Monenkirjavia kuvitelmia
”Kerron kohta avaruusaluksista. Sitä ennen pari sanaa.” Filosofian tohtori Lauri Järvilehdon uusi kirja koukuttaa lukijan mukaansa heti ensimmäiseltä riviltä. ”Monenkirjavia kuvitelmia” käsittelee uskon ja tieteen välisen suhteen lisäksi muun muassa mielikuvitusta, teknologiaa ja tulevaisuuden maailmaa.
Lauri Järvilehto ei pelkää elämän suuria kysymyksiä kuten ”Keitä me olemme?”, ”Miksi me olemme täällä?”, ”Minne olemme menossa?” ja ”Häh?”. Ne esitellään jo prologiakin edeltävissä alkusanoissa, jotka johdattelevat kirjan teemaan: taruun ja todellisuuteen.
Käsillä on varmasti uuden suomalaisen bestsellerfilosofin tähän mennessä rohkein kirja. Järvilehdon menestystarina alkoi jokamiehen ajatteluoppaasta Tee itsestäsi mestariajattelija (2012). Työnhakuoppaan (Upeaa työtä, 2013) jälkeen Järvilehto avaa nyt sydämensä ja heittäytyy maailmankaikkeuden syövereihin.
”Minä rakastan avaruusaluksia.”
Kirjan aluksi Järvilehto kertoo kahdesta avaruudessa otetusta kuvasta, joiden nimet ovat Blue Marble ja Pale Blue Dot. Niiden inspiroimana hän kirjoittaa – viihdyttävällä 2000-luvun kielellä – olemassaolomme kosmisesta epätodennäköisyydestä ja ihmiselämämme paradoksaalisuudesta.
”Olemme yhtä aikaa valtavan suuria, jokainen oma maailmankaikkeutensa. Mutta samalla käsittämättömän pieniä.” ”Miljoonien vuosien ajan kiekko on pomppinut lapaan niin, että istut nyt tässä lukemassa.”
Tätä kirjaa tekee mieli lukea lisää.
Uskoa tiedosta
Areiopagia ajatellen kirjan mielenkiintoisin luku on ”Uskonnon ja tieteen kamppailu” (s. 54–75). Sitä edeltää kaksi samaan laajempaan osaan (Todellisuus ja maailma) kuuluvaa lukua, joissa Järvilehto popularisoi filosofian väitöskirjaansa.
Ensin saamme johdatuksen realismin ja relativismin, rationalismin ja empirismin ongelmiin sekä niiden yhteennaittamishaasteeseen, jossa johtotähtenä on Immanuel Kant. Kantista siirrytään eteenpäin hänen innoittamaansa Charles Peirceen ja tämän kollegaan William Jamesiin, joiden ajatuksista syntyi amerikkalainen pragmatismi. Nämäkään miehet eivät silti esitelleet systemaattista järjestelmää – se jäi Clarence Irving Lewisin tehtäväksi (C.I. Lewis on erotettava C.S. Lewisistä, joka niin ikään esiintyy kirjassa).
Sivujen edetessä Järvilehto valistaa maallikkoa kvanttifysiikan kumallisuuksista (kuten yhtaikaa kuolleesta ja elävästä kissasta) ja filosofianhistorian hienouksista – kuten siitä, että Suomen kaikkien aikojen filosofin Georg Henrik von Wrightin mielestä Wittgensteinin Tractatuksesta pitäisi repiä kolme viimeistä sivua pois (”mystiikka heittää kapuloita elegantin formaalin ilmaisun rattaisiin”).
Uskon ja tiedon ja siitä seuraavan uskonnon ja tieteen välisen rajankäynnin Järvilehto sijoittaa länsimaisen ajattelun suureen kysymykseen siitä, onko ylipäänsä olemassa varmoja totuuksia.
Kirjoittaja auttaa ymmärtämään, kuinka usein luulemme tietävämme, vaikkemme oikeasti tiedäkään. Tiedätkö oikeasti, miten vaikkapa vetoketju, helikopteri tai painovoima toimii? Tai vielä järvilehtomaisempi esimerkki:
”Aika iso osa meistä ajattelee dinosaurusten näyttäneen suurin piirtein sellaisilta kuin Jurassic Parkissa. Tosiasiassa kenelläkään meistä ei ole harmainta aavistustakaan, miltä dinosaurukset näyttivät.”
Tietomme rajallisuudesta Järvilehto saa ensimmäisen syyn ajatella, että uskonnollisella uskolla on paikkansa varman tiedon ja puhtaiden uskomusten (mielipiteiden) rinnalla. Toinenkin syy tai oikeutus uskonnolliselle uskolle on, mutta se vaatii aivan oman käsittelynsä.
Pragmatistin ratkaisu
Järvilehto esittää, että tieteen työkaluja ovat kokeet ja argumentit, mukaan lukien eksistenssilauseet eli väittämät jonkin olion olemassaolosta. Uskonto taas toimii toisella tavalla – sen ”keskeiset teesit pitää hyväksyä kritiikittä”, eikä sen tehtävänä ole ”todistaa, että asia on niin tai näin”.
Eksistenssiväitteitä esittäessään uskonto ”tunkeutuu tieteen tontille”, eikä siitä hyvä seuraa. Uskonnon tehtävä on sen sijaan ”ohjata toimintaa oikeaan suuntaan”. Zen-katolilaiseksi joskus itseään luonnehtinut Järvilehto siteeraa Dalai Lamaa ja sanoo, ettei olennaista ole ”miten uskoo vaan se, että uskoo”. Usko sitoutuu sellaiseen, ”josta ei ole mitään näyttöä”.
Tieteen tehtävä on selvittää, mitkä väittämät ovat tosia tai epätosia. On kuitenkin olemassa myös totuusarvottomia lauseita, kuten että ”maailmankaikkeuden rakenteen läpi käy henkinen voima, joka yhdistää kaikkea elävää ja elotonta”. Mitä tällaisten väitteiden kanssa pitäisi tehdä?
Järvilehto esittelee pragmatisti William Jamesin ”nerokkaan ratkaisun”: katsotaan, mitä tapahtuu, ”jos oletamme, että ne ovat totta”. Jumala-uskoon sovellettuna: ”Mitä siis tapahtuu, jos ihminen olettaa, että jokin koko maailmankaikkeuden läpikäyvä voima (oli se sitten Pyhä Kolminaisuus, Tao tai Allah) tahtoo meille viime kädessä vain hyvää?” Paradoksaalisesti tässä nimenomaan tiede antaa vastauksen: uskonto näyttäisi ”maltillisesti nautittuna” tekevän ihmiselle ”pääasiassa vain hyvää”.
Uskonnot tarjoavat meille Järvilehdon mukaan kolme voimallista käsitettä, jotka toimivat ilman evidenssiä: uskon, toivon ja rakkauden. Ne eivät ole edes uskonnon yksinoikeus, vaan ateistitkin voivat harjoittaa niitä. Uskontojen etulyöntiasema on kuitenkin siinä, että niillä on kehittyneet rituaalit. Uskonnollisen kokemuksen voi saada yhtä lailla käymällä kirkossa tai samoilemalla vuoren juurella, mutta ”kuinka moni samoilee vuoren juurella kerran viikossa?”
Kriittistä arviointia
Järvilehto pyrkii välttämään ääripäiden uskovien ja ateistien välisen sodan esittämällä, että tiede ja uskonto ”asuvat laadullisesti täysin erilaisissa tieto-opillisissa ulottuvuuksissa”. Perinteinen teologinen realismi sivuutetaan käytännössä kokonaan, mikä tosin ehkä voidaan ymmärtää ja antaa anteeksi, kun kyse on Tammen suurelle yleisölle julkaisemasta populaarikirjasta.
Vakuuttava pragmatistinen malli joutuu joka tapauksessa selittämään perinpohjaisesti, miksi se välttyisi uskontoteologista pluralismia kohtaan esitetyltä peruskritiikiltä. Sen mukaan uskonnon tai uskontojen keveä yhteenniputtaminen omavalintaisilla kriteereillä (kuten ”hyväntahtoinen maailman läpäisevä henki” tai ”usko, toivo ja rakkaus”) ei tee oikeutta faktisesti olemassaoleville uskonnoille.
Uskontojen itseymmärrys pitäisi ottaa uskon ja tieteen asioista keskusteltaessa paljon vakavammin. Esimerkiksi katolisuudessa jokaviikkoisen kirkossäkäymisen pointtina ei ole mikään ylimalkaisen ”uskonnollisen kokemuksen” vaan konkreettisen Kristuksen ruumiin saaminen. Vuorenjuurella voi kokea luomakunnan kauneutta ja saada syvällisiä ahaa-elämyksiä, mutta ylösnousemusruumista pelkkä samoilu ei valitettavasti lupaa.
Samansuuntainen kritiikki pätee käytännössä kaikkeen, mitä Järvilehto kirjoittaa uskonnosta. Miten niin muka uskonnon keskeiset teesit pitäisi hyväksyä kritiikittä? Joissain uskonnoissa ei ole mitään dogmeja, ja toisissa (dogmaattisissakin) uskonnoissa voidaan olla hyvinkin avoimia kriittiselle ajattelulle ja kyseenalaistamiselle. Entä miten niin uskonnolliset lauseet ovat totuusarvottomia? Eivät ainakaan perinteisen kristityn tai muslimin mukaan. Ja niin edelleen.
Tulevaisuudennäkymiä
Vaikka Järvilehdon kirja on altis monenlaiselle filosofis-teologiselle kritiikille, se on silti merkittävä puheenvuoro suomalaiseen usko-tiede-keskusteluun. Järvilehto on kiistatta älykäs ja laajasti oppinut ajattelija, jolla on mukaansatempaavan kirjoittamisen armolahja. Kaiken lisäksi hän on vielä melko nuori tohtori.
Kirjan sivulla 176 Järvilehto kertoo, kuinka 2000-luvun taitteessa media ”tuli hulluksi 1900-luvusta”: yhden vuosisadan aikana keksittiin lentokone, televisio, tietokone, internet ja kännykkä. Mutta sitten tuli 2000-luku: Google, Wikipedia, Facebook, älypuhelimet, pikaviestit ja App Store – kaikki tämä reilussa kymmenessä vuodessa. 1900-luku alkaa näyttää ”aika hiljaiselta”.
Uskallammeko toivoa, että Järvilehdon hittituotanto kokee vielä saman kohtalon?