt pitää kristillistä näkemystä totena antavat samalla tukea myös rukousvastausten mahdollisuudelle.

Lisäksi on hyvä muistaa, että rukoukseen on toki kristillisten kirkkojen opetuksen mukaan muitakin syitä kuin rukousvastausten saaminen. Tässä olen keskittynyt pyyntörukouksiin, mutta monet pitävät rukouksen keskeisempänä tarkoituksena rukoilijan omaa hengellistä kasvua ja avoimuutta Jumalalle.

Lopuksi

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut esitellä viimeaikaista pyyntörukouksia koskevaa uskonnonfilosofista keskustelua. Keskustelusta on nostettu esiin ainoastaan muutamia kohokohtia, ja yksityiskohta jos toinenkin on kuitattu tavalla, joka ei välttämättä tyydytä aiheeseen tarkemmin perehtyneitä. Toivottavasti olen silti onnistunut tuomaan esille sen, että näinkin hankalasti hahmotettavasta ja ihmisiä syvästi koskettavasti aiheesta on mahdollista kiistellä jokseenkin sivistyneesti.

Palataan vielä lopuksi lyhyesti artikkelin alkupuolella esille nostettuihin kysymyksiin. Ensiksi, onko mahdollista, että Jumala vastaa rukouksiin? Kyllä, joskaan ei aukottomasti todistettavissa. Toiseksi, jos Jumala vastaa rukouksiin, voimmeko tietää sen? Emme välttämättä. Mutta voimme uskoa.

Kirjallisuutta:

Brümmer, V. 1984. What Are We Doing When We Pray. London: SCM.

Davison, S. A. 2017. Petitionary Prayer: A Philosophical Investigation. Oxford: Oxford University Press.

Embry, B. 2018. On (Not) Believing that God Has Answered a Prayer. Faith and Philosophy 35(1), 132–141.

Foster, R. 1992. Prayer: Finding the Heart’s True Home. New York: Harper Collins.

Ladd, K. L., & Spilka, B. 2002. Inward, Outward, and Upward: Cognitive Aspects of Prayer. Journal for the Scientific Study of Religion 41(3), 475–484.

Pickup, M. 2018. Answer to Our Prayers: The Unsolved But Solvable Problem of Petitionary Prayer. Faith and Philosophy 35(1), 84–104.

Poloma, M. M. & Pendleton, B. F. 1989. Exploring Types of Prayer and Quality of Life: A Research Note. Review of Religious Research 31(1), 46–53.

Stump, E. 1979. Petitionary Prayer. American Philosophical Quarterly 16(2): 81–91.

Kuva: Geetanjal Khanna@Unsplash.

Ylös