Klassinen fysiikka näkee maailman kellokoneistona, jossa yksi asia seuraa toisesta fysikaalisena välttämättömyytenä. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miten Jumala voi toimia maailmassa rikkomatta luonnonlakeja. Tässä artikkelissa tutkitaan kuinka ihmeet ja luonnonlait voidaan yhdistää.

Useat teologitkin ovat todenneet, että luonnontiede tekee ihmeisiin uskomisesta jotenkin vaikeampaa. Esimerkiksi Rudolf Bultmann (1884-1976) totesi, että “on mahdotonta käyttää sähkövaloja, radiolähettimiä ja modernia lääketiedettä sekä samaan aikaan uskoa Uuden testamentin maailmaan, joka on täynnä henkiä ja ihmeitä.”

John Macquarrie (1919-2007) toteaa johdatuksessaan systemaattiseen teologiaan, että ”perinteinen ihmeen käsite on yhteensovittamaton nykyisen luonnontieteen ja historian ymmärryksemme kanssa. Tieteessä oletetaan, että maailman sisäiset tapahtumat voidaan selittää viittaamalla maailman sisäisiin tekijöihin.”

Ovatko nämä tulkinnat kuitenkaan vääjäämättömiä seurauksia luonnontieteestä, vai pikemminkin filosofiaa? Yleensä ihmeuskon kritiikissä viitataan myös muihin tekijöihin kuin luonnontieteeseen ihmeuskon vastaisina. Esimerkiksi pahan ongelma on keskeinen syy olla uskomatta ihmeisiin. Kysytään esimerkiksi: jos Jumala voi tehdä ihmeitä, miksei hän tee niitä enempää? Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin luonnontieteen ja ihmeiden väliseen suhteeseen. Esittelen kaksi eri tapaa vastata väitteeseen, että determinismi (eli fysikaalinen välttämättömyys, jossa asiat seuraavat vääjäämättä toisistaan) luonnontieteissä ja usko ihmeisiin ovat ristiriidassa. Ensimmäinen tapa muuttaa käsitystämme luonnon prosessien deterministisestä luonteesta, toinen keskittyy luonnontieteen filosofiseen tulkintaan.

Uusi luonnontiede teologian avuksi?

Teologian ja luonnontieteen välisessä keskustelussa kysymystä Jumalan toiminnan luonteesta on kartoitettu erityisesti Divine Action -tutkimushankkeessa, jota johtivat vuosien 1988 ja 2003 välillä Kalifornian Berkeleyssä sijaitseva Center for Theology and the Natural Sciences sekä Vatikaanin observatorio. Projekti sai kansainvälistä mediahuomiotakin, ja paavi Johannes Paavali II oli läsnä sen avauksessa. Tarkoituksena oli selvittää yleisellä tasolla, miten Jumalan toiminta maailmassa voidaan ymmärtää nykyisen luonnontieteellisen ymmärryksen kanssa sopusoinnussa olevalla tavalla. Kysymys ihmeistä ei ollut keskiössä, mutta projektissa kuitenkin pidettiin luonnonlakien ei-determinististä luonnetta apuna teologialle.

Klassinen, newtonilainen luonnontiede oli luonteeltaan determinististä. Uudessa luonnontieteessä varsinkin kvanttimekaniikka kuitenkin teki tilaa satunnaisuudelle maailmassa. Kvanttimekaniikasta on olemassa useita erilaisia tulkintoja, mutta ”kööpenhaminalaisen tulkinnan” mukaan yksittäiset kvanttitilat ovat satunnaisia, vaikka makrotasolla kvanttien liikkeestä syntyykin säännöllisiä kuvioita.

Divine Action -projektin johtajan, fyysikko Robert J. Russellin mukaan kvanttimekaniikka avaa tietä uudenlaisella käsityksellä Jumalan toiminnasta. Perinteisesti ajateltiin, että Jumala voi toimia vain joko ylläpitämällä luonnonlakeja tai rikkomalla niitä ihmeiden muodossa. Russell kuitenkin huomauttaa, että koska kvanttitilat ovat satunnaisia, Jumala voi vaikuttaa maailmassa kvanttitason välityksellä tarvitsematta rikkoa luonnonlakeja. Jumalan tarvitsee vain määrätä tarpeeksi monen yksittäisen kvantin tila saadakseen aikaan makrotason muutoksia. Tällainen ”non-interventionistinen” Jumalan toiminta kvanttitasolla voi Russellin mukaan selittää senkin, kuinka Jumala voi ohjata evoluutioprosessia tieteelle näkymättömällä tavalla.

Ongelmana mallin soveltamisessa ihmeisiin on esimerkiksi se, että jotkut kvanttitapahtumat (kuten veden muuttuminen viiniksi) saattavat olla turhan epätodennäköisiä tapahtuakseen edes miljardien vuosien pituisen kosmisen historian aikana. Jumala toki voisi saada ne aikaan rikkomatta luonnonlakeja pelkästään toimimalla kvanttitasolla. Meidän näkökulmastamme näin epätodennäköinen tapahtuma vaikuttaisi silti ainakin kaikkien todennäköisyyksien lakien vastaiselta ja poikkeaisi kvanttiteorian ennusteista toisella tavalla kuin esimerkiksi Russellin kuvaamat ohjatut mutaatiot. Ehkä juuri tämän vuoksi Russell ei itse sovellakaan malliaan ihmeisiin, vaan ajattelee Jumalan toimivan maailmassa kvanttitason lisäksi myös luonnonlait ylittävien interventioiden kautta.

Arvostan pyrkimystä luonnontieteen ja teologian väliseen keskusteluun Jumalan toiminnasta – esimerkiksi Russellin malli Jumalan toiminnasta kvanttitasolla on tässä mielessä mielenkiintoinen ja hedelmällinen, samoin keskustelu emergenssistä. Minulle teologina ongelmana on kuitenkin se, että kun harva fyysikkokaan ymmärtää kvanttiteorian hienouksia täysin, teologina tuntuu vaikealta lähteä väittelemään niiden yksityiskohdista tai perustaa uskoa ihmeiden mahdollisuuteen juuri fysiikkaan. Me teologit haluaisimme kyetä keskustelemaan ihmeistä tasolla, josta meillä on enemmän asiantuntemusta, siis filosofian ja teologian tasolla. Luonnontieteen maailmankuvallinen tulkinta myös vaikuttaa aidosti luonnontieteen itsensä ylittävältä kysymykseltä, kuten seuraavassa käy ilmi.

Luonnonlakien määrittelyn ongelma

Useat analyyttiset uskonnonfilosofit, muun muassa Alvin Plantinga, ovat väittäneet, ettei klassinen deterministinen fysiikka suinkaan tee uskosta ihmeisiin vaikeampaan. Ongelmana on heidän mukaansa pikemminkin filosofinen deterministinen maailmankuva ja tiedeusko, jossa ajatellaan, että maailmassa vaikuttaa vain sellaisia tekijöitä, joita luonnontiede voi tutkia. Nämä filosofiset näkemykset eivät kuitenkaan ole mitenkään välttämätön seuraus deterministisestä luonnontieteestä.

Tässä näkemyksessä luonnontieteen ei siis ajatella tarjoavan täyttä kuvausta koko todellisuudesta. Aivan kuten luonnontiede ei kuvaa esimerkiksi ihmisen sosiologista käyttäymistä eikä ennusta talon rakentumista kivistä, samoin luonnontiede ei kuvaa myöskään Jumalan toimintaa maailmassa, eikä ennusta Jumalan tekemiä ihmeitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että talon rakentuminen kivistä tai Jumalan ihme olisivat luonnonlakien vastaisia tapahtumia. Ne ovat vain luonnontieteen omimman alueen ulkopuolisia tapahtumia. Talon rakentamisessa toki käytetään luonnontieteen tutkimia lainalaisuuksia, ja Jumalan ihme vaikuttaa fysikaaliseen todellisuuteen. Luonnontiede ei kuitenkaan kykene ennustamaan tai selittämään kumpaakaan tapahtumaa.

Tässä luonnonlain käsitteen määrittely on olennaista. Valistusaikaan David Hume määritteli ihmeen luonnonlain rikkomukseksi. Taustalla on käsitys luonnonlaeista kaikkialla pätevinä säännönmukaisuuksina, joihin ei ole mitään poikkeuksia tai lieventäviä asianhaaroja.

Tämä käsitys on kuitenkin vanhentunut. Esimerkiksi tieteenfilosofi Nancey Cartwright esittää, että jos lait toimisivat näin, ne olisivat jo kumoutuneet. Vaikkapa painovoimalain perusteella voidaan esimerkiksi ennustaa, että kaksi samanpainoista esinettä putoaa aina samalla nopeudella. Kuulostaa yksinkertaiselta ja selvältä, mutta jos toinen näistä esineistä kuitenkin on kivi ja toinen paperilentokone, aerodynaamiset voimat astuvat väliin ja kivi saavuttaa maan paljon ennen lentokonetta. Cartwrightin mukaan luonnonlait ovat tosiaan poikkeuksettomia siinä mielessä, että ne vaikuttavat samalla tavalla kaikkialla.

Samaan aikaan lakien perusteella voidaan kuitenkin tehdä ennusteita vasta, kun tiedetään kaikki tiettyyn asiaan vaikuttavat voimat. Joskus pelkän painovoimalain perusteella tehty ennuste voi kumoutua, koska toinen voima vaikuttaa vastakkaiseen suuntaan voimakkaammin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että painovoimalaki sinänsä olisi kumoutunut tai rikkoutunut.

Plantingan mukaan suunnilleen samanlainen tilanne vallitsee myös ihmeiden ja luonnonlakien kohdalla. Plantinga kiinnittää huomiota siihen, että lait kuvaavat suljettuja järjestelmiä, joissa tiedämme kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Esimerkiksi huoneen lämpötilan kehittyminen päivän mittaan voidaan ennustaa lämpöopin sääntöjen avulla, jos tiedetään asiaan vaikuttavat perusasiat. Alkuperäiset ennusteet raukeavat, jos mukaan tulee yllättävä tekijä; esimerkiksi jos joku sytyttää tulipalon.

Plantingan mukaan tämä voidaan laajentaa myös koko kosmosta koskeviin ennusteisiin: luonnonlait “kuvaavat vain sitä, mitä tapahtuu kosmoksen ollessa kausaalisesti suljettu, ilman että mikään kosmoksen ulkopuolinen tekijä vaikuttaa asioihin.” Aivan kuten tulipalon sytyttäminen huoneessa saa aikaan alkuperäisen lämpötilaa koskevan ennusteen rikkoutumisen, samoin myös Jumalan toiminta maailmassa voi saada aikaan deterministisen mallin perusteella tehdyn ennusteen rikkoutumisen. Miksi ennusteen rikkoutumisen kuitenkaan pitäisi tarkoittaa luonnonlain rikkoutumista? Plantingan mukaan on mielekkäämpää todeta, että luonnonlait vaikuttivat normaaliin tapaan, mutta jokin tieteellisessä mallissa ennustamaton tekijä aiheutti odottamattoman tuloksen.

Tieteenfilosofiassa keskustelu luonnonlain määrittelystä jatkuu. Paluuta yksinkertaiseen Humen muotoilemaan näkemykseen tuskin kuitenkaan on. Näkemys ihmeestä luonnonlakien rikkoutumisena vaikuttaa olettavan vähemmän monipuolisen käsityksen luonnonlaeista. Jos tämä pitää paikkansa, niin väitteeseen luonnonlakien ja ihmeiden ristiriidasta voidaan vastata myös filosofisella ja teologisella tasolla, tarvitsematta vedota esimerkiksi kvanttimekaniikkaan (johon Plantinga tosin myös vetoaa).

Edelläolevissa argumenteissa olen käyttänyt analogiaa ihmisen toiminnan kanssa selventääkseni fysiikan ja Jumalan toiminnan suhdetta. Analogian tarkoituksena ei ole kuitenkaan väittää, että ihmisen ja Jumalan toiminta maailmassa olisivat samanlaisia. Teologisesta näkökulmasta eräs ero on siinä, että ihmisen toimintamahdollisuudet rakentuvat aina luonnonlakien varaan, kun taas Jumala on luonnonlakien luoja ja ylläpitäjä. Analogian tarkoitus on rajattu sen osoittamiseen, ettei fysikaalisten teorioiden perusteella tehtyjen ennusteiden rikkoutuminen tarkoita luonnonlakien itsensä rikkoutumista. Fysiikan teoriat luonnonlaeista eivät ole kaikenkattavia eivätkä kuvaa todellisuuden kaikkia tasoja, vaikka ne kuvaavat toki kaikkialla voimassa olevia tekijöitä.

Voidaan tietysti toivoa, että tulevaisuudessa muotoillaan fysikaalinen “kaiken teoria”, jonka perusteella myös ihmisen käyttäytyminen voitaisiin ennustaa luotettavasti fysiikan seurauksena. Tämä tekisi edellä käytetystä analogiasta toimimattoman. Toistaiseksi humanististen tieteiden tai fyysikkojen elämän redusoiminen fysiikkaan ei kuitenkaan ole ollut mahdollista, ja käsitykseni mukaan useimmat fyysikot eivät pidä tätä edes toivottavana. Myös monimutkaisia, “emergenttejä”, fysikaalisia, kemiallisia ja biologisia järjestelmiä on järkevää tarkastella makrotasolla, eikä kaikkea tässä tarkastelussa kuvattua ole aina järkevää (tai edes mahdollista) redusoida vielä perustavammalle tasolle. Käyttämäni analogia on siis mielestäni tieteellisestikin puolustettavissa.

Ihmeet teologisena kysymyksenä

Lopulta ihmeiden mahdollisuus on kuitenkin mielestäni enemmän teologinen ja filosofinen kuin luonnontieteellinen kysymys. Jos oletetaan Jumala, joka on luonut äärettömällä voimalla koko kaikkeuden ja pitää sen jatkuvasti olemassa, ei ole vaikea olettaa, että tällä Jumalalla voisi olla kyky myös toimia luomansa maailman sisällä. Esimerkiksi teologi Ignacio de Silva toteaakin Tuomas Akvinolaisen teologiaan viitaten, ettei meidän tarvitse välttämättä löytää fysiikasta avoimuutta ihmeiden mahdollisuudelle. Jos ihmeet ovat mahdollisia, ne ovat mahdollisia sen vuoksi, että Jumalan ja maailman välillä on tietynlainen metafyysinen ja ontologinen suhde, ei sen vuoksi, mitä fysiikka sanoo.

Ihmeiden mahdollisuus voidaan toki sulkea pois, jos oletetaan, ettei ole olemassa mitään kosmoksen ulkopuolista tekijää, tai ettei Jumala ole kiinnostunut tekemään ihmeitä. Nämä ovat kuitenkin filosofisia ja teologisia väitteitä, eivät luonnontieteellisiä. Toinen tapa kritisoida uskoa ihmeisiin olisi väittää, ettei niistä ole todistusaineistoa. Tämä on myös mahdollinen argumentti, mutta jälleen erilainen kuin luonnonlakien deterministiseen luonteeseen perustunut argumentti. Näistä kritiikeistä on joka tapauksessa hyvä oppia se, ettei ihmeiden mahdollisuuden osoittaminen ole sama asia kuin ihmeiden todellisuuden osoittaminen.

Kirjallisuus

Bultmann, Rudolf. 1953. “Kerygma and Myth.” Kerygma and Myth: A Theological Debate. Ed. Hans Werner Bartsch. (New York: Harper & Row).

Macquarrie, John. 1977. Principles of Christian Theology, 2nd ed. London: SCM Press.

Kojonen, Rope. 2014. ”En ollut tyytyväinen ajatukseen teologiasta ja tieteestä kahtena eri maailmana.” Robert. J Russellin haastattelu

Cartwright, Nancy. 1983. How the Laws of Physics Lie. Oxford: Oxford University Press.

Horst, Steven. 2011. Laws, Mind and Free Will. (Cambridge, MA: The MIT Press, 2011

McGrew, Timothy 2013 “Miracles.” Stanford Encyclopedia of Philosophy. Spring 2013 Edition.  Ed. Edward N. Zalta..

Koperski, Jeffrey. 2015. The Physics of Theism: God, Physics and the Philosophy of Science. Oxford: Wiley-Blackwell.

Plantinga, Alvin. 2011. Where the Conflict Really Lies: Science, Religion & Naturalism. Oxford: Oxford University Press.

Savuoja, Ari 2007 Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa. Dissertation in the Philosophy of Religion. Helsinki: University of Helsinki.

Silva, Ignacio. 2014. “Great Minds Think (Almost) Alike: Thomas Aquinas and Alvin Plantinga on Divine Action in Nature.” Philosophia Reformata. Vol. 79. No. 1. 8-20.

Kuva: William Warby@Flickr.com. CC BY 2.0. Rajattu.