Pari kuukautta sitten Helsingin kaupungin toimintaohjeet aiheuttivat moninaisuuskeskustelussa pienimuotoista kohua, kun kaupungin työntekijöille tarkoitetut pukeutumisäännöt tulivat yleisemmin tunnetuksi. Kaupunki edellyttää, että työntekijöiden vaatteet täyttävät hygienia- ja turvallisuusvaatimukset, mikä rajoittaa sairaaloissa, keittiöissä ja yleisissä puistoissa työskentelevien henkilöiden pukeutumista.

Muissa työympäristöissä ollaan kuitenkin joustavia, ja käytännössä esimerkiksi kaupungin päiväkodeissa työskentelevät lastentarhanopettajat voivat halutessaan pukeutua niqabiin. Niqab on huntu, joka peittää kokon kehon ja kasvot siten, että vain silmien ympärillä oleva alue jää paljaaksi.

Tapaukset, jotka liittyvät yksilön uskonnollisuuden näkymiseen hänen hoitaessaan työtehtävää, herättävät keskustelua, ja esiin nousee useita erilaisia lähestymistapoja. Jotkut ovat huolissaan siitä, että niqab tekee näiden naisten osallistumisen yhteiskuntaan vaikeaksi ja näin heikentää naisten asemaa. Länsimaisesta viitekehyksestä käsin on ainakin aluksi vaikea uskoa, että niqabin käyttö voisi kovinkaan usein olla naisen oma vapaa valinta.

Osa keskustelijoista tuo esiin kommunikaatioon liittyviä kysymyksiä pohtimalla, haittaako kasvohuntu lastentarhanopettajia heidän kasvatustehtävissään vai ei. Kysytään, voiko niqabia käyttävä lastentarhanopettaja esimerkiksi kommunikoida tunteita kovin hyvin. Joidenkin huolenaiheena on tunnistamisen mahdollisuus ja turvallisuus – entä jos niqabin sisällä päiväkotiin saapuukin tuntematon henkilö?

Toiset taas arvelevat, että käytäntö loukkaa puolueettomien julkisten instituutioiden ideaa. He pitävät puolueettomuuden ideaa keskeisenä jokaisessa modernissa demokraattisessa valtiossa, jonka populaatioon lukeutuu monia eri uskonnollisia ja ei-uskonnollisia katsomuksia edustavia henkilöitä. He väittävät, ettei valtion tulisi asettua minkään uskonnon kannalle tai suosia uskonnollisuutta esimerkiksi sallimalla niiden näkyvyyttä julkisessa tilassa.

Viimeisen ajatuksen taustalta löytyy äärimmäisessä muodossaan esitetty, sekularismin ideologiaan liittyvä neutraaliuden ideaali. Tällöin ajatuksena on, että valtion, viranomaisten ja julkisten instituutioiden neutraalius uskontoja kohtaan johtaa kaikkien uskontojen tasapuoliseen kohteluun. Lähestymistapaa on pidetty tarkoituksenmukaisena monimuotoisuuden käsittelyssä: on väitetty, että tämä lähestymistapa omaksumalla ketään ei kohdella paremmin tai huonommin kuin muita, eikä ketään syrjitä tai marginalisoida. Tämä ajattelutapa on esimerkiksi Ranskassa käyttöön otetun niqabin kiellon taustalla.

Tapauksia, jotka liittyvät yksilön uskonnollisuuden näkymiseen yhteiskunnassa on lähestytty myös ”kohtuullisen mukautumisen” (reasonable accommodation) näkökulmasta. Tämä tarkastelutapa ei ole suomalaisessa julkisessa keskustelussa vielä kovinkaan yleinen, tai ainakaan terminologia ei näytä olevan meillä muodissa samalla tavalla kuin esimerkiksi Kanadassa tai Iso-Britanniassa.

Uskonnolliseen moninaisuuteen, uskonnonvapauteen sekä uskontoon ja oikeuteen erikoistuneen tutkijan Lori G. Beamanin mukaan kohtuullisen mukautumisen periaate kehittyi alun perin työoikeuden piirissä. Periaatteen avulla hahmotettiin, miten työnantajan pitäisi vastata työntekijöiden uskonnollisiin tapoihin liittyviin pyyntöihin: tulisiko työnantajan joustaa esimerkiksi vaatetuksen, pyhänvieton ja ruokavalion suhteen? Joustaminen katsottiin aiheelliseksi ”niin kauan kuin mukautuminen ei aiheuttanut työnantajalle kohtuuttomia vaikeuksia”.

Ajatus kohtuullisesta mukautumisesta on kuitenkin jo ajat sitten irtautunut työoikeuden kontekstista, ja siitä on tullut yksi tapa tarkastella ja hallita yhteiskunnan moninaisuutta. Mukautumalla kohtuullisesti lukuisiin erilaisiin uskonnollisiin ja kulttuurisiin tunnuksiin yhteiskunta osoittaa pitävänsä tärkeänä vähemmistöjen kunnioittamista ja uskonnonvapauden suojaamista.

Kohtuullista mukautumista voidaan tarkastella myös neutraaliuskielellä kutsumalla sitä ”positiiviseksi neutraaliudeksi”, millä tarkoitetaan ”oikeudenmukaisuutta tasapuolisuutena” (justice as even-handedness) ja sitä, että valtio on puolueeton inklusiivisella tavalla. Kohtuullisessa mukautumisessa valtion asenne uskontoihin ja muihin katsomuksiin on positiivinen. Uskonnollisten ja muiden katsomuksellisten yhteisöiden kanssa tehdään yhteistyötä, ja niiden edustajiin mukaudutaan tasapuolisesti kiinnittäen huomiota myös heidän erityistarpeisiinsa ja -intresseihinsä.

Kohtuullisen mukautumisen periaatetta on myös kritisoitu. Monet, Beaman mukaan lukien, ovat huomauttaneet, ettei ole itsestään selvää, mihin valtion on mukauduttava ja mihin ei. Missä määrin on mukauduttava suvaitsemattomiin mielipiteisiin tai valtion oikeusjärjestelmän rinnalla vaikuttaviin uskonnollisiin oikeusjärjestelmiin? Onko vaarana syöksykierre, jossa raja toisensa jälkeen rikotaan, ja lopulta päädytään eriarvoisuutta ylläpitävään tilanteeseen, jossa perusoikeuksia uhrataan toisten uskonnollisten oikeuksien hyväksi? Uhattuna voivat olla yhdenvertaisen kohtelun lisäksi erityisesti joidenkin seksuaaliset oikeudet, kuten esimerkiksi ruumiillinen koskemattomuus, oikeus valita itse kumppaninsa, oikeus valita haluaako olla seksuaalisesti aktiivinen vai ei, sekä yhteisymmärrykseen perustuva avioliitto.

Kohtuullisen mukautumisen mallit ovat riippuvaisia jonkinlaisista ryhmäidentiteetin ilmaisuista, ja vaarana on se, että luomme liian yhtenäisen kuvan esimerkiksi maahanmuuttajaryhmittymistä, sen sijaan, että tukisimme monia tapoja, joilla yksilöt ja ryhmät myöhäismoderneissa yhteiskunnissa omaa identiteettiään muodostavat. On myös kysyttävä, suoko kohtuullinen mukautuminen lähestymistapana valtaa pikemmin enemmistöille kuin vähemmistöille, siten että esimerkiksi suomalainen enemmistö määrittelee sen, mitä Suomessa saa tehdä, ja tietyn maahanmuuttajaryhmän enemmistö määrittelee sen, mitä tämän maahanmuuttajaryhmän sisällä saa tehdä, siten ettei muille kuin valtavirtakäsityksen mukaisille identiteeteille jää tilaa.

Tästä terävästä kritiikistä huolimatta kohtuullisen mukautumisen lähestymistapa rakentuu kuitenkin sen tärkeän huomion varaan, että valtioiden näennäisesti maalliset enemmistökulttuurit eivät onnistu kovinkaan hyvin tunnistamaan uskonnollisten ja ei-uskonnollisten vähemmistönäkemysten ja vähemmistöjen huolia, vaikka siihen pyrkisivätkin.

Yksi tapa käsitellä yllä mainittua syöksykierteen dilemmaa on kääntyä ihmisoikeuksien puoleen ja myös yleisemmin oikeusvaltioon sekä oikeudellisen järjestelmän tasapuoliseen “sokeaan oikeuteen” (blind justice) luottaen siihen, että ne tarjoavat meille malleja ja ratkaisuja, jotka varmistavat tasa-arvoisen kohtelun, syrjinnän ehkäisemisen ja tosiasiallisen yhdenvertaisuuden. Ihmisoikeuksien sanaston käyttäminen on yksi keskeinen tapa hallita oikeudenmukaisuudesta ja yhdenvertaisuudesta käytävää keskustelua. Mielestäni asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että se ratkaistaisiin pelkästään tähän sanastoon turvautumalla.

Vaikka oikeus määrittää ja muokkaa visiotamme ihmiselämästä, ihmisten toiminnasta sekä moninaisuudesta ja sen käsittelystä, on oikeudellinen suoja (vähemmistöjen suojaaminen mukaan lukien) kuitenkin ambivalentti asia. Laki ei nimittäin itsessään ehkäise syrjintää sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämä johtuu sitä, että oikeus pitää joitakin asioita merkityksellisinä samalla, kun se vähättelee muiden asioiden merkitystä. Jonkun on aina tehtävä oikeuden päätökset, ja tähän liittyy aina arvovalintoja ja todistusaineiston subjektiivista puntaroimista.

Sen lisäksi, että oikeus keskittyy syntyneiden kiistojen selvittelyyn ja yhteiskunnallisen elämän sääntelyyn, se on tapa hahmottaa sosiaalista elämää (species of social imagination). Meidän onkin siksi kysyttävä, miten asiat on muotoiltu, miten oikeudelliset päätökset uskonnollisen mukautumisen suhteen tehdään, kuka tekee nämä päätökset ja millä perusteella ne tehdään. Emme voi olettaa että oikeus olisi jotenkin kaikkien elämän yläpuolella. Lait ovat ihmisten tuotokset ja lain tulkitsijat ovat inhimilliset instituutiot joilla on erilaisia sidonnaisuuksia, joilla on vaikutus siihen, millaisia päätöksiä tehdään.

On myös huomattava, että vähemmistössä ei välttämättä aina ole pohjimmiltaan kyse lukumääräisestä heikommuudesta. Enemmistön ja vähemmistön ero ei ole ainoastaan kvantitatiivinen, vaan enemmistö voidaan pikemminkin ymmärtää ”vakiona” ja ”kaiken arvioinnin perustana, jota vasten kaikkea muuta voidaan arvioida ja jonka kautta kaikelle muulle määrätään niiden ’oikea’ sosiaalinen sijainti”. Vähemmistössä on siis kyse ei-dominoivasta asemasta. Näin on periaatteessa myös mahdollista, että pienen vähemmistön kulttuurista muodostuukin suurempaa väestönosaa dominoiva.

Kun otamme huomioon edellä kuvatut seikat mukaan lukien vähemmistön luonteen ei-dominoivana asemana, meidän on analysoitava erilaisia uskonnollisia ja muita vakaumuksia koskevia käsityksiä kriittisesti. On tarkkailtava, millaiset käsitykset ohjaavat oikeutta, kun otetaan kantaa moninaisuuteen ja siihen, minkälaista vapauden tilaa yksilöille ja ryhmille tulisi taata esimerkiksi uskonnollisissa kysymyksissä. Millä tavoin oikeus myötävaikuttaa enemmistö- ja vähemmistöasemien luomiseen ja ylläpitämiseen, ja mitä tästä seuraa Suomessa ja muualla? Toisin sanoen, mitkä käsitykset uskonnoista ovat määräävässä asemassa, kun on kyse oikeudesta, ja miten nämä käsitykset vaikuttavat uskonnon sääntelyyn ja moninaisuuden hallintaan? Edistävätkö vai haittaavatko ne uskonnollisia ei-dominoivia asemia?

Viime vuosina tutkijat, allekirjoittanut mukaan lukien, ovatkin kriittisesti tarkastelleet nykyisen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden näkemystä uskonnosta, tämän näkemyksen rajoja ja painotuksia sekä sitä, millä tavoin uskontoa koskevat näkemykset ovat yhteydessä esimerkiksi tiettyihin käsityksiin valtiosta, oikeudesta, kansalaisuudesta ja uskonnon roolista yhteiskunnassa.

Palatakseni niqab-esimerkkiin on esimerkiksi selvää, että siinä missä Helsingin kaupunki on ottanut pragmaattisen ja varsin sallivan kannan pukeutumissääntöihin, reaktio Euroopan ihmisoikeuslainsäädännössä voisi hyvinkin olla pukeutumista rajoittavampi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on nimittäin nykyisessä oikeuskäytännössään kuvaillut tämän kaltaisia asioita perusoikeuksien ja yhteismitattomien arvojen konflikteina ja osoittanut vain vähäistä ymmärrystä hunnutettujen naisten ja tyttöjen näkökulmiin.

On selvää, että oikeudellisten instituutioiden on ”puututtava” uskonnollisiin käytäntöihin, sillä niiden tehtävänä on toimia sovittelijana toisilleen vastakkaisten vaatimusten ja keskenään kilpailevien intohimojen välillä. Oikeudellisten instituutioiden on otettava kantaa ja osallistuttava ’pyhän’ sosiaalisesti hyväksyttävien muotojen jatkuvaan uudelleenmäärittelyyn. Tämä on legitiimi tehtävä. Mutta kysymys on, millä tavoin ratkaisuja etsitään ja miten vähemmistönäkökantoja otetaan huomioon oikeudessa, koulutuksessa, työpaikoilla ja yleisessä tilassa laajemminkin. Ratkaisuja tehtäessä pitäisi antaa tilaa erilaisille visioille yhteiselämästä ja tasa-arvoisesta kohtelusta ja arvioida ne sisällöllisesti. Myös oikeuden tämänhetkiset arvositoumukset ja visiot on syytä arvioida uudelleen.

Samalla kun otetaan huomioon muiden yksilöiden, ryhmien ja yhteiskunnan tarpeet, intressit ja oikeudet, on tärkeää tuoda asiaan kuuluvalla tavalla julki nimenomaan uskonnollisten vähemmistöryhmien ja niiden kannattajien näkökulmia. On myös tärkeää tuoda julki niiden henkilöiden näkökulmat, jotka löytävät itsensä uskonnollisesta ei-dominoivasta asemasta ilman, että välttämättä samastuvat minkään institutionalisoidun uskonnon edustajaksi.

Kuten sosiologit ovat huomauttaneet, nykyajan ihmiset luovat ja uudistavat jatkuvasti omaa identiteettiään (uskonnollinen identiteetti mukaan lukien) ja ilmaisevat sitä eri tavoin. Vaikka identiteetti rakennetaan vuoropuhelussa toisten kanssa, ei kuitenkaan kyse ole sopeutumisesta ulkopuolelta tuleviin malleihin, vaan siitä, että kunkin yksilön subjektiivisuudesta “on tullut ainutlaatuinen merkityksen ja auktoriteetin lähde”. Tämä yksilöllistyminen liittyy myös siihen, millaisia perusteluja ihmisillä on erilaisten symbolien, kuten tiettyjen vaatteiden (esimerkiksi niqabin), käytölle.

Muualta maailmasta löytyy varmasti hyviä käytäntöjä, joita voidaan hyödyntää myös suomalaisessa kontekstissa ja joiden perusteella voidaan tutkia mahdolliset tarpeelliset lainmuutokset. Mikä tärkeintä, toimivien esimerkkikäytäntöjen avulla voidaan yhdessä kehittää tilanteisiin sopivia ja joustavia ratkaisuja, joissa vältetään oikeuden suosimat jäykät joko–tai-asetelmat (eli se, että jokin joko on rikkomus tai ei ole) ja identiteettien jäädyttäminen (eli se, että identiteettien kehittymiselle ja muuttumiselle ei jää tilaa).

Esimerkkinä voidaan palata Beamanin ajatteluun. Hän on lanseerannut puheen ”syvästä tasa-arvoisuudesta” (deep equality) päästääkseen yli edellä kuvatuista kohtuullisen mukautumisen ja muun oikeudellisen kielen ongelmista. ”Meidän on keskityttävä elettyyn ja hauraaseen prosessiin eli siihen,miten ihmiset mikrotasolla, jokapäiväisessä elämässään onnistuneesti käsittelevät moninaisuutta ja tulevat toimeen erilaisuuden kanssa. Meidän on opittava näistä mikrotason monista positiivisista esimerkeistä.

Käytännössä ihmisillä on mikrotasolla toki myös negatiivisia kokemuksia Niqabista: ihmiset voivat esimerkiksi kokea vaikeaksi saada kontaktia Niqabia käyttäviin henkilöihin, kun kasvot jäävät näkymättömiin. Vuorovaikutus esimerkiksi päiväkodissa Niqabia käyttävien henkilöjen kanssa on kuitenkin hyvä tilaisuus ylittää tämä vaikeus ja ymmärtää, että jokaisen Niqabin sisältä löytyy aito ja tunteva ihminen.

Yksi Beamanin esiin nostama rohkaiseva mikrotason esimerkki kertoo kohusta, joka syntyi, kun quebeciläisessä mediassa pyöri kuva kahdesta Niqabia käyttävästä lastentarhanopettajasta. Ne lasten vanhemmat, joiden lapsia kyseiset lastentarhaopettajat hoitivat ja kasvattivat, vastasivat tähän kohuun lähettämällä medialle julkisen kirjeen, jossa he myönsivät itsellään olleen epäluuloja, mutta ennen kaikkea ylistivät lastensa saama rakkautta ja erinomaista hoitoa. He myös nostivat kirjeessään esille, että lastentarhaopettajat ja vanhemmat olivat yhdessä sitoutuneet siihen, mikä oli lapsille parasta ja heidän etunsa mukaista.

Tämä osoittaa, miten mukautuminen voi käytännössä tapahtua ilman, että tarvitaan mallia, jossa Niqabin käyttö olisi aina tilanteesta ja henkilöiden toimintatavoista riippumatta joko kielletty tai sallittu. Ja äärimmäisen tärkeää olisi tässä että Niqabia käyttävien naisten (ja niiden naisten, jotka ovat päättäneet olla sitä käyttämättä) tulisi päästä itse ääneen.

Esimerkkejä kirjallisuudesta:

Gozdecka, Dorota & Kmak, Magdalena (Eds.), Europe at the Edge of

Pluralism. (Intersentia, 2015).

Lori G. Beaman, ’Deep Equality as an Alternative to Accommodation and Tolerance’, Nordic Journal of Religion and Society (2014), 27 (2): 89–111.

Lori G. Beaman (ed.), Reasonable Accommodation: Managing Religous Diversity (UBC Press 2013).

Marie-Claire Foblets & Katie Alidadi (eds.), Summary Report on the RELIGARE Project (2013).

Lawrence Rosen, Law as Culture (Princeton University Press, 2006).

Russell Sandberg (ed.), Religion and Legal Pluralism (Ashgate 2015).

Leena Sorsa, Kirkkona valtiossa: Katsaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtiosuhteen edellytyksiin ja uudistuspaineisiin. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 41 (Kirkon tutkimuskeskus 2015).

Kuva: Michał Huniewicz@Flickr.com. CC BY 2.0.