Vatikaanin II kirkolliskokous, maailmanhistorian suurin ja katolisen kirkon viimeisin ekumeeninen konsiili, pidettiin Vatikaanissa vuosina 1962-1965. Siihen osallistui yhteensä lähes 3000 piispaa joka puolelta maailmaa. ”Vatikaani kakkonen” uudisti katolisen kirkon suhteen itseensä, toisiin kristittyihin, muihin uskontoihin ja koko moderniin maailmaan, myös moderniin tieteeseen.

Kuten Helsingin edesmennyt katolinen piispa Paul Verschuren sanoi, ”ei voida oikein järkevästi selittää mitään kirkon nykyisestä tilanteesta ilman, että otetaan huomioon Vatikaanin 2. kirkolliskokous” (Verschuren 2006: 10).

Vatikaani II tunnetaan ehkä parhaiten liturgisista uudistuksista tai ekumeenisesta käänteestä, mutta vain harvoin on kiinnitetty huomiota sen aiheuttamaan muutokseen kirkon suhteessa tieteeseen. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kysymys, jonka paavi Benedictus XVI nosti käsittelyyn kuuluisassa Vatikaani II:n tulkintaa koskevassa puheessaan heti paaviutensa ensimmäisenä vuotena:

”Voitaisiin sanoa, että tuolloin, Vatikaanin toisen konsiilin aikana, oli muodostunut kolme kysymyskehää, jotka odottivat vastausta. Ensinnäkin uskon ja modernin tieteen välinen suhde oli määriteltävä uudelleen.” (Benedictus XVI 2005, kursiivi lisätty)

Kaksi muuta paavin mainitsemaa uudelleenmäärittelyn kohdetta olivat kirkon ja valtion suhde sekä uskonnollinen suvaitsevaisuus (uskonnonvapaus ja suhde muihin uskontoihin), mutta ne eivät kuulu tämän artikkelin piiriin. Sen sijaan haluaisin luoda tarkemman katsauksen siihen, miten Vatikaanin II kirkolliskokous muutti kirkon suhdetta tieteeseen.

Luonnontiede ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus

Kun paavi Benedictus XVI puhuu yllä siteeratussa kohdassa ”modernista tieteestä”, hänellä on mielessään ennen kaikkea kaksi asiaa: luonnontiede ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Juuri näillä kahdella alalla kirkko oli joutunut konfliktiin tiedemaailman kanssa ”modernilla aikakaudella”, alkaen Galileo-tapauksesta ja huipentuen ”pitkälle 1800-luvulle” (tällä ilmaisulla viitataan Ranskan vallankumouksen ja Vatikaani II:n väliseen aikaan 1700-luvun lopusta 1900-luvun puoleenväliin).

Benedictus XVI selittää, että 1800-luvulla jotkut luonnontieteiden edustajat alkoivat esittää radikaaleja väitteitä. Tiede pystyisi heidän mukaansa selittämään koko todellisuuden niin, että ”Jumala-hypoteesi” tulisi tarpeettomaksi. Kirkko vastasi samalla mitalla ja tuomitsi ”modernit erheet” yhtä radikaalisti. Esimerkiksi Vatikaanin I  kirkolliskokous (1869-1870) julisti: ”Jos joku on niin häpeämätön, että väittää, ettei aineen lisäksi ole mitään muuta olemassa: anathema sit (hän olkoon kirottu/erotettu).” (Dei Filius, kaanon 2, Denzinger 1802)

Myös 1800-luvulla kukoistukseen noussut historiallis-kriittinen raamatuntutkimus esitti joskus edustavansa viimeistä tieteellistä sanaa raamatuntulkinnasta, ja usein sen väitteet olivat rankassa ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. 1900-luvun alussa paavillinen raamattukomissio julkaisi sarjan päätöksiä, joissa otettiin kielteinen kanta moniin tavanomaisiin historiallisen raamatuntutkimuksen tuloksiin. Paavi Pius X sanoi vuonna 1907 kaikkien olevan sidottuja raamattukomission päätöksiin raskaan synnin uhalla. (Praestantia Scripturae, Denzinger 2113)

Molemminpuolinen avautuminen

Hetken aikaa näytti siltä, ettei kirkon ja modernin tieteen välillä voisi olla minkäänlaista positiivista yhteisymmärrystä. Varmuus alkoi kuitenkin pikku hiljaa murentua raja-aidan kummallakin puolella. Kun yhä useampi katolinen teologi perehtyi raamatuntutkimuksen historiallisiin ongelmiin ja vakuuttui uusista argumenteista, paine kirkon sisällä alkoi kasvaa.

Paavi Pius XII teki myönnytyksiä historiallis-kriittisille metodeille kiertokirjeessään Divino Afflante Spiritu vuonna 1943, ja vastaavasti kriittiset tutkijat alkoivat tajuta, kuinka paljon subjektiiviset elementit olivat vaikuttaneet aiemmin objektiivisena pidettyyn tutkimukseen. Esimerkiksi Albert Schweitzer havainnoi, että historiallisen Jeesuksen tutkimuksessa eri tutkijoiden rekonstruoimat jeesukset olivat näyttäneet kerta toisensa jälkeen epäilyttävän paljon tutkijoilta itseltään.

Samanlaista kehitystä oli tapahtunut luonnontieteiden saralla. Tieteilijät alkoivat entistä selvemmin pohtia tieteellisen metodinsa rajoja. Tieteenfilosofiassa looginen positivismi sai raskasta kritiikkiä. Vaikka tieteellinen metodi saattoi saavuttaa suuria asioita, se ei silti voinut käsittää koko todellisuutta. Kirkon puolelta Pius XII otti ensimmäistä kertaa virallista kantaa evoluutioteoriaan kiertokirjeessään Humani Generis (1950). Hän salli asian tutkimisen ja myönsi ihmisruumiin evoluution mahdollisuuden, mutta piti kiinni ihmissielun välittömästä luomisesta ja ”polygenismin” (=ihmiskunta polveutuu useammasta kuin yhdestä ihmisparista) mahdottomuudesta perisyntiopin nojalla.

Näin pääsemme 1960-luvulle ja ymmärrämme Benedictus XVI:n kuvaaman tilanteen: kirkon suhde tieteeseen odotti avointa uudelleenarviointia. Vanhat tiukat tuomiot olivat yhä voimassa, mutta toisaalta ilmassa oli uutta avautumista. Konsiilin koolle kutsuneen paavi Johannes XXIII:n mieli kävi heti selväksi: armon lääke tehoaisi tuomioita paremmin. Konsiili loi kirkkoon uuden vapaan keskustelun ilmapiirin, joka mahdollisti lopulta edistyksen yhdessä jos toisessakin kysymyksessä, mukaan lukien kirkon suhteessa nykytieteeseen.

Tilanne konsiilin jälkeen

Benedictus XVI tunnustaa, että Vatikaani II ei sisällöllisesti kovinkaan tarkasti spesifioinut kirkon uutta suhdetta moderniin tieteeseen, mutta se määritti sen ”olennaisen suunnan”.

Konsiilissa kirkko esimerkiksi tunnusti omien jäsentensä olleen joskus syypäitä monien saamaan käsitykseen, ”että usko ja tiede olisivat keskenään ristiriidassa” (Gaudium et Spes 36). Alaviitteessä mainitaan Galileo-tapaus, josta paavi Johannes Paavali II esitti lopulta vuonna 1992 julkisen anteeksipyynnön.

Vaikka kirkko ei ole eksplisiittisesti kumonnut konsiilia edeltäneitä paavillisia lausumia, ne oletetaan käytännössä Vatikaani II:n epäsuorasti kumoamiksi. Konsiilin jälkeiset katoliset teologit (ja paavit!) ovat rauhassa saaneet tulkita Pius X:n ja Pius XII:n päätökset historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja evoluutioteorian yksityiskohdista vanhentuneiksi.

Esimerkiksi Karl Rahner saattoi kirjoittaa melko pian konsiilin jälkeen: “Voimme varmaankin sanoa, että katolisen teologian kehitys ‘Humani generiksen’ jälkeen on ottanut sellaisia edistysaskeleita (joita kirkon opetusvirka on suvainnut), että mielipide, jonka mukaan polygenismi ei ole yhteensovittamaton perisyntiopin kanssa, ei enää ole vaarassa joutua kirkollisten auktoriteettien sensuroitavaksi.” (Sit. Sullivan 2003: 104-105)

Ollessaan vielä Uskonopin kongregaation prefektinä Joseph Ratzinger kirjoitti, että vanhat raamattukomission päätökset olivat luonteeltaan aikasidonnaisia ja yksityiskohtiensa puolesta avoimia myöhemmille korjauksille (Ratzinger 1995: 106). Komissio muun muassa puolusti vanhaa käsitystä, jonka mukaan koko Pentateukki olisi peräisin Moosekselta, mutta konsiiliin mennessä enää kovin harva eksegeetti jakoi tämän vakaumuksen. Konsiilin jälkeen paavi Johannes Paavali II puhui ruumiinteologisissa opetuksissaan huoletta “jahvistin” ja “elohistin” luomiskertomuksista.

Avoimin mielin tulevaisuuteen

Benedictus XVI selittää, että Vatikaani II arvioi uudelleen ja jopa korjasi joitakin aiempien paavien päätöksiä, mutta pinnallisten epäjatkuvuuksien alla piilee kuitenkin syvempi periaatteiden ja kirkon identiteetin jatkuvuus.

Vatikaani II:ssa tapahtui jotain samantapaista kuin 1200-luvulla, jolloin Tuomas Akvinolainen asetti uskon (joka tuohon asti oli tulkittu pääasiassa platonistisesti) ja järjen (tuonaikaisen ”muotitieteen” eli aristoteelisen filosofian) jännitteisen kauden jälkeen uudestaan positiiviseen suhteeseen keskenään.

Vatikaanin II kirkolliskokous antoi siis suunnan nykyään niin välttämättömälle uskon ja järjen väliselle dialogille. Konsiilin ansiosta meillä on mahdollisuus ja velvollisuus jatkaa tätä dialogia Benedictus XVI:n sanoin ”con grande apertura mentale” eli erittäin avoimin mielin.

Kirjallisuus

Benedictus XVI. Joulupuhe Rooman kuurialle italiaksi, englanniksi 2005.

Denzinger, Heinrich. The Sources of Catholic Dogma. 30th edition. Loreto 2007.

Gaudium et Spes. Vatikaanin II kirkolliskokous: konstituutiot. KATT 2006.

Ratzinger, Joseph. The Nature and Mission of Theology. Ignatius Press 1995.

Sullivan, Francis. Creative Fidelity. Wipf and Stock 2003.

Verschuren, Paul. Juhlapuhe AC:n 60-vuotisjuhlassa. Rakastakaa kirkkoa! Academicum Catholicum 70 vuotta, s. 9-13. Academicum Catholicum ry 2006.

Kuvat: Catholic Church England and Wales@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0, Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0.