Kirja-arvio, Vieraskynä / Lars Ahlbäck / 19.9.2017

Ex nihilo – miltä kristillinen luomisoppi näytti vuosisatoina ennen luonnontieteellistä vallankumousta tai valistusta?

Kopiokone, kello, kirja ja näytelmä. Tekevätkö historian monet kielikuvat oikeutta luomakunnalle sellaisena kuin Jumala sen loi? Kuinka Jumalan kaitselmus liittyy luomiseen? Lars Ahlbäck arvioi vieraskynässä näitä aiheita käsittelevän teoksen.

Luominen on keskeinen opinkappale kristinuskossa. Perinteinen opetus siitä on kuitenkin yllättävän vähän tunnettu. Keskustelu aiheesta jättääkin monesti toivomisen varaa.

Ymmällään olevien avuksi Durhamin yliopiston teologian professori Simon Oliverin kirja Creation – A Guide for the Perplexed (Bloomsbury T&T Clark, 2017) esittelee perusteet aiheesta.

Oliverin pyrkimyksenä on esitellä perinteinen käsitys luomisesta. Monessa se on juutalaisille, kristityille ja muslimeille yhteinen. Toisinaan jopa unohtuu, että opetus on yhä perinteisten kirkkojen – sekä idässä että lännessä – opin keskiössä.

Keskiaikainen Tuomas Akvinolainen(1200-luku) on tärkeässä asemassa Oliverin kirjassa. Käytännössä kirja onkin Tuomaan ajattelun esittelyä. Valinta on hyvä, sillä Tuomas sijaitsee aatehistorian virtojen risteyksessä. Hänessä vaikuttaa kreikkalainen filosofia, sekä sen aristoteelisessa että (uus)platonilaisessa muodossa. Hän myös tuntee sekä idän että lännen kirkkoisiä, ja tietenkin Raamatun.

Tuomas on usein eräänlainen locus classicum opetukselle luomisesta. Hän on toki myös yleisemmin arvovaltainen. Ei hän toki ole ainut, mutta yksi hyvin arvovaltainen. Idästä voisi vaikkapa mainita 700-luvun Johannes Damaskolaisen.

Käsitykset muuttuvat

Taustat hämmennykselle luomisen suhteen ovat moninaiset. Keskiössä Oliverin selostuksessa ovat uskonpuhdistus ja moderni luonnontiede.

Uskonpuhdistus mullisti paljon. Yksi ajan iskulause oli ”yksin Raamattu” ja tällöin nimenomaan myös ”yksin kirjaimellisesti”. Rikas ja vivahteikas tapa lähestyä tulkinnoissa Raamattua aika lailla hylättiin, eikä kirjoituksen nelitasoinen merkitys – kirjaimellinen, hengellinen, moraalinen ja taivaallinen – ollut enää tavoitteena.

Tilanne näkyi kiintoisalla tavalla. Martti Luther luennoi Psalmien kirjasta ilman reunamerkintöjä. Perinteisesti sivujen reunoissa olivat kirkkoisien huomioita raamatunkohdista. Täten teksti ja tulkinta olivat aika lailla saumattomasti yhdessä. Kyse oli siis viitekehyksestä tulkinnalle. Raamattu ei ollut itsekseen. Luther sen sijaan halusi vuonna 1513 luennoillaan käyttää laitosta ilman tätä viitekehystä – vain yksin kirjoitus, ei muuta.

Ele oli pieni, mutta kuvaa Oliverin mukaan hyvin orastavaa asennetta. Kirjaimellinen lukutapa olikin Lutherin mukaan korkein, paras, vahvin, itse asiassa koko Raamatun perustus.

Muutos ei jäänyt yksin teologian saralle. Kirjaimellisuus levisi myös orastavan luonnontieteen piiriin. Oliver tukeutuu aiheessa tieteenhistorioitsija Peter Harrisonin esittämiin arvioihin, erityisesti kirjassa The Bible, Protestantism and the Rise of Natural Science (Cambridge University Press, 2001). Taustalla on myös Brad S. Gregoryn The Unintended Reformation: How a Religious Revolution Secularized Society (The Belknap Press of Harvard University Press, 2012). Toki on myös monia muitakin.

Yksipuolisuus oli hyödyksi uusissa luonnontieteissä. Se loi luonnontieteellisille menetelmille suotuisan sijan. Luontoa luettiin nyt matematiikan kielellä. Luonto ei enää puhutellut tai ollut merkitystä täynnä. Jos joku etsi uskon totuuksia oli ne etsittävä vain ja yksin Raamatussa.

Vähitellen vakiintui käsitys maailmasta Jumalan tekeleenä, eräänlaisena käsityönä. Maailma oli koneisto ja toimi mekaanisesti. Aikanaan taisi kello nousta vertaukseksi tästä osaamisesta. Kaiken takana oli Jumala, joka näin osoitti kykynsä ja osaamisensa. Luonnolla ei ollut lumoa, taikaa tai sen syvällisempää merkitystä. Se ei siis enää ollut symbolinen tai sakramentaalinen.

Jumalan suunnitelmallisuutta toki etsittiin luonnosta. Luonnontieteilijät nähtiin aluksi peräti ”luonnon pappeina”. Murrosvaiheessa on hieman huvittaviakin piirteitä. Eräs 1600-luvun kokeita suorittava tiedemies kehotti tekemään kokeet sunnuntaisin ja tuomaan ne näin osaksi laajempaa jumalanpalvelusta.

Tärkeimmäksi tuli nyt ihmisille koituva hyöty. Toisinaan oltiin aika kekseliäitä jumalallisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. Esimerkiksi tupajumit olivat hyviä kansainväliselle kaupalle, kun uusia laivoja piti rakentaa saastuneiden tilalle.

Muuttunutta tilannetta kuvatakseen Oliver käyttää oivallista vertausta. Esimerkkinä toimii Oliverilla kopiokone. Maailma nähtiin nyt melko lailla mekaanisena koneena. Koneen rakentajana oli Jumala ja hän myös antoi sille päämäärän.

Kopiokoneen tarkoitus on kopioiden tuottaminen. Kone koostuu osista ja koottuna ne ovat siis kopiokone, kaikkinen monimutkaisine rakenteineen. Koneen merkitys, päämäärä tai mieli ei löydy koneen osissa. Ne ovat vain ”mykkiä” osia, jotka yhdessä mekaanisesti tuottavat kelpoja kopioita. Kaiken järjestys, päämäärä ja tarkoitus tulee suunnittelijalta. Koneen mieli siis on ulkopuolelta annettu, kun sen sijaan kaikki osat ovat tämän passiivisia vastaanottajia.

Maailman ymmärrettiin joksikin Jumalan vierellä ja erillään hänestä. Maailma oli passiivinen kone,  joka noudatti Jumalan käskyjä tai siis luonnonlakeja. Nämä osattiin lukea matemaattisesti. Itse Jumala on suunnittelija ja säätäjä. Itsessään maailma oli ”vain ainetta”.

Paljon kiistelyä on tästä jumalakuvasta käyty. Tässä jumalakuvassa Jumala esiintyy jonain kelloseppänä ja maailman hänen tekemänä kellona. Ajankohtainen jumalakuva johti vähitellen myös vaikkapa ”aukkojen Jumalaan”, missä jälkikäteen lisättiin Jumala selittäväksi tekijäksi mykäksi jääneeseen luontoon. Lisäys on aika lailla keinotekoinen, sekä perinteisen teologian että nykytieteen kannalta.

Valistuksen myötä siis luomisoppi kenties typistettiin liiaksi. Perinteisessäkin luomisopissa on ollut sijaa puheelle maailman järjestyksestä ja päämääristä. Kaitselmuksen pohtiminen on ollut tärkeä osa teologiaa. Suunnitteluun ja päämäärään perustuvia jumalatodistuksiakin on puolustettu jo antiikissa, toki ehkä hieman eri muodossa kuin valistusaikaan.

Tämä koko asetelma on kiistatta moderni. Perinteinen opetus on yllättävän erilainen.

Luominen tyhjästä

Perinteisen näkemyksen keskeisin tekijä on itse Jumala, ei niinkään maailma. Jo tämä saattaa yllättää monet. Asia vaatiikin nykyään hieman selitystä.

Aiheestakin Oliver tähdentää, että perinteisessä opetuksessa perustavanlaatuinen vakaumus on Jumalan ja maailman erilaisuus. Jumala yksin on Jumala, eikä jotain täällä tai tuolla maailmassa. Kaikki muu onkin sitten luotu tyhjästä, ei mistään, latinaksi creatio ex nihilo.

Maailmalla ei myöskään tarkoiteta vain maapalloa. Sanalla maailma tai luomakunta tarkoitetaan ihan kaikkea, aikaa ja paikkaa myöten. Jo mainittu nihil– ei mitään – ei edes ole jotain, ikään kuin vaikkapa jotkut maailmankaikkeuden alkutila tai -olosuhteet. Se ei edes ole ”selitysten tyhjiö”, lainatakseni Oliverin ilmaisua.

Jumala yksin on vapaa, eikä riippuvainen. Tämän vuoksi hylättiin vaikkapa ajatus, että maailma on jonkinlaista (yli)valumaa tai virtausta jumaluudesta. Maailma olisi silloin ollut jatkona Jumalalle ja hän ”kiinni” maailmassa. Maailma ei myöskään voinut olla ikuinen, sillä itse Jumala yksin oli ajaton. Sitä paitsi itse aika oli jotain luotua. Jumala ei ollut jokin maailman jumalhahmo, vaikkapa järjestämässä ikuisen maailman kaaosta ruotuun. Jumala loi tyhjästä, täysin suvereenisti, opettaa perinteinen luomisoppi.

Jumalan ei myöskään tarvinnut luoda. Häneltä ei puuttunut mitään, eikä hän ollut jonkin lisukkeen tarpeessa. Tämä myös tekee luomisesta jotakin täysin vapaata, ainutlaatuista, lahjaa ja ei välttämätöntä. Jumala halusi luoda ja hän teki sen rakkaudesta. Tämä tekee maailmasta perustavanlaatuisesti arvokkaan, eikä Jumalalla ole jotain ”taka-ajatusta”, Oliver tokaisee.

Tuomas Akvinolainen.

Kuka loi Jumalan? Tätä kysellään toisinaan ihan vakavissaan. Tämä pikkunokkela kysymys kertoo enemmän kysyjästä, kuin perinteistä opetuksesta. Jo Tuomas käsitteli kysymyksen ja vastasi siihen. Jumala ei edelleenkään ole jotain, jokin hahmo maailmassa tai jotenkin riippuvainen – ei edes syy-seuraus ketjun päässä lenkkinä.

Jumala ei ole sitä tai tätä, vaan hän on. Tuomas ilmaisi ytimekkäästi hänen olevan ipsum esse per se subsistens,suunnilleen ”itsessään oleva olemassaolo”. Hän on alkuperänä kaikelle ja se on olemassa vain ja ainoastaan olemassaoloon ”osallistumisen kautta”, Tuomaan sanoin ens per participationem.

Tämän voi ilmaista vaikkapa näin. Maailma kaikkinensa ei ole itsenäisesti olemassa omillaan, vaan kaikki olemassaolo on lainaa. Monesti korostetaan, että se on nimenomaan lahjaa. Maailma ei myöskään ole jotain Jumalan lisäksi. Maailma on koko ajan olemassaolonsa vastaanottaja ja siis perustavanlaatuisesti riippuvainen.

Venäläinen ortodoksipiispa Filaret Moskovalainen yritti valistuksen loppupuolella ilmaista opetuksen runollisesti.

“Kaikki luodut pysyvät tasapainossa Jumalan luovan sanan varassa ikään kuin timanttisillalla. Niiden yläpuolella on Jumalan mittaamattomuus, alapuolella niiden oman olemattomuuden kuilu.”

Alkuräjähdysteoria, Big Bang, nähtiin tukena opetukselle luomisesta tyhjästä. Aluksi sitä jopa vastustettiin tämän näennäisen samankaltaisuuden vuoksi. Jo tämä erehdys kertoo, että keskustelussa on laadullisesti toivomisen varaa. Big bang ja luominen eivät ole samaa aihe, sekä tieteellisistä että teologisista syistä.

Luonnontieteen yrittäessä selittää, miten jotain tulee ei mistään, kyse ei ole enää perinteisen teologian ei mistään, vaan siitä miten jostakin tulee jotakin muuta. Oliverin mukaan yksi paraatiesimerkki tästä sekaannuksesta on Lawrence M. Kraussin kirja Universumi tyhjyydestä: Miksi maailmassa on jotain tyhjyyden sijaan (Basam Books, 2013). Toki jos tiede yrittää tosissaan selittää ehdotonta nihil on jo kyse metafysiikasta, eikä niinkään luonnontieteestä.

Oliver tähdentää aiheesta, että luomisessa tyhjästä on ensisijassa kyse Jumalan ”absoluuttisesta ontologisesta prioriteetista” ja ”asymmetrisesta suhteesta” maailmaan, joka on aina ”läpeensä kontingentti” – tai siis tasapainoilee, runollisemmin ilmaistuna, Filaretin mainitsemalla timanttisillalla.

Kaitselmus

Jumalan ja maailman välillä on epäsuhta. Ne eivät ole samalla tasolla. Maailma on kuitenkin aina riippuvainen, eikä koskaan erillinen Jumalasta.

Jumalan kaitselmus ei ole mikromanagerointia. Tässä kohdin Tuomaan erottelu primaarisyyn ja sekundäärisien syiden välillä on oivallinen. Sen yksi tärkein huomio on, ettei tapahtumat maailmassa ole samalla tasolla alkusyyn kanssa. Oliver kiteyttää opetuksen näin:

“Jumala tunnetaan alkusyynä ja luodut toissijaisina syinä. Tämä tarkoittaa, ettei Jumala ole yksi syy muiden syiden joukossa, vaan kaikkien luomakunnan syysuhteitten perustana, sillä Jumala luo ja ylläpitää jokaista syytä.“

Oliver yrittää käyttää vertausta, tunnustaen sen puutteellisuuden. Esimerkkinä toimii jalkapallojoukkue. Uusi omistaja palkkaa valmentajan ja huippupelaajia. He alkavat harjoittelemaan yhdessä. Joukkue voittaa jo ensimmäisenä kautena mestaruuden.

Kenelle kuuluu kiitos voitosta? Kuka on syypää? Oliko se omistaja, joka mahdollisti kaiken varoillaan? Vai oliko se valmentaja, joka johti harjoittelua ja laati pelijärjestelmän joukkueelle? Vai olivatko se sittenkin pelaajat, jotka kentällä yhdessä tekivät maaleja?

Vertauksen keskeinen huomio on, että he kaikki osallistuivat voittoon. He kuitenkin tekivät sen erilaisilla tavoilla. Karkeasti sanottuna omistaja on ensisijainen syy voittoon ja toissijaiset syyt voittoon ovat valmentaja ja pelaajien uroteot. Oliver tähdentää, että vertaus auttaa ymmärtämään syiden rakennetta, hierarkiaa. Syyt ovat eritasoisia ja kaiken taustalla on mahdollistava ja ylläpitävä alkusyy.

Toinen esimerkki selventää Oliverin aihetta hyvin. Se on fyysikon Stephen M. Barrin esittämä Modern Physics and Ancient Faith -kirjassa (University of Notre Dame Press, 2006).

Ihan tavallisella kirjalla on alku. Kirja voi olla paksu tai ohut. Se voi olla vaikkapa dekkari. Se alkaa sivulta yksi. Kirjalla on juoni, ja se mitä tapahtuu sivulla kaksi vaikuttaa sivulla kymmenen tapahtuvaan. Ainakin näin on kirjoissa, joissa on tavallinen tarinan kaari. Esimerkiksi murha kirjan alkupuolella saa etsivän tulemaan paikalle myöhäisemmässä luvussa.

Ensimmäinen sivu ei kuitenkaan ole kirjan alkuperä tai alkusyy, vaikkakin kertomuksen alku.

Kirjan alkuperä on kirjailija ja hän on ihan toisella tasolla. Hän ei ole tekijänä juonessa, osana kertomusta tai jotenkin tarinan vankina.

Kirjailija on eri tasolla – ulkopuolella, yläpuolella tai tuolla puolella, voisi vaikkapa sanoa. Vertaus ehkä auttaa ymmärtämään, miten perinteinen opetus lähestyy aihetta.

Luominen ei siis perinteisesti ensisijaisesti viittaa juonen alkuun, sivuun yksi, vaan että jotain on olemassa ja että sillä on alkuperä.

Pohdintaa

Opetus luomisesta aiheuttaa tosiaan monelle ajatuksena päänvaivaa. Ei aina olla ihan varmoja mihin se oikein viittaa. Hämmennys luomisesta ilmenee lähes paikallaan junnaavassa väittelyssä vaikkapa Raamatun luomiskertomusten ja luonnontieteen suhteesta. Oliverin kirja on hyvä apu hämmennykseen ja keskustelun tason nostamiselle.

”Kristitylle riittää, että hän uskoo kaiken alkuperään…” Neuvo on 400-luvulta ja Augustinukselta. Maailma on täynnä kaikenlaista tietoa, vaikkapa aineen koostumuksesta, tai miten elämä on kehittynyt, mutta kristitylle tosiaan riittää usko kaiken alkuperään. Raamatusta ei myöskään tule tehdä luonnontieteen oppikirjaa.

Jumalan etsiminen avaruudesta tai mikroskoopilla ei onnistu. Avaruudessa käyneet ihmiset eivät törmänneet itse Jumalaan, eikä hän löydy hiukkaskiihdyttimen uumenista. Ja vaikka hän ei sieltä löytyisikään, ei sekään ole erikoista. Jo tämän kaiken yrittäminen osoittaa asian pinnallista tuntemusta.

Se olisi ”vähän samaa kuin kaikkien Shakespearen näytelmien lukeminen tai katsominen siinä toivossa, että yhtenä henkilönä kohtaisitte jossakin itse Shakespearen”, sivalsi C. S. Lewis. Toisaalta eipä luottamus Shakespeareen horjuisi, Lewis jatkaa, vaikka joku hänen kieltäjänsä ”täysin vakavana sanoisi tutkineensa kaikki näytelmät löytämättä mistään niistä Shakespearea”.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Wikimedia CommonsCC BY 4.0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Ylös