Vieraskynä / Juha Pihkala / 5.4.2016

Usko, tieto, arvot, elämän mieli

Ihminen on läpi koko olemassaolonsa etsinyt omien ajallisten ja paikallisten rajojensa ulkopuolelta elämän mieltä ja merkitystä. Hän on kurkottanut tuonpuoleisuuteen, josta hän on aavistellut tämän elämän syvimpien tarkoitusten avautuvan.

Kaikki se, mitä ihmisen ja ihmiskunnan vaiheista tiedetään, viittaa siihen, että uskonnollisuus – missä muodossa se sitten ilmeneekin – kuuluu lajimme luontoon.  Mutta ihminen on myös halunnut tietää, ymmärtää, laatia selityksiä siitä, mitä on näiden rajojen sisäpuolella. Hän on toisin sanoen halunnut harjoittaa sitä toimintaa, jota nykyisin kutsutaan tieteeksi.

Vuosituhansien ajan tiedon hankinta punoutui erottamattomasti kaikkeen siihen, mikä uskottiin ja liittyi siten saumattomasti uskonnolliseen maailmantulkintaan. Tieto oli “uskon lapsi” ja tavallaan myös uskoa varten, sillä usko hallitsi tavalla tai toisella jokapäiväisen elämän kulkua, joskus jopa sen pieniä yksityiskohtia. Selkeää rajaa uskon ja järjen käytön välille ei tehty. Myös myöhemmässä kielenkäytössä usein esiintyvä sanapari “luonnollinen” – “yliluonnollinen” oli tuolloin tuntematon.

Edellä sanottu koskee tietysti myös Raamattua. Ihmeistä kertoessaan ei Vanha eikä Uusi testamentti kertaakaan pohdi sitä, voisiko asialle  olla myös jokin “luonnollinen” tai “tieteellinen” selitys, tai sitten torju sellaisia, koska ihme nyt kerran on “yliluonnollinen” asia.

Tiede ja tiedon järkiperäinen hankinta alkoivat itsenäistyä jo antiikin Kreikassa suunnilleen 600 -luvulla eKr., mutta vasta yli kaksi vuosituhatta myöhemmin, 1600-luvulta alkaen se näytti johtavan eurooppalaisessa kulttuuripiirissä uskonnon ja tieteen törmäyskurssille. Vaikka kirkko ei suinkaan ole ollut läheskään yksiselitteisesti tieteen uusia tuloksia vastaan, sen edustajat ovat silti epäilemättä olleet myös osasyyllisiä konflikteihin.

Uskon irrationaalisuus?

Moni nykyaikainen tieteenharjoittaja tai niin sanotun tieteellisen maailmankatsomuksen omaksunut “moderni ihminen” pitää uskoa irrationaalisena, järjellisiä perusteluja vailla olevana tai peräti järjenvastaisena asiana. Usko ja järki ovat tämän ajattelutavan mukaan toinen toisensa pois sulkevia tapoja kohdata elämän arvoitukset.

Tämä erottelu johtuu siitä, että rationaalisesti hyväksyttävinä pidetään vain niitä asioita ja käsityksiä, joiden pätevyydestä on päästy yksimielisyyteen kaikkien testattavissa olevin menetelmin ja auktoriteeteista vapaassa keskustelussa. Tieto määritellään erään yleisesti hyväksytyn luonnehdinnan mukaan hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi.

Määritelmän mukaan voi siis olla hyvin perusteltuja uskomuksia, jotka eivät kuitenkaan ole tosia ja toisaalta voi olla tosia uskomuksia, jotka eivät ole hyvin perusteltuja. Kumpikaan ei siis ole tämän mallin puitteissa tietoa.

Usko ei ilmeisestikään täytä tätä ehtoa, koska sen lähdettä, Jumalaa tai jumaluutta, ei voida todistaa mutta ei myöskään kumota. Ateismin ongelma on tässä suhteessa käytännössä sama kuin teisminkin. Kun joku lähtee argumentein perustelemaan ateismiaan, hänellä on jo lähtökohtana mielessään tietynlainen malli siitä, minkälainen Jumalan pitäisi olla, jos hän olisi olemassa, ja päättelee sitten havaintojensa perusteella, että asetetut ehdot eivät täyty ja Jumalaa ei siis ole olemassa. Näin hänen ajattelunsa on väistämättä kehällistä – circulus vitiosus. Samoin käy, kun uskova pyrkii todistamaan Jumalan olemassaolon. Myös hänellä on jo ennalta malli, jonka hän sitten osoittaa mielestään rationaalisin päätelmin oikeaksi.

Niistä asioista, joita ei voida todistaa eikä kumota, ei siis tämän ajattelutavan mukaan ole todellista tietoa. Ne ovat irrationaalisia tunteen asioita.  Järki toisin sanoen sulkee tässä ajattelumallissa uskon oman piirinsä ulkopuolelle. Näin ei kuitenkaan ole aina ajateltu, vaikka järkeä ja uskoa ei olekaan samastettu. Se, mikä on “järkevää” ja mikä “järjetöntä”, on saanut eri aikoina eri sisällön. Keskiajalla ja vielä Uuden ajan alussa näitä kahta ei pidetty toisensa poissulkevina vastakohtina. Niiden ymmärrettiin täydentävän toisiaan. Usko sanoi maailmasta todellisia asioita, mutta sellaisia, joita ihminen ei pystynyt tavoittamaan pelkällä rationaalisella päättelyllä. Uskon ilmaisemat asiat eivät siis silti olleet järjen vastaisia. Jyrkkä vastakohta-asettelu, johon olemme törmänneet viimeisten parin sadan vuoden aikana, on siis ihmisjärjen käytön historiassa varsin tuore ja lyhytaikainen ilmiö. Ihmisen järkikin siis näyttää olevan historian muutosten ja vaihtelujen alainen.

Nykyisin saa kuulla lähinnä kolme perustelua uskon irrationaalisuudelle. Kaikissa niissä heijastuu suhteellisen uusi ja moderniksi kutsuttu tapa kohdata todellisuus.

Usko on järjenvastaista ensinnäkin siksi, että se pitää kiinni tuonpuoleisuudesta ja väittää, ettei ihmisen aistein tavoitettavissa oleva maailma ole koko todellisuus. On kuitenkin kovin outoa ja jollain tavoin hybrikseen vivahtavaa kuvitella, että ihminen voisi edes periaatteessa havaita koko todellisuuden ja sitten myös käsittää sen.

Toiseksi usko on järjenvastaista siksi, että sen kohdetta ei voida nykyisen tieteen hyväksymin menetelmin osoittaa todeksi eikä epätodeksi. On kuitenkin kysyttävä, eikö näin ahtaassa määritelmässä tiedoksi lopulta rajata vain kokeellisen luonnontieteen tulokset.

Kolmanneksi usko olisi järjenvastaista, koska se sotisi ihmisen eettistä ja moraalista itsemääräysvaltaa (autonomia) vastaan ja tekee hänet riippuvaiseksi jumalallisesta auktoriteetista (heteronomia).

On selvää, ettei yhtään näistä kolmesta väitteestä voida perustella tieteellisin menetelmin. Ne ovat omalta osaltaan tiettyä uskoa perustavia aksioomia.

Ei todellista ristiriitaa

Uskon ja järjen tai uskon ja tieteellisen tiedon suhde voidaan kuitenkin ajatella myös toisenlaiseksi kuin edellä on hahmoteltu. “Luonnollisen selityksen” ja “Jumalan vaikutuksen” ei suinkaan tarvitse olla toisensa pois sulkevia kilpailijoita. Jos me tunnemme joitakin luonnossa, ihmisessä tai yhteiskunnassa  havaittavia säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia, eli osaamme “selittää”  niitä ilmiöitä, joita joka päivä kohtaamme, tämän ei suinkaan tarvitse merkitä sitä, että Jumala olisi pelattu tai pitäisi pelata pois laudalta:

Kuvittele, että joku katselisi heiluria ja ajattelisi: Näin siis Jumala antaa sen liikkua. Eikö Jumalalla sitten ole vapautta toimia joskus myös yhtäpitävästi laskujemme kanssa?  (Ludwig Wittgenstein 1948)                                   

Edellä sanottu pätee myös niihin tietoihin, jotka koskevat elämän syntyä ja kehitystä maailmassa sekä ihmisen biologista asemaa tässä kokonaisuudessa. Nykyaikainen evoluutioteoria ei luonnontieteellisenä selitysmallina ole ristiriidassa luomisuskon kanssa – vaikka toki on sellaisia uskovia, jotka ovat asiasta eri mieltä. Tunnemme erityisesti Yhdysvalloissa käytävän keskustelun evoluution ja luomisen jyrkästä vaihtoehtoisuudesta. Tämä asetelma ei kuitenkaan ole moderni. Siitä on keskusteltu hyvin samantapaisin argumentein kuin tänään jo 500-luvulla.

Perustelu tiedon ja sen kehityksen myönteiseen arviointiin oli luomisuskossa: Jumala on antanut ihmiselle järjen ja aistit sitä varten, että tämä käyttäisi niitä tiedon hankintaan. Meidän on itse hankittava tietomme omien aistiemme ja järkemme sallimissa puitteissa. Johannes Filoponos toteaa vuoden 550 tienoilla, että aistein havaitut ilmiöt eivät ole ristiriidassa Raamatun tekstien tarkoitusten kanssa. Koska paremmat ja tarkemmat havainnot viittasivat siihen, että maa oli pallonmuotoinen ja kellui avaruudessa, oli ilman muuta selvää, että se vastasi todellisuutta ja että Jumala oli tahtonut, että saamme sen selville.  

Tämän jo klassisen näkemyksen pohjalta voidaan yksinkertaisesti todeta: “Ahaa, tällä hetkellä näyttää siis siltä, että Jumala on tehnyt sen tuolla tavoin.” Tärkeintä ei ole miten maailma on syntynyt, vaan että hän on kaiken taustalla, kaiken perusta.

Ristiriita syntyy silloin, kun uskon ja tieteen kieliopit menevät sekaisin. Tästä on tietysti aivan tarpeeksi esimerkkejä, myös aivan viime ajoilta. Kristinusko ja luonnontieteellinen ajattelu näyttävät julkisessa keskustelussa usein kohtaavan toisensa kovin jyrkin ja mustavalkoisin asentein. Usko ja järki törmäävät toisiinsa sarvet järeästi kajahtaen niin kuin jakkihärät takavuosien Burana-mainoksessa

Epäilemättä on sellaisia uskovia, jotka tulkitsevat Uuden ajan tieteellisen kehityksen ja sille rakentuvan maailmankuvan jyrkäksi luopumiseksi ikuisista, jumalallisista totuuksista. Epäilemättä on myös niitä, jotka kokevat, että kysymyksessä on ollut ihmisen suuri vapaustaistelu taikauskoisten auktoriteettien ja hämärän mystisismin vallasta. He tietenkin ja riemuitsevat tuon kamppailun valoisista tuloksista. Näin on syntynyt aatteellisesti lukkiutunut vastakkainasettelu, josta on ollut vaikea päästä todelliseen keskusteluun.

Uskossa on kysymys kokonaisvaltaisesta asenteesta siihen maailmaan, joka on asetettuna (positum) ihmisten silmien edessä. Mutta uskonnolliselle uskolle ominainen asenne ei johdu ensisijaisesti maailman mitattavista ja punnittavista faktoista, vaan ennen kaikkea Jumalan kohtaamisesta. Näin syntyvä vuoropuhelu Jumalan kanssa ei sellaisenaan muuta maailman tosiasioita, vaan jäsentää ne uudella tavalla. Tätä kirkkoisä Augustinus tarkoitti sanoessaan: Uskon, jotta ymmärtäisin (Credo, ut intelligam). On ihmisiä, jotka sanovat näin: Usko on pelastanut minun järkeni, se on antanut minulle perspektiivin ja mielen tähän todellisuuteen, jonka keskellä elän ja jota yritän ymmärtää.

Augustinus oli erittäin hyvin perehtynyt aikansa filosofiaan ja tieteen silloisiin tuloksiin. Hänen kirjoituksistaan löytyy lausumia, joissa hän ottaa joihinkin niistä etäisyyttä. Yksittäisten sitaattien pohjalta hänet voidaan helposti luokitella tiedon ja tieteen halveksijaksi. Mutta kun lukee hänen tuotantoaan laajemmin, huomaa, että hän käyttää antiikin tietoa suvereenisti ja että moni kielteinen lausuma on tyypillistä retoriikkaa.

Sama pätee Tertullianukseen. Häneltähän tunnetaan kuuluisa lausuma, jossa hän kysyy, mitä yhteistä on Jerusalemilla ja Ateenalla, kalastajilla ja Akatemialla? Kirjallisessa tuotannossaan hän kuitenkin tosiasiassa käyttää kaikkea akateemista tietoaan sitä lainkaan halveksimatta. Kun siteerataan hänen suuhunsa pantua lausetta credo quia absurdum, ”uskon, koska se on järjetöntä”, se on tuossa muodossa tarkoitushakuinen, asiayhteydestä irrotettu pelkistys, jotta saataisiin omia tarkoituksia tukeva kuva hänen retoriikastaan:  Mitä Tertullianus itse asiassa on tarkoittanut, käy ilmi laajemmasta sitaatista:

Jumalan Poika on ristiinnaulittu, siinä ei ole hävettävää, koska sitä täytyy hävetä. Ja Jumalan Poika on kuollut, se on täysin uskottavaa, koska se on silkkaa hupsuutta. Ja hautaan laskettu on noussut ylös, se on varmaa, koska se on mahdotonta (crucifixus est dei filius, non pudet, quia pudendum est. Et mortuus est dei filius, prorsus credibile est, quia ineptum est. Et sepultus resurrexit, certum est, quia impossibile est).

Tertullianus tarkastelee asiaa juristin näkökulmasta: millainen todistajan lausunto on uskottava? Hänen retoriikkansa tähtäyspiste on tämä: kristillisen usko perustuu sellaisiin kokemuksiin, joita kukaan järkevä ihminen ei lähtisi sepittämään perustellakseen niillä oman uskonsa muiden uskojen rinnalla. Kertomuksen järjettömyys viittaa siihen, että se onkin tosi. Kun antiikin käsikirjoitusten variaatioista pyritään rekonstruoimaan todennäköisin alkuteksti, kielitieteilijät asettavat vaihtoehtoisissa tapauksissa yleensä etusijalle niin sanotun ”vaikeamman lukutavan”, sillä kopioitsijoilla on ollut taipumus korjata tekstejä kriittisissä kohdissa helpommin sulateltavaan muotoon.

On monia ihmiselle olennaisen tärkeitä asioita, joita ei voida tieteen hyväksymin menetelmin todistaa tiedoksi ja joihin ei siis edellä kuvatun näkemyksen mukaan pitäisi uskoa. Niiden varassa ihminen kuitenkin yleensä tekee elämänsä merkittävimmät ratkaisut. Positivistisen filosofia- ja tiedekäsityksen murtautuessa esille erityisesti 1800-luvun puoliväliin tultaessa  Søren Kierkegaard kirjoittaa – varmasti silloisen eurooppalaisen keskustelun innoittamana:

Jos omahyväinen äly, joka ylpeilee siitä, ettei salli itseänsä pettää, olisi oikeassa väittäessään, ettei ihminen saa uskoa mitään, mitä hän ei näe ruumiillisin silmin, niin olisi ennen kaikkea lakattava uskomasta rakkauteen. Ja jos ihminen menettelee siten peläten joutuvansa petetyksi, eikö hän juuri silloin tulekin petetyksi? Voihan joutua petetyksi monella eri tavalla: voi tulla petetyksi uskomalla sellaista, mikä ei ole totta, mutta voi tulla petetyksi myöskin siten, ettei usko sitä, mikä on totta. Ihmisen voi pettää silmänlume, mutta myöskin se älyllinen lume, se mielistelevä omahyväisyys, joka tietää olevansa suojattu kaikelta petokselta. Ja mikä petos lienee vaarallisempi? Kumman parantaminen on epävarmempi asia, senkö, joka ei näe, vai sen, joka näkee eikä kumminkaan näe? Kumpi on vaikeampaa: herättää nukkuva vai herättää se, joka valveillaan näkee unta olevansa valveilla?

Entä tieto ja usko silloin, kun on kysymys ihmisen konkreettisesta auttamisesta vaikkapa sairauksien parantamiseksi. Siinähän tieto ja osaaminen ovat dramaattisesti lisääntyneet.

Kirjailija Mauri Sariola julkaisi tuotantonsa alkuvaiheessa lääkäriromaanin Ei loitsu eikä rukous. Otsikko on otettu oppilaitaan ohjaavan professorin lausumasta: Tässä ei auta loitsu eikä rukous, vaan tietoon perustuva taito. Ohjeen taustalla on ehkä alitajuinen liittymä 1800-luvun ranskalaisen filosofin, Auguste Comten tulkintaan ihmiskunnan kehitysvaiheista: Ensin on hänen mukaansa ollut kauas esihistorian hämärään ulottuva magian aika – loitsujen ja loveen lankeamisen outo taikapiiri, johon vielä uskonto ja teologia hurskauksineen ja rukouksineen  kuuluu. Sitä olisi seurannut jo paljon lyhyempi järjestelmiä kehittelevän filosofian aika – tulvillaan korkealentoista metafyysistä spekulaatiota. Myös se olisi siis nyt jätetty taakse ja siirrytty positiivisen tieteen aikaan – puhtaaseen tietoon perustuvan taidon riemuvoittoon.

Yksi uuden ajan – tai oikeastaan uusimman ajan – myyteistä on se, että tieto olisi syrjäyttämässä uskon ja että tietoon perustuva taito ja vaikkapa rukous olisivat toisensa pois sulkevia asioita. Jos joku rakentaa elämänsä tämän myytin varaan, hänen valintansa on kunnioitettava, mutta ei siksi, että se nousisi tiedosta, vaan siksi, että se on hänen arvovalintaan nojaava vakaumuksensa. Myytti on kuitenkin ollut viettelevä, koska tieto ja taito ovat dramaattisesti lisääntyneet.

Ajaudumme modernin myytin johdattamana helposti vääriin vertailuihin, jos ja kun rinnastamme oman aikamme ja menneen ajan. Keskiajan hospitaalien suurissa potilassaleissa oli päätyseinällä suuri krusifiksi. Päivittäiset rukoushetket kuuluivat asiaan. Niiden ei kuitenkaan ollut määrä korvata lääkärin tietoja eikä taitoja. Ihmisten fyysistä puolta hoidettiin kaiken siihen mennessä hankitun tiedon ja taidon avulla, ei siis suinkaan loitsuin tai rukouksin. Usko ja rukous taas olivat potilaan henkistä puolta, sielua varten. Niissä heijastui syvä tunto ihmisen arvosta ja hänen päämääristään. Niissä rakennettiin perusluottamusta elämään, mutta myös rohkeutta katsoa silmästä silmään sen katoavaisuutta.

Olen viime aikoina lueskellut paljon myöhäisantiikin ja keskiajan teologien kirjoituksia. Jotkut niistä ovat katsauksia, joissa käydään tiiviisti läpi koko sen ajan keskeinen tieto – tavallaan ne ovat siis hakuteoksia. Niissä kerrotaan myös lääkintätaidosta. Teksteistä huokuu syvä kunnioitus sitä hiljalleen kumuloituvaa perinnettä kohtaan, joka rakensi Hippokrateen periaatteille ja jota heijastaa myös nykyinen lääkärin vala tai vakuutus.

Uskonto ja usko ovat näissä vanhoissa lähteissä luonnollisesti vahvasti näkösällä, mutta ne eivät korvaa tietoa eivätkä taitoa, kaikkea sitä, minkä ihminen on saanut ja saa käyttöönsä Luojansa lahjoittamalla järjellä ja kokemuksella. Tietoon perustuva taito ei syrjäytä rukousta eikä rukous tietoa eikä taitoa. Ne eivät ole vaihtoehtoja. Molemmat tarvitaan. Syitä ja seurauksia erittelevä scientia  ja siitä johdettu taito eli ars,  ovat sinällään mekaniikkaa – tätä sanaa nuo vanhat tekstit käyttävät.  

Ihmisen ruumis on kohde, jota voidaan tiedolla ja taidolla hoitaa miltei kuin jotakin koneistoa. Uskossa ja rukouksessa taas tulee esille sapientian eli viisauden ulottuvuus. Siinä ihminen ei ole koskaan kohde, vaan aina subjekti, persoona. Viisaus pohtii päämääriä ja merkityksiä, sitä, mikä on ainutlaatuista juuri ihmiselle. Molempien, scientian ja sapientian, on elettävä rinnakkain, toisiaan tukien. Silloin ne kertovat kokonaisvaltaisesta ihmisyydestä.

Raamatun tekstit ja kristillinen perinne arvostavat tietoa ja taitoa, mutta pitävät kohtalokkaana, jos ihminen kadottaa viisauden, siis sen syvän ja kokonaisvaltaisen perspektiivin, jonka Paavali tiivistää uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Näissä kolmessa  – siis uskossa, toivossa ja rakkaudessa  – löydän itsestäni sen, mikä erottaa minut kaikesta muusta luomakunnasta, vaikka olenkin siitä erottamaton osa. Minussa on ihmisenä ulottuvuus, jota ei voi palauttaa fysiikkaa, kemiaan eikä biologiaan. Sen haastamana en etsi kosmoksesta vain kaiken teoriaa, järkkymättömien matemaattisten lakien kristallia, syyn ja seurauksen rautaista jatkumoa, vaan ennen kaikkea mieltä ja merkitystä. Etsin sieltä jotain, joka voi sanoa minulle: sinä. Usko ja rukous avaavat sisimmän sille kaikkeudelle, joka ei vaikene vaan vastaa: sinä et ole sattuman oikku, vaan osa ikuisen jumalallisen rakkauden suunnitelmaa.

Olen yrittänyt sanoa, että tietävä ihminen ja uskova ihminen elävät keskellä yhtä ja samaa todellisuutta. Tieteen tutkima maailma on sama kuin uskon näkemä maailma. Tähän yhteen maailmaan ja kaikkeen, mitä siitä tiedetään, voidaan kuitenkin heijastaa erilaisia ja eri suuntiin vieviä uskonnollisia ja maailmankatsomuksellisia tulkintoja. Näiden tulkintojen lähde ei välttämättä ole vain ihmisen mielen sisällä, vaan kosmos ja sen elämä itsessään saattavat projisioida ne ihmisen mielen maailmaan.

Näissä tulkinnoissa ja niiden lähtökohdissa ihmisten tiet kuitenkin eroavat toisistaan. Todellisuus pysyy samana, mutta se merkitsee eri ihmisille eri asiaa. Maailmankatsomustaan tai uskoaan ihminen ei kuitenkaan vaihda rationaalisen päättelyn ajamana, vaan kääntymällä – joko äkkiä tai hitaasti kypsyen. Silti hän voi kokea, että juuri maailmankatsomus – tai uskonnollinen usko – vasta tuovat jonkinlaisen järjen tähän kokonaisuuteen.

Kuva: Tim Marshall@Unsplash.com. CC0.

Ylös