Jumalasta voi ja pitää puhua. Jumala tulee kirjoittaa isolla alkukirjaimella ja hänestä pitää puhua paitsi sanomalehtien palstoilla, myös kirkkosaleissa. Jumalasta puhuminen on samaan aikaan järkevää ja mystistä. Hänestä puhuminen on tarkoitettu kaikille, niin älykölle kuin rahvaallekin. Näin väittää dosentti ja kirkkoherra Sammeli Juntunen uudessa kirjassaan Jumalasta voi puhua.

Savonlinnan seurakunnan kirkkoherran Sammeli Juntusen kirjan mukaan nykyisessä aateilmastossa Jumalasta puhuminen on monien mielestä vaikeaa, jopa mahdotonta. Myös evankelis-luterilaisen kirkon sanomassa puhe Jumalasta ja Jeesuksen tuomasta pelastuksesta jää Juntusen mukaan usein sivuasiaksi, kun kirkko keskittyy sen sijasta puhumaan esimerkiksi “uskosta hyvän tekemiseen”. Juntunen on aiemminkin kritisoinut kirkollisen opetuksen epäselvyyttä esimerkiksi kirjassaan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010). “Jumalasta voi puhua” kirjassaan Juntunen puolustaa Jumalasta puhumisen mahdollisuutta ja merkitystä monia eri kritiikkejä vastaan.

Miksi Jumalasta olisi mieletöntä puhua?

Mahdottomuuteen puhua Jumalasta on esitetty monia syitä. Olennaista on, että monesta eri syystä on menetetty luottamus siihen, että jumalapuhe voisi olla totta, tai että Jumalaa koskevien näkemysten totuusarvosta voitaisiin jotenkin keskustella, kun Jumalaa ei kuitenkaan voida esimerkiksi havainnoida luonnontieteellisesti. Näin jokaisen näkemys Jumalasta muodostuu varsin satunnaisesti. Juntunen kuvaa tätä kritiikkiä alkusanoissaan seuraavasti:

Kaikki jumalapuhe nousee puhujan omasta historiallisesta, kulttuurisesta ja psykologisesta tilanteesta. Siksi jumalia tai jumalakuvia on lukemattomia, yhtä monta kuin erilaisiin jumaliin uskovia. (s. 7)

Jumalasta puhuminen tänä päivänä Juntusen mukaan hukkuu kakofoniaan. Jokaisella on oma mielipide ja jokainen myös voi esiintyä ”asiantuntijana”. Mitä kummallisimmat kannanotot saavat hetkessä huomiota. Tämän vastapainoksi kirkkokin on jumalapuheen sijaan alkanut painottamaan hiljaisuutta. Juntunen myöntää hiljaisuuden merkityksen uskonnollisessa mystiikassa, mutta hänen mukaansa hiljaisuuden tarkoituksena on myös kuunnella, mitä Jumala haluaa sanoa. Kirkon sanoma nimittäin pohjautuu ennen kaikkea ”sanaan”, ei hiljaisuuteen.

Jumalapuheen mielettömänä pitämistä voidaan perustella myös Jumalan olemukseen liittyvillä näkemyksellä. Koska Jumala ylittää aineellisen todellisuuden ja kaikki inhimilliset käsitteet, myöskään kristillisen uskontunnustuksen ei nähdä tavoittavan todellista uskon kohdetta sinänsä. Pohjimmiltaan uskontunnukset ovat tämän näkemyksen mukaan vain esimerkiksi uskonyhteisön uskonnollisen tunteen kuvausta, eivät niinkään Jumalan itsensä kuvausta. Juntusenkin mukaan Jumala on toki aina suurempi, kuin voimme kuvailla, mutta samalla Juntunen puolustaa myös Jumalan mahdollisuutta ilmoittaa itsensä ihmiselle, jonka on luonut kuvakseen. Jumalapuheen keskeisinä mahdollistajina toimivat Jumalan ilmoitus luonnossa, Kristuksessa ja Pyhän Hengen kautta.

Juntusen kieltä käyttäen, hän etenee uskon esikäyskentelystä, luonnollisesta teologiasta eli kirkon porstuasta sisälle kirkkosaliin. Luterilaisessa teologiassa on joskus vierastettu luonnollista teologiaa, jossa pyritään esittämään Jumalaan viittaavaa, järjen ymmärrettävissä olevaa todistusaineistoa. Juntusen mukaan tieto Jumalasta Luojana on kuitenkin mahdollista myös Jumalan luonnossa tapahtuvan ilmoituksen välityksellä, tuntematta esimerkiksi Raamattua, ja tämä sopii myös luterilaisuuteen. Tällainen luonnollinen teologia ei kuitenkaan Juntusen mukaan riitä syvempään Jumalan tuntemiseen ja jumalayhteyteen, vaan tarvitaan Jumalan ilmoitusta Kristuksessa ja Pyhän Hengen kautta. Luonnollinen teologia voi johdattaa kirkon eteiseen, mutta sieltä on olennaista siirtyä kirkkosalin puolelle.

Jumalasta voi puhua luomakunnan vuoksi

Juntunen ihmettelee, miksi kirkossa ei hyödynnetä enempää luonnollista teologiaa. Kirkon jumalapuheessa tulisi ottaa vakavasti ajantasainen tieteellinen tutkimus ja kommunikoida sen kanssa aktiivisesti. Jos voidaan osoittaa, että jumalapuhe liittyy havaittavissa olevaan todellisuuteen, tämä tekee jumalapuheen ymmärrettävämmäksi. Luomakunta puhuu jo itsessään Jumalasta – siispä voimme puhua Jumalasta. Koska Jumalasta on todisteita, hän ei ole vain ihmisen toiveajattelun tuotos. Todisteiden ei kuitenkaan Juntusen mukaan tarvitse olla kaikkia ihmisiä vakuuttavia, jotta ne voisivat olla arvokkaita. Jo heikompikin todistusaineisto ja uskon linkittäminen havaittavaan todellisuuteen riittää tekemään uskosta Jumalaan järkevämpää kuin vaikkapa uskosta keijuihin tai joulupukkiin. Näihinkin uskoa Jumalaan on joskus verrattu.

Samaan aikaan Juntunen kritisoi niin sanottuun NOMA-periaatteeseen (non-overlapping magisteria) pitäytyviä teologeja, joiden mukaan tiede ja usko ovat toisistaan erillisiä alueita. Ongelmaksi siinä muodostuu Juntuselle se, että puhe tosiasioista ja totuudesta jää helposti luonnontieteen yksinoikeudeksi, ja usko jää vain tunteen asiaksi. Koska Jumala on kaiken Luoja, on Juntusen mukaan järkevää ajatella, että usko liittyy myös näkyvään todellisuuteen. Niinpä uskonnolla ja tieteellä on myös yhteinen alue, joka voi mahdollistaa hedelmällisen vuoropuhelun. Uskonto ja tiede oikein ymmärrettyinä voivat täydentää sitä kokonaiskuvaa, joka ilman toista jäisi muodostumatta.

Esimerkkeinä luonnollisesta ilmoituksesta Juntunen nostaa esiin erityisesti luonnontieteen verrannollisuuden luomiskertomuksen kanssa ja luomakunnan sisältämän suunnitelmallisuuden. Juntunen nostaa esiin argumentin siitä, että alkuräjähdysteoria muistuttaa Raamatun kertomusta luomisesta. Jumala on luonut kaiken ei-mistään ja tätä hetkeä ennen ei ollut olemassa muuta kuin Jumala. Erona tässä luonnontieteen selitykseen on, että alkuräjähdysteorian avulla ei päästä singulariteettiä edemmäksi. Tiede ei siis voi saada luonteensa vuoksi selville syytä vaan seuraukset. Se voi vastata kysymykseen “miten” muttei kysymykseen “miksi”.

Keskustelussa luonnon suunnitelmallisuudesta Juntunen puolustaa älykkään suunnittelun ajatusta ja omaksuu näkemyksen ohjatusta evoluutiosta. Juntunen siis torjuu luomiskertomuksen kirjaimellisen tulkinnan, jota esimerkiksi nuoren maan kreationistit puolustavat. Luomiskertomus on tarkoitettu tekstin syntyhetkenä ymmärrettäväksi kuvaukseksi maailman synnystä, eikä siitä tule etsiä vastauksia nykyajan luonnontieteelliseen keskusteluun. Silti tekstin teologinen viesti Jumalasta luojana pitää edelleen paikkansa. Juntunen kritisoi silti myös luonnontieteen piirissä heikkoina pitämiään teorioita, esimerkiksi multiversumiteoriaa, joka Juntusen mukaan on pikemminkin filosofista spekulaatiota kuin luonnontiedettä.

Älykkään suunnittelun ajatuksen mukaan biologisten rakenteiden selityksenä tuo mieleen “aukkojen Jumalan” kritiikin, jonka mukaan Jumalaa ei tule asettaa selitykseksi tieteellisten teorioiden aukkoihin, kuten vaikkapa elämän synnyn selitykseksi. Juntunen ei pidä tätä kritiikkiä hyvänä, vaikka onkin samaa mieltä siitä, että luonnontiede ja teologia toimivat pääosin eri tasoilla. Juntunen erottaa Tuomas Akvinolaista seuraten ensisijaisen syyn (causa prima) ja toissijaiset syyt (causae secundae) toisistaan. Tämän erottelun mukaan luonnontiede ja filosofia operoi pääasiassa toissijaisten syiden parissa ja teologia pääsääntöisesti ensisijaisen syyn parissa. Näin siis luonnontieteen ja filosofian havainnot ja löydöt ovat Jumalan vaikutusta jonkun välillisen syyn, kuten luonnon lainalaisuuksien, esimerkiksi evoluutiivisten mutaatioiden kautta. Teologia lähestyy usein ensisijaista vaikuttavaa syytä, Luojaa, suorempaan.

Aukkojen Jumala -kritiikissä oletetaan välillä, että Jumala voi toimia vain joko luonnonlakeja ylläpitämällä tai puuttumalla luontoon niiden ylitse. Juntusen mukaan Jumala kuitenkin toimii molemmilla tavoilla. Aukkojen jumala -kritiikki ampuu ohi, sillä ihmisten tieteelliset löydökset itsessään ovat todisteita luomakunnan ihmeellisyydestä. Luonto toimii niin järjestelmällisesti ja matemaattisella tarkkuudella, että sitä voi tutkia. Ihmisjärki käyttää tätä samaa matematiikkaa tutkiessaan luontoa. Toisaalta Juntusen mukaan Jumala voi toimia joskus myös luonnonlait ylittävällä tavalla, ja hänen mukaansa todisteet viittaavat siihen, että tällaista ohjausta on tarvittu evoluutiossa.

Juntusen mukaan luonnollisen teologian mahdollistajana toimii myös ihmisen olemus. Ihminen järjellisenä olentona on ihme ja tietoisuuden olemassaolo viittaa Jumalaan. Juntusen mukaan myös luonnollinen moraalilaki viittaa Jumalaan moraalilain antajana. Tämä ei tarkoita sitä, että vain Jumalaan uskova voisi olla moraalisiin valintoihin kykenevä olio, vaan sitä, että moraalisten velvoitteiden objektiivista, ihmisten mielipiteistä riippumatonta olemassaoloa on vaikea perustella, jos Jumalaa universaalina lain antajana ei ole olemassa. Tästä argumentista löytyy kattavampi esitys täältä ja täältä.

Juntusen luterilaisen jumalapuheen kannalta keskeistä on myös muistaa, että etiikka ilman evankeliumia jää vielä vajaaksi. Se johtaa joko tekopyhyyteen, jossa ihminen yrittää olla parempi kuin sydämessään todellisuudessa onkaan tai sitten se johtaa epätoivoon ihmisen ymmärrettyä Jumalan vaativan enemmän kuin mihin ihminen kykenee.

Kumpikaan vaihtoehto ei ole tyydyttävä. Siksi etiikka sellaisenaan jättää meidät kirkon kylmään porstuaan. Etiikan lisäksi Juntunen käy läpi muita ihmisen kokemusmaailmaan liittyviä uskon esikäyskentelyn muotoja, kuten kauneuden, kärsimyksen ja kuoleman kokemuksiin liittyviä tunnusteluja.

Jumalan kosketuspinta todellisuuteemme inkarnaation kautta

Juntusen mukaan Jumalasta on mahdotonta puhua tyydyttävällä tavalla, jos hänellä ei ole kosketuspintaa historiaamme. Siksi oppi inkarnaatiosta, Jumalan ihmiseksi tulosta, on jumalapuheen kannalta tärkeä. Inkarnaatiossa Jumala Juntusen mukaan kieltäytyy vaikenemasta ja ylittää sen metafyysisen kuilun, joka Luojan ja luodun välillä on. Näin ymmärrettynä jumalapuhe lakkaa olemasta vain yksilön subjektiivista puhetta jostakin toivomastaan kohteesta. Jeesuksessa, historiassamme olleessa Jumalassa, voimme oppia tuonpuoleisesta Jumalasta inhimillisen todellisuutemme kautta. Mitä puhumme Jeesus Nasaretilaisesta, puhumme tuonpuoleisesta Jumalasta, koska kyseessä on sama inkarnoitunut Jumala.

Jeesus Nasaretilaisessa ei ole enää kyse vain ideasta sinänsä, vaan persoonasta. Tässä Juntunen käyttää termiä kondeskenssi, joka tarkoittaa jonkun laskeutumista alas toisen tasolle. Näin Jeesuksessa majesteettinen Jumala ja moraalisen perustan antanut tuomari alentuu langenneen ihmisen tasolle. Ylittäessään tämän eettisen kuilun tapahtuu langenneen todellisuuden konkreettinen kohtaaminen. Tässä kohtaa olemme siirtyneet jo uskon esikäyskentelystä kirkon porstuassa kirkkosalin puolelle. Sinne astuva voi kokea lämpöä ja mielekkyyttä. Kirkkosalin puolelle monet esikäyskentelijät eivät kuitenkaan halua astua ja myös esikäyskentely käy ajan myötä sellaisenaan tyhjäksi.

Juntunen käy lyhyesti läpi keskeisiä ylösnousemuksen apologiaan liittyviä argumentteja. Niiden myötä on Juntusen mukaan mahdollista ymmärtää, että Jumalan pelastusteko on historiassamme tapahtunut tosiasia. Näin jumalapuhe ei jää toiveajattelun tasolle vaan se kohdistuu uskon kohteeseen. Juntunen pitääkin uskon selittämistä tärkeänä, jotta kirkon jumalapuhe auttaisi ihmisiä ymmärtämään, mistä tässä kaikessa onkaan kysymys.

Juntusen mukaan uskon mahdollistaja on Pyhä Henki, jonka kautta usko saadaan. Siksi jumalapuhe onkin enemmän yksisuuntaista, jossa kohde ottaa vastaan, kuin dialogia. Koska kristinuskoon kuuluu olennaisesti oppi ihmisen langenneisuudesta, ihminen turmeltuneisuudessaan ei aina osaa esittää edes oikeita kysymyksiä. Siksi hän ei niinkään tarvitse totuuden äärellä sokraattista ”kätilöä”, vaan ”Vapahtajaa”. Toisinaan onkin Juntusen mukaan niin, ettei ihminen halua ottaa sanomaa vastaan, vaikka ymmärtäisikin sen, sillä ihmisellä on langenneena taipumus torjua Luojansa apu ja halu pärjätä omillaan. Pyhä Henki haluaakin sanoa kuulijalle myös epämiellyttäviä asioita, sillä ne ovat totta.

Yhteenvetoa

Sammeli Juntusen kirja on varsinkin suomalaisen keskustelun kannalta hyvä ja tuore puheenvuoro. Juntunen onnistuu omalla provokatiivisella tyylillään haastamaan ilmapiirin, jossa Jumalasta puhuminen on vaikeaa. Teos avaa tietä keskustelulle Jumalasta niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin. Väitteiden suoruus ja kristinuskon peittelemätön esitys haastaa lukijankin ottamaan kantaa oleellisiin kysymyksiin. Vaikka lukija haluaisi korostaa Jumalan salattua luonnetta Juntusta enemmän, on myös Jumalaa todella tavoittavan puheen mahdollistavat tekijät tärkeä ottaa huomioon. Jos ei ole mitään perusteita puhua Jumalasta, emme voi puhua myöskään siitä, kuinka Jumala ylittää ymmärryksemme. Ilman totuutta tavoittelevaa jumalapuhetta kirkosta ei jää paljoa jäljelle.

Laajemminkin luonnollisessa teologiassa on mielestäni usein se ongelma, ettei siirtymää luonnollisesta teologiasta kirkolliseen jumalapuheeseen aina kuvata riittävän selvästi. Juntunen kuitenkin kuvaa tämän siirtymän hyvin ja tekee näkyväksi monien uskon “esikäyskentelijöiden” ongelman: Monien mielestä yksittäiset argumentit jumaluskon puolesta ovat ihan kiinnostavia, mutteivät riittäviä. Kirkkosalin puolelta katsottuna tästä voidaan Juntusen teoksen perusteella olla samaa mieltä. Kirja auttaa ymmärtämään luonnollisen teologian argumenttien paikan oikein. Kirkon porstuasta kirkkosaliin siirtyessä kaikki asettuu omalle paikalleen ja usko muuttuu todisteiden pohdinnasta henkilökohtaisemmaksi, kun saarnattu sana haastaa myös elämän muutokseen ja sakramentit ravitsevat uskoa. Tämä luonnollisen teologian ja kirkollisen teologian suhteen kuvaus oli mielestäni vakuuttava ja myös omaan kokemukseeni sopiva. Pelkkä luonnollinen teologia ei tunnu täysin vastaavan ihmisen uskonnolliseen etsintään.

Suuremman yleisön tavoittamisen kannalta on haasteellista, että Juntunen käyttää niin paljon teologian sisäistä kieltä. Kirja vaikuttaa olevan ensisijaisesti kirjoitettu suomalaisen teologisen keskustelun korjaamiseksi, ja näin ollen se voi tuntua vaikeasti lähestyttävältä teologista keskustelua vähemmän tunteville. Teologina koin kirjan lukemisen kuitenkin antoisaksi ja pidin sen perusteluja vakuuttavina. Toivoisinkin, että varsinkin teologit lukevat kirjan. Uskon, että jos papit Juntusen ohjeiden mukaan enemmän hyödyntäisivät luonnollista teologiaa jumalapuheessaan, tämä tekisi jumalapuheesta ymmärrettävää myös kirkkosalin ulkopuolisille. Toisaalta luonnollinen teologia voisi tulla ymmärrettävämmäksi kristityille, jos luonnollisen teologian puolustajat suhteuttaisivat sen tarkemmin kristilliseen uskoon, kuten Juntunen tekee.

Sammeli Juntunen: Jumalasta voi puhua (Perussanoma 2015), 250 s.

Kuva: Jason Rosewell@Unsplash.com. CC0.