Vieraskynä / Robert Mann / 13.12.2016

Onko maailmankaikkeudella päämäärä?

Missä mielessä aika on olemassa? Osoittavatko fysiikan “nuolet” jotain päämäärää kohti? Tässä on kolmas ja viimeinen osa fyysikko Robert Mannin artikkelista teologian ja fysiikan suhteesta.

Ikuisuus

Kaikki yritykset ymmärtää painovoimaa kvanttimekaanisin termein ovat tähän mennessä epäonnistuneet. Vaikka enemmistö teoreettisista fyysikoista yhä pitää säieteoriaa lupaavimpana lähtökohtana ongelman kohtaamiseen, on esitetty lukuisia kilpaileviakin ideoita. Itse asiassa kvantti-informaation ymmärryksestä painovoiman kontekstissa on tullut oma koulukuntansa, joilla on omat käsityksensä oikeasta. Vaikka tällä hetkellä ollaan kaukana kokeellisuudesta, tällaiset ideat herättävät kysymyksiä siitä, mihin todellisuus perustuu, mikä asiana ei koskaan ole kaukana teologisesta maailmankuvasta. Vaikuttaisi siltä, että luomisen ja Luojan suhde on erittäin hienovarainen ja monimutkainen.

Ehkä kaikkein vaikein arvoitus tässä on ajan ongelma (ks. johdantona aiheesta Davies 1995). Kaikki yhteiskunnat läpi historian ovat joutuneet tekemisiin sen kanssa, miten ilmaista ohi kiitäviä vuodenaikoja ja vuosia. Modernin luonnontieteen syntyessä tilaa sai väittely, jossa pohdittiin ajan luonnetta ja sen relevanssia tieteelliselle ymmärrykselle. Yksi näkemys, jota Newton (1687) edusti, on se, että aika on ikuinen ”asia”, jota mitataan kelloilla ja joka virtaa kuin ehtymätön joki.

Toinen näkemys, jonka Leibniz (1716) puki sanoiksi, on se, että aika ei ole varsinaista todellisuutta itsessään, vaan se ennemminkin palvelee järjestyksellisenä parametrina, jossa peräkkäisillä tapahtumilla ei ole sen enempää merkitystä kuin nimien aakkosellisella järjestyksellä puhelinluettelossa. Newtonilainen käsitys ajasta vastaa parhaiten arkielämän intuitiota ja enimmäkseen sitä sovellettiin myös luonnontiedettä harjoitettaessa. Kuitenkin 1900-luvun kvanttifysiikan ja suhteellisuuden vallankumous ovat muuttaneet käsitystämme ajasta sekä käytännöllisesti että filosofisesti.

Keskeinen relativistisen fysiikan opetus on, että ajan mittaaminen on riippuvaista havainnoijasta ja erilaista eri havainnoijilla, joilla on erilaiset suhteelliset nopeudet ja/tai eri sijainnit painovoimakentässä. Aika ja avaruus punoutuvat yhteen rakenteessa, jota kutsutaan ”aika-avaruudeksi”. Sen ominaisuudet ja käyttäytyminen on kuvattu erittäin tarkasti Einsteinin yleisessä suhteellisuusteoriassa.

Vastoin arkikokemusta (joka johtuu siitä, että suhteelliset vaikutukset vaativat erittäin suuria nopeuksia ja/tai voimakkaita painovoimakenttiä ollakseen huomattavia) sen enempää tapahtumien ajallinen kesto kuin niiden samanaikaisuuskaan (huomio siitä, että jotain tapahtuu ”nyt”) ei olekaan jotain universaalia. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää suhteellisuudessa. (ks. johdantoteoksena Hartle 2003) Kuitenkin Einsteinin teoria, joka kuvaa sellaisia vaikutuksia, on toistuvasti vahvistettu monissa hyvin tarkoissa kokeissa, ja nykyisin tämän teorian sovelluksia täytyy hyödyntää esimerkiksi GPS-paikannuksessa, jotta se toimisi kunnolla.

Tilanne on aivan päinvastainen kvanttimekaaniseen perspektiiviin nähden, jossa aika on järjestyksellinen parametri erottelemassa kvanttijärjestelmien (tai tilojen) muutosta menneisyydestä tulevaisuuteen. Kvanttimekaniikka on varsin yhteensopiva Newtonilaisen epärelativistisen aikakäsityksen kanssa. Paradoksaalinen tunneloitumisen kvanttivaikutus, aalto-hiukkasdualismi ja lomittuminen ovat helpoimmin tulkittavissa tässä kontekstissa.

Kvanttimekaniikan liittäminen erityiseen suhteellisuuteen vei aikaa useita vuosikymmeniä ja johti siihen, mikä nykyään tunnetaan ”kvanttikenttäteoriana”. Sen varhainen voitto oli antimaterian olemassaolon ennustaminen menestyksekkäästi. Kvanttikenttäteoria on (edellä keskustellun) standardimallin taustalla oleva matemaattinen rakenne.  Kaikki hiukkasfysiikan kokeet hyödyntävät sitä datan tulkinnassa, ja ainakaan tähän mennessä tulokset eivät ole olleet ristiriidassa standardimallin ennusteiden kanssa.

On kuitenkin niin, kuten edellä todettiin, että kaikki yritykset sisällyttää sama matemaattinen rakenne yleiseen suhteellisuusteoriaan ovat epäonnistuneet. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että teorioihin sisältyvä käsitys ajasta on niin erilainen. Esimerkiksi kvanttiteoriaa ei voida muodostaa ilman, että tehdään selvää erottelua menneen, nykyisyyden ja tulevan kesken. Silti odotetaan, että kvanttikenttäteoria tuottaisi eräänlaisen aalto-hiukkasdualistisen kuvauksen aika-avaruudesta itsestään, mikä hämärtäisi tällaisen erottelun.

Asiaa hankaloittaa vielä se, että kaikki kvanttikenttäteorian ennusteet edellyttävät erilaisten sirontaprosessien laskuissa ilmestyvien äärettömien suureiden systemaattista poistamista (esimerkiksi jos elektronista lähtee myoni). Tätä proseduuria kutsutaan ”renormalisaatioksi”. Kvanttikenttäteorian alkuperäiset harjoittajat eivät olleet koskaan tyytyväisiä tähän teorian ongelmalliseen piirteeseen, vaikka teoria tuottikin kokeita vastaavia tuloksia. Saman menettelyn soveltaminen painovoimaan epäonnistuu kuitenkin surkeasti ja tuottaa teorian vailla ennustevoimaa. Vaikka on monia ideoita siitä, miten näitä ongelmia voidaan käsitellä (näistä säieteoria on suosituin), tällä hetkellä selvää ratkaisua ei ole tiedossa. (ks. johdantoteoksena eräisiin kysymyksiin Smolin 2002)

Raamatullinen kuvaus ajasta tuottaa vastaavanlaisen duaalisen käsitteiden jännitteen. Luemme Jumalan olevan ikuinen: Alfa ja Omega, joka ylittää ajan tavalla, jota voimme vain heikosti käsittää (Ilm. 1:8). Augustinus esitti Tunnustukset -teoksessaan, että aika itse on luotu ja jotain alisteista Jumalalle, kuten muukin luotu. Kuitenkin luemme myös Jumalan vuorovaikuttavan rakastavasti  luomakunnan ja sen ihmisten kanssa, keskustelevan heidän kanssaan, haastavan heitä, ohjaavan heitä ja esittävän heille myös profeetallisia viestejä. Pohdimme sitä, kuinka Jumala on ennaltatietävä ja kuitenkin näyttäisi myös muuttavan mieltään (1. Moos 18:23-33).

Teoreettisten fyysikkojen yhteisön nykyiset keskustelut ajan luonteesta saattavat tarjota hedelmällistä maaperää teologiselle pohdinnalle. Asiallisesti käydyt teologisten ja luonnontieteellisten näkökantojen väliset keskustelut voivat ehkä mahdollistaa syvemmän ymmärryksen tai entistä luovempia näkökulmia todellisuuden luonteeseen. Seuraavaksi tulen hahmottelemaan eräitä liittymäkohtia, joita luonnontieteen ja teologian välillä on ajan luonteeseen liittyen.

Vaikeudet saada aikaan kvanttikuvausta painovoimasta ovat johtaneet huomioon, että aika itse on ehkä ”atomisoitunut”. Ajatus tässä on se, että kvanttipainovoiman vaikutukset tekevät mahdottomaksi määrittää aikoja, jotka ovat lyhyempiä kuin 10-43 sekuntia, mitä kutsutaan Planckin ajaksi. Tämä tarkoittaa yksinkertaistetusti sanottuna sitä, että mikä tahansa kello, joka yrittää määrittää tätä lyhyempiä aikavälejä, päätyy niin voimakkaiden painovoimavaikutusten kohteeksi, että se luhistuisi mustaan aukkoon. Vastaava argumentti voidaan esittää yrityksistä mitata lyhyempiä pituuksia kuin Planckin pituus 10-35 metriä (Planckin aika kerrottuna valonnopeudella). Ehkä ei ole mielekästä tarkastella Planckin aikaa lyhyempiä ajanjaksoja.

Kuitenkin voidaan kysyä, että jos tällainen hyväksytään, mitä tapahtuu näiden välien ”välissä”? Mikä pitää maailmankaikkeuden olemassaolevana näissä väleissä? Tämä ajatus saa vastakaikua jatkuvan luomisen ideasta, jossa nähdään alkuperäisen tyhjästä luomisen olevan yhä menossa. Fysiikan lakien koherenssi yli kvanttirajat ylittävien aikojen (ja etäisyyksien) kuvastaa luomakunnan loukkaamattomuutta ja sen kykyä harjoittaa autonomisesti Jumalan sille antamia kausaalisia voimia, kun taas sellaisten intervallien olemassaolo kertoo ehkä luomakunnan läheisestä, hetkestä hetkeen jatkuvasta riippuvuudesta Luojastaan.

Ajan suunta, tai ”nuoli”, on toinen fysiikan juurille menevä arvoitus (Zeh 2001). Newtonilaisen fysiikan lait eivät muutu, vaikka ajan suunta kääntyisi vastakkaiseksi, joten miksi aika ”menee eteenpäin”? Etsittäessä ymmärrystä ajan suunnalle, fyysikot ovat tunnistaneet seitsemän erilaista nuolta, jotka ovat kosmologinen, termodynaaminen, säteilevä, painovoimainen, metrologinen, subatominen ja psykologinen. Näiden perusteelliset selitykset ovat yhä saavuttamatta. Vaikka emme voikaan sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ne olisivat erilaisia näkökohtia, jotka heijastavat jotain taustalla olevaa suurempaa periaatetta, kullakin niistä on omanlaisensa ilmentymät maailmassamme.

Kosmologinen nuoli viittaa havaintoon, että maailmankaikkeus laajenee ajan edetessä. Entropia, epäjärjestyksen mittari, ei koskaan alene missään fysikaalisessa prosessissa. Entropian alenemattomuus muodostaa termodynaamisen nuolen. Säteilevä nuoli viittaa havaintoon, että kun ääni, valo ja muut säteilevät ilmiöt etenevät, ne aina hajoavat (ajattele vaikka väreileviä aaltoja, kun pieni kivi on tiputettu veteen). Ne eivät keräänny yhteen, vaikka fysiikan yhtälöt sallisivat sen. Mustat aukot absorboivat kaikkia aineen muotoja eivätkä lähetä kuin satunnaista lämpösäteilyä, mikä on tunnusomaista painovoimaiselle nuolelle. Metrologinen nuoli viittaa minkä tahansa kvanttisysteemin mittaukseen – jonka toteuttamisen jälkeen kvanttisuperpositiot eriytyvät palautumattomasti.

Tämän prosessin todellisuuskäsityksiin liittyvät merkitykset ovat vilkas keskustelunaihe. Laboratoriohavainnot, joiden mukaan kaoneiksi kutsutut subatomisiset hiukkaset  hajoavat hitaammin kuin näiden antihiukkaset (tätä ilmiötä on nähty viime aikoina myös muilla subatomisilla hiukkasilla), viittaa subatomiseen ajan nuoleen. Ja toki tavallisin ajallinen nuoli on oman psykologiamme: muistamme menneen ja odotamme tulevaa.

Ajallista suuntautuneisuutta voi verrata teologiseen ajatukseen tarkoituksellisuudesta – eli siitä, että historia sekä huomattavasti että huomaamatta on ”menossa johonkin” (Templeton 1994). Vaikka toistuvilla ajan rituaaleilla – vuodenajoilla, juhlapäivillä ja pyhäpäivillä – on merkityksellinen rooli kaikissa uskonnoissa, ajatus perimmäisestä tarkoituksesta on korvaamaton kristinuskolle. Raamattu on täynnä esimerkkejä kosmisesta tarkoituksesta, jonka alkuperä ja kulminaatio on Jumalassa. Alfasta, joka teki maapallosta asuttavan, Omegaan, joka tulee tekemään kaiken uudeksi, Jumalan kosminen tarkoitus levittäytyy pitkin ajan nuolta niille, joilla on silmät nähdä se.

Sama uskon todistus myös vahvistaa, että perimmältä olemukseltaan tämä kosminen tarkoitus on rakkaus, jolla Jumala vaikuttaa kaikkiin asioihin niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut omikseen (Room 8:28). Ajan nuolen ja kosmoksen kohtalon välillä on varmasti teologista harmoniaa. Teologista ymmärrystämme on mahdollista syventää tältä osin sen verran kuin luonnontieteellinen tutkimus voi tarjota uutta tietoa mielenkiintoisista uusista yhteyksistä erilaisten ajan nuolten välillä. Vastaavasti etenevä teologinen pohdinta kosmisesta tarkoituksesta, teloksesta, avaa mahdollisuuksia laajentaa ymmärrystä ja käsityksiä luonnollista maailmaa ja sen suuntautuneisuutta koskien.

Näkemys, jonka mukaan kosmoksella on perimmäinen kohtalo, johtaa tieteelliseen kysymykseen siitä, mikä sen perimmäinen kohtalo tulee olemaan. Tässä asiassa luonnontieteen piirtämä kuva on viimeisten parin vuosikymmenen aikana  huomattavasti jalostunut, täsmentynyt ja muokkaantunut. Käsitysten muuttumiseen on johtanut havainto, että kosmoksemme laajenee kiihtyvästi. Kosmisen kiihtyvyyden lähdettä kutsutaan ”pimeäksi energiaksi”. Sen rakennetta ja alkuperää tutkitaan tällä hetkellä aktiivisesti.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että tutkimuksen tuloksista muodostuva kuva voi olla pysyvämminkin hämmentävä ja hämärä. Hämmentävä siksi, että kehittynyttä hiilipohjaista elämää voi olla olemassa vain varhaisissa vaiheissa kiihtyvän kosmoksen historiaa, mikä johtaa anti-kopernikaanisiin seurauksiin, että elämmekin erityistä aikaa kosmisessa historiassa. Ja hämärä siksi, että tunnetut fysiikan lait eivät salli minkään muun elämänmuodon selvitä kiihtyvässä maailmankaikkeudessa edes huomattavaa murto-osaa maailmankaikkeuden historiasta, kun kaikenlaiset energialähteet muuttuvat lopulta hyödyntämiskelvottomiksi. Ajan mittaan me todella olemme kaikki kuolleita.

Tällaiset näkemykset vaativat huomattavasti purkamista sekä tieteellisesti (Ellis (toim.) 2002) että teologisesti (Polkinghorne 2002). On jo todettu, että tieteellinen käsityksemme kosmoksen kohtalosta on melkoisesti pelottavampi teologisesti kuin vastaava käsityksemme sen alusta. Kuinka ymmärrämme kosmisen tarkoituksen maailmankaikkeudessa, joka on tuomittu heikkenemään vähitellen varsin vähäpätöiseksi? Mitä viestiä evankeliumin toivon voidaan julistaa tuovan siinä kontekstissa? Millä tavalla odotamme uutta taivasta ja uutta maata?

On toki niin, että vastaukset tällaisiin kysymyksiin ovat väistämättä varsin epävarmoja ja spekulatiivisia. Olen kuitenkin sen verran optimistinen, että ajattelen tarkoituksenmukaisen teologisen pohdinnan ajan luonteesta voivan tarjota uusia väyliä jakaa evankeliumin valoa tieteellisesti suuntautuneille – ja ehkä niillekin, jotka eivät ole niin tieteellisesti suuntautuneita.  

Tämä Robert Mannin artikkeli on alunperin julkaistu englanniksi Perspectives on Science and Christian Faith –lehdessä vuonna 2014 otsikolla Physics at the Theological Frontiers. Alkuperäisestä artikkelista poiketen suomennos on julkaistu ilman alaviitteitä. Alaviitteiden sisältö on luettevissa alkukielisestä artikkelista. Tämä on artikkelin kolmas osa. Aiemmat osat ovat luettavissa näiden linkkien takaa: osa 1 ja osa 2. Suomennos: Jaakko Sorri.

Kuva: Kace Rodriquez@Unsplash.com. CC0.

Kirjallisuutta

Amsler et al., “2008 Review of Particle Physics,” Physics Letters B 667, no. 1 (2008).

Aspect, P. Grangier, and G. Roger, “Experimental Tests of Realistic Local Theories via Bell’s Theorem,” Physical Review Letters 47 (1981): 460–3.

Atlas Collaboration, “Observation of a New Particle in the Search for the Standard Model Higgs Boson with the ATLAS Detector at the LHC,” Physics Letters B 716 (2012): 1–29.

Augustinus, Tunnustukset, Kirja 11, Luku 13.

D. Barrow and F. Tipler, The Anthropic Cosmological Principle (New York: Oxford University Press, 1988).

Bondi, Cosmology (New York: Cambridge University Press, 1952), 13.

Bondi and T. Gold, “The Steady-State Theory of the Expanding Universe,” Monthly Notices of the Royal Astronomical Society 108 (1948): 252.

J. Borucki et al., “Kepler Planet-Detection Mission: Introduction and First Results,” Science 327, no. 5968 (2010): 977–80.

Bousso, B. Freivogel, and I-Sheng Yang, “Boltzmann Babies in the Proper Time Measure,” Physical Review D, vol. 77, no. 10 (2008): 103514.

Bub, “The Entangled World: How Can It Be Like That?,” in The Trinity and an Entangled World: Relationality in Physical Science and Theology, Toim.. J. C. Polkinghorne (Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2010)

Caldwell and A. Stebbins, “A Test of the Copernican Principle,” Physical Review Letters 100 (2008): 191302.

J. Carr, Toim.,Universe or Multiverse? (New York: Cambridge University Press, 2007).

J. Carr and M. J. Rees, “The Anthropic Cosmological Principle and the Structure of the Physical World,” Nature 278 (1979): 605–12;

Carter, IAU Symposium 63: Confrontation of Cosmological Theories with Observational Data (Dordrecht: Reidel, 1974), 291–8.

Chandrasekhar, Newton’s Principia for the Common Reader (New York: Oxford University Press, 2003).

Cho, “Higgs Boson Makes Its Debut after Decades- Long Search,” Science 337, no. 6091 (13 July 2012): 141–3;

Collins, “A Scientific Argument for the Existence of God: The Fine-Tuning Design Argument,” in Reason for the Hope Within, ed. Michael J. Murray (Grand Rapids, MI: Eerdmans, 1999), 47–75.

Copernicus, De Revolutionibus Orbium Coelestium (1543).

Danielson, “The Bones of Copernicus,” American Scientist 97 (2009): 50.

Danielson, “Kopernikuksen opit syrjäyttivät ihmiset pois maailmankaikkeuden keskipisteestä,” teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta, toim. R. L. Numbers (Kirjapaja, 2015), 59-60.

Danielson, “The Great Copernican Cliché,” American Journal of Physics 69, no. 10 (2001): 1029.

C. W. Davies, About Time: Einstein’s Unfinished Revolution (New York: Simon & Schuster, 1995).

C. W. Davies, Cosmic Jackpot: Why Our Universe Is Just Right for Life (Boston, MA: Houghton Mifflin, 2007), 129.

Ellis, “The Superstring: Theory of Everything, or of Nothing?,” Nature 323 (1986): 595–8.

F. R. Ellis, “Does the Multiverse Really Exist?,” Scientific American 305 (2011): 38.

F. R. Ellis, Toim., The Far-Future Universe: Eschatology from a Cosmic Perspective (West Conshohocken, PA: Templeton Foundation Press, 2002).

d’Espagnat, Conceptual Foundations of Quantum Mechanics, 2nd ed. (Boulder, CO: Westview Press, 1999).

Firpo, Il Processo di Giordano Bruno, Document 51 (Rome: Salerno Editrice, 1993), 247–304.

Folger, “Science’s Alternative to an Intelligent Creator: The Multiverse Theory,” Discover Magazine (December 2008).

Georgi and S. Glashow, “Unity of All Elementary- Particle Forces,” Physical Review Letters 32 (1974): 438–41.

Glashow, “Partial Symmetries of Weak Interactions,” Nuclear Physics 22 (1961): 579; S. Weinberg, “A Model of Leptons,” Physical Review Letters 19 (1967): 1264–6.

J. Griffiths, Introduction to Quantum Mechanics (Harlow Gate, UK: Pearson Education, 2014).

Johann Wolfgang von Goethe, Materialien zur Geschichte der Farbenlehre (Hamburg: Christian Wegner Verlag, 1810).

Green, The Fabric of the Cosmos: Space, Time, and the Texture of Reality (New York: Vintage, 2005) .

H. Guth, “Inflationary Universe: A Possible Solution to the Horizon and Flatness Problems,” Physical Review D 23, (1981): 347–56.

Guth, The Inflationary Universe (New York: Basic Books, 1998).

B. Green and J. Schwarz, “Anomaly Cancellation in Supersymmetric d=10 Gauge Theory Requires SO(32),” Physics Letters B 149 (1984): 117.

B. Hartle, Gravity: An Introduction to Einstein’s General Relativity (Reading, MA: Addison-Wesley, 2003).

W. Hawking and G. F. R. Ellis, The Large Scale Structure of Space-Time (New York: Cambridge University Press, 1973), 134.

J. Kaufman III, Universe, 4th ed. (New York: W. H.Freeman, 1993).

Keel, The Road to Galaxy Formation (UK: Springer-Praxis, 2007).

Kuhn, The Copernican Revolution (Cambridge, MA: Harvard University Press, 1957).

M. Lederman and D. Teresi, The God Particle: If the Universe Is the Answer, What Is the Question? (New York: Houghton Mifflin Harcourt, 2006).

W. Leibniz, “Third Letter to Samuel Clarke,” February 25, 1716.

Leslie, Universes (New York: Routledge, 1996).

S. Lewis, The Seeing Eye (Grand Rapids, MI: Eerdmans, 1995).

Linde, “A New Inflationary Scenario: A Possible Solution of the Horizon, Flatness, Homogeneity, Isotropy, and Primoridal Monopole Problems,” Physics Letters B 108 (1982): 389.

B. Mann, “Inconstant Multiverse,” Perspectives on Science and Christian Faith 57, no. 4 (2005): 302–10.

Mann, Introduction to Particle Physics and the Standard Model (Boca Raton, FL: Taylor & Francis, 2009a).

B. Mann, “The Puzzle of Existence,” Perspectives on Science and Christian Faith 61, no. 3 (2009b): 139–50. Volume 66, Number 1.

B. Mann, “Thinking of Everything,” Irreconcilable Differences?: Fostering Dialogue among Philosophy, Theology and Science, Toim. Jason Robinson (Pickwick Publications; 2015).

C. Maxwell, “A Dynamical Theory of the Electromagnetic Field,” Philosophical Transactions of the Royal Society of London 155 (1865): 459–512.

Murphy and G. F. R. Ellis, On the Moral Nature of the Universe (Minneapolis, MN: Fortress Press, 1996).

Newton, Principia: Mathematical Principles of Natural Philosophy (1687), 3. Ed. (1726), trans. I. B. Cohen and Anne Whitman (1999), “Definitions: Scholium,” 408–9.

A. Nielsen and I. L. Chuang, Quantum Computation and Quantum Information (New York: Cambridge University Press, 2004).

L. Numbers, Toim. Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Alkuperäisteos: Galileo Goes to Jail and Other Myths about Science and Religion (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2010).

Polkinghorne, Reason and Reality: Relationship between Science and Theology (London: SPCK, 1991).

C. Polkinghorne, Quantum Physics and Theology—An Unexpected Kinship (New Haven, CT: Yale University Press, 2007).

C. Polkinghorne, “The Demise of Democritus,” in The Trinity and an Entangled World, ed. Polkinghorne, 1–14.

C. Polkinghorne, The God of Hope and the End of the World (New Haven, CT: Yale University Press, 2002).

Reston, Galileo: A Life (New York: Harper Perennial, 1994).

Sagan, The Varieties of Scientific Experience: A Personal View of the Search for God, ed. A. Druyan (New York: Penguin Press, 2006).

Salam, “Elementary Particle Theory,” Nobel Symposium 8, Toim.. N. Svartholm (Stockholm: Almquist and Wiksell, 1968), 367.

Smolin, Three Roads to Quantum Gravity (New York: Basic Books, 2002).

Lee Smolin, The Trouble with Physics: The Rise of String Theory, the Fall of a Science, and What Comes Next (New York: Spin Networks, 2006).

Templeton, Toim., Evidence of Purpose (New York: Continuum, 1994).

Uzan, C. Clarkson, and G. F. R. Ellis, “Time Drift of Cosmological Redshifts as a Test of the Copernican Principle,” Physical Review Letters 100 (2008): 191303.

Weinberg, “The Cosmological Constant Problems,” in Sources and Detection of Dark Matter and Dark Energy in the Universe, ed. D. B. Cline (New York: Springer-Verlag, 2001), 18–26.

D. Zeh, The Physical Basis of the Direction of Time (Berlin: Springer-Verlag, 2001).

Zizioulas, “Relational Ontology: Insights from Patristic Thought,” in The Trinity and an Entangled World, Toim. Polkinghorne, 146–56.

Ylös