Sana ekoteologia tuo ihmisten mieleen hivenen erilaisia mielikuvia. Joku ajattelee, että kyse on vahvan ideologisesta ”luonnonsuojeluteologiasta”. Toinen näkökulma tavoittaa ekoteologian laajemman luonteen, eli ylipäätään luonnon maailman ja sen arvon pohdinnan. Rajaviiva ekoteologian ja ”luonnon teologian” (theology of nature) välillä on häilyvä, ja näitä kahta termiä käytetään joskus synonyymeinä.  Tämä kirjoitus keskittyy näiden kahden alan rajapintaan.

Ekoteologian painoarvo on noussut viime vuosikymmeninä samaan tahtiin ympäristötuhojen vakavoitumisen kanssa. On kysytty, millä tavoin kristilliset käsitykset ihmisestä, luonnosta ja Jumalasta vaikuttavat käytännön ympäristövastuullisuuteen. Raamatusta ja kristillisestä perinteestä on nostettu esiin sisältöjä, jotka käsittelevät luontoa. Samalla on ajauduttu tulkintakiistoihin ja jouduttu pohtimaan eri tekijöiden vaikutusta ympäristöasenteisiin.

Esimerkiksi yhdysvaltalaiset evankelikaalikristityt tulkitsevat samoja raamatunlauseita keskenään eri tavoin: mikä on ”hallintavallan” suhde käskyyn ”viljellä ja varjella” (1.Moos.1–2)? Pitääkö esimerkiksi liuskekaasuvarannot ottaa hallintaan eli käyttöön, vai pitääkö kristityn ajatella koko ekosysteemin etua? Poliittiset rajalinjat näyttävät vaikuttavan raamatuntulkintaan. Pääsääntöisesti ekoteologiassa on kuitenkin argumentoitu, että Raamattu ohjaa kohtuuteen Jumalan luoman ja lunastaman maailman kohtelussa.

Nykyään voidaan erottaa toisistaan luonnontieteen ja teologian välistä suhdetta selvittelevä ala (religion and science, theology and science) sekä ekoteologia, mutta näillä kahdella on väistämättä paljon yhteistä. Usein käykin niin, että religion and science -teoksissa on vähintään yksi ekoteologiaa käsittelevä luku. Vastaavasti ekoteologiassa sivutaan monenlaisia luonnontieteisiin liittyviä kysymyksiä, mutta erot löytyvät yleensä kosmologian roolista. Uskonto ja luonnontiede -keskustelussa on usein uskonnonfilosofinen ja kosmologinen sävy, kun taas ekoteologia painottuu enemmän maapallon luonnon kysymyksiin.

Yksi tapa havainnollistaa alojen eroja on vuoropuhelujen tyypillisten osapuolten kuvaus. Uskonto ja luonnontiede -keskustelijan yleisimmät tieteelliset keskustelukumppanit ovat fyysikkoja ja biologeja, kun taas ekoteologian harjoittaja keskustelee ennen kaikkea ympäristötieteiden edustajien kanssa. Raja on jälleen häilyvä, sillä myös fysiikassa ja biologiassa on omat ympäristöulottuvuutta painottavat suuntauksensa.

Vielä 1900-luvun puolivälissä nämä kaksi teologian alaa eivät olleet eriytyneet. Kärjistäen sanottuna, kosmologiasta ja luonnonsuojelusta kiinnostuneet ihmiset lukivat samoja kirjailijoita, jos teologia kiinnosti heitä: esimerkiksi saksalainen Karl Heim ja jesuiittapaleontologi Pierre Teilhard de Chardin olivat keskeisiä hahmoja.

Vähitellen alat alkoivat eriytyä, eikä vähiten ekoteologian suosion suuren kasvun vuoksi, mutta eräät ajattelijat onnistuivat yhä pysymään tietoisina molempien alojen kehityskuluista. Uskonto ja luonnontieteet -alan keskeinen hahmo, hiljattain kuollut amerikkalainen Ian Barbour on kenties vahvin esimerkki tästä: hän osallistui merkittävästi molempien alojen kehittämiseen.

Myöhempiä sekä ekoteologian että luonnontieteiden huomattavia tuntijoita ovat olleet esimerkiksi brittiläinen Arthur Peacocke sekä monet prosessiteologit. Valitettavasti molempien alojen ja erityisesti luonnontieteiden voimakas kehitys on tuonut mukanaan haasteen: miten pysyä kärryillä molempien suhteen? Monet ajattelijat ovatkin keskittyneet kirjoittamaan vain toiseen alaan liittyen, vaikka he tuntevat molempia sangen hyvin. Luterilainen Philip Hefner, Zygon-keskuksen entinen johtaja, on hyvä esimerkki tästä.

Nykyisten ekoteologiasta kirjoittaneiden joukosta luonnontieteellisesti ansioituneita ovat esimerkiksi brittiläistaustaiset Celia Deane-Drummond ja Christopher Southgate. Eräät ajattelijat ovat pyrkineet tuomaan ekoteologiaan oman kontribuutionsa ”luonnollinen teologia” -otsakkeen kautta (natural theology), mikä on herättänyt monenlaisia mielipiteitä.

Kristittyjen enemmistö ei ole ollut suuresti kiinnostunut Jumalan filosofisesta selittämisestä, vaan on lähestynyt kristillisyyttä uskona elävään Jumalaan. Tämä on nähdäkseni näkynyt myös siinä, että luonnollinen teologia ei ole saanut ekoteologiassa kovin suurta suosiota. Toinen selkeä syy on luonnollisen teologian filosofinen, luonnontieteellinen ja joskus myös teologinen vaikeaselkoisuus: monikaan kristitty ei ole jaksanut lukea paksuja opuksia.

Olisi tärkeää, että keskusteluyhteys ja jonkinlainen ymmärrys säilyisi ekoteologian ja uskonto ja luonnontieteet -alojen välillä. Kansainvälisesti on joitain lupaavia merkkejä teoksista, joissa molemmat alat ovat mukana, ja jotka ovat lisäksi riittävän ymmärrettäviä. Eräs tällainen on Southgaten toimittama God, Humanity and the Cosmos, joka tarkastelee laajasti luonnontieteiden ja teologian liittymäkohtia. Tällainen kirjallisuus olisi selvästi tarpeen myös suomeksi.

Kuva: Mile End Residents@Flickr.com. (CC BY 2.0)