Kun uskontokritiikki ampuu ohi
Pappi mustassa kaavussa, huutaa ahdistuneena mustanpuhuvia kuvia täyttävissä videoissaan – veri vuotaa kun luoti uppoaa oman käden kautta kalloon, lapsen poskella valuu kyynel, sydämet vuotavat kuiviin.
Viime vuoden aikana Pappi-artisti saapui sosiaalisen median ihmeteltäväksi. Mistä motiiveista käsin tämä Pappi-hahmo ponnistaa? Minkälaista ajattelua hän pyrkii herättelemään? Syvemmän tarkastelun jälkeen Papin missio tuntuu kuitenkin olevan selkeä – Hän pyrkii haastamaan jälkimodernin ihmisen todellisuuskäsityksen radikaalilla tavalla.
Pappi avasi viime keväänä keskustelun tällä lyhyellä trailerillaan.
Viime keväänä Papilta ilmestyi Syvyys-nimeä kantanut levy ja noin puoli vuotta myöhemmin levyn teemoihin liittyvä kirja. Levy ja siitä nostetut musiikkivideot tuntuisivat antavan vain välähdyksiä siitä, minkä kirja jäsentelee eheäksi kokonaisuudeksi. Mutta mitä radikaalia haastetta nykypäivän postmodernin kulttuurin keskellä elävälle ihmiselle voisi enää olla?
Kauneuden, kärsimyksen ja olemassaolon ongelmat
Pappi lähestyy kuulijaa kysymyksin. Nämä kysymykset heräävät hänen mukaansa merkittävimmistä asioista maailmassa: kauneudesta ja sen puutteesta, kärsimyksestä ja sen loputtomuudesta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, kuolemasta ja sen avoimuudesta. Yksilö, joka pohtii syitä omalle olemassaololleen ja kokemukselleen ei voi olla päätymättä näiden kysymysten äärelle. Ja kun hän päätyy näiden kysymysten äärelle, hänestä hyvin luultavasti tulee rukoileva kädellinen.
Mitä kauneudessa on ongelmallista ihmisen olemassaolon ja kokemuksen kannalta? Asia valottuu seuraavien kysymysten äärellä: Mistä kokemus kiitollisuudesta ja kauneudesta kumpuaa esimerkiksi kauniin aurinkoisessa säässä? Kenelle olla kiitollinen ja mistä syystä? (Kauneus tässä yhteydessä pitää sisällään niin esteettiset kuin myös moraaliset ja tiedolliset arvot, jotka ihminen kokee aisteja miellyttävänä, mutta myös hyvänä ja totena.) Papin mukaan niin kiitos ja kauneus kuin myös syytös ja kärsimyskin kuuluvat ihmisen olemassaolon peruskokemukseen. Siksi kärsimyksen olemassaolo tuo Papin mukaan meidät saman filosofisen ongelman ääreen kuin kauneuskin:
Eksistentiaalisesta näkökulmasta oleellinen kysymys kuuluu: Miksi me ylipäätään kyselemme syytä tai oikeutusta kärsimykselle ja pahalle? Ketä me tivaamme vastuulle maailman tilasta? Ja jos Jumala ei ole olemassa, mistä juontuu syyttävä äänensävymme?
Rukoileva kädellinen s. 24
Kauneuden ja kärsimyksen kokemukset näyttäisivät siis Papin mukaan jättävän paljon kysymyksiä ilmaan. Toisaalta sitä tekee yhtälailla oma olemassaolomme. Ihminen on muuhun luontoon nähden tietyssä mielessä sopeutumaton ja näin sairas olento, joka ei kestä omaa olemassaoloaan vain luonnon osatekijänä. Jatkuva kipuilu oman olemassaolonsa kanssa johtuu tietoisuudesta.
Eksistentiaalinen ongelma syntyy siitä, että ihminen kokee olevansa eri tavalla olemassa kuin kivi, orapihlaja tai rusakko. (…) Rukoileva kädellinen ajattelee ihmisen olevan erityisellä tavalla tietoinen olemassaolostaan ja kuolevaisuudestaan.
Rukoileva kädellinen s. 21
Pappi kysyykin, onko ihmisen vieraantuminen luonnosta ”luonnollista”? Olemassaolon pohdinta, “eksistoiminen”, on kuitenkin mitä luonnollisin osa ihmistä. Silti juuri tämä pohdiskelu tekee ihmisestä luonnottoman luonnon oikun.
Nihilismi ajaa hedonismiin, kuolema rakkauteen
Eksistoiva ihminen elää elämän nautinnon ja kuoleman kauhun rajalla. Ihminen yrittää kaikin keinoin täyttää elämäänsä ja unohtaa kuolevaisuutensa. Ihminen suorittaa niin kauan, kunnes elämän ja kuoleman todellisuus iskee vasten kasvoja:
’Sinä olet ainutkertaisen elämäsi vastuullinen subjekti. Ja sinä elät kohti kuolemaa.’
Rukoileva kädellinen s. 23
Papin mukaan jälkimodernin ihmisen todellisuus ajautuu helposti nihilismiin, jossa varsinaista perimmäistä syytä asioille ei nähdä olevan olemassa. Kaikki totuudet ovat vain yksilön ja ympäristön sanelemia. Asiat saavat merkityksensä tilanteesta riippuen sen mukaan, miten ne sattuvat olemaan yksilölle, yhteisölle tai lajille hyödyllisiä. Asioilla ei näin ole koskaan absoluuttista totuusarvoa – mikään ei ole näin myöskään itsessään hyvää tai pahaa.
Jos kaikki päättyy kuolemaan, joka merkitsee yksilölle kaiken päättymistä tyhjyyteen ja olemattomuuteen, on Papin mielestä ymmärrettävää yrittää imeä elämästä mahdollisimman paljon nautintoa, kun vielä on siihen aikaa, ja/tai yrittää olla kiinnittymättä mihinkään.
Nihilismi ajaakin Papin mukaan usein hedonismiin, jossa nautintohakuisuus on yksilön elämäntarkoitus. Mistä merkityksellisyyden kokemus kumpuaa elämän ilojen äärellä, jos kaikki purkautuu hetken jälkeen olemattomuuteen? Olemmeko unohtaneet kohtalomme, väistämättömän tuhomme? Eksistoiva ihminen on rauhaton niin kauan, kunnes löytää merkityksellisyyden syyn.
Ihminen arvioi maailmassa olevan jotakin perustavalla tavalla väärin, mutta samalla myös hyvää ja kaunista. Millä perusteella ihminen näitä arviointeja tekee? Ihminen on taipuvainen tekemään jonkinlaisen tulkinnan maailmassa vallitsevasta ”pimeästä puolesta”. Koska kaiken takana ei ole mitään universaalia absoluuttia, jättää nihilismi ihmisen kokemuksen tyhjän päälle. Kuitenkin ihminen etsii jatkuvasti selityksiä omalle olemassaololleen ja kaipaa luonnon ulkopuolelle pyrkien rikkomaan luonnollisuuden rajoja eri tavoin. Mikäli kysyt Papilta, onko tällainen asenne kiittämättömyyttä, hän vastaa seuraavalla tavoin:
Ikuisen elämän kaipuu ei ole kiittämättömyyttä vaan mitä suurinta kiitosta. Elämä on niin hieno asia, ettei ihminen halua tyytyä vähempään. Ja kuolema jos mikä on vähempää kuin elämä.
Rukoileva kädellinen s. 66
Kuoleman väistämättömyys ja sen vaikutus ihmisen kokemukseen houkuttelee ihmistä nihilismiin, merkityksettömyyteen. Silti sisäinen kokemus etiikan vaatimuksesta ja rakkauden voimasta kyseenalaistaa tämän johtopäätöksen. Totuudella, hyvyydellä, kauneudella ja olemisella on viime kädessä tuonpuoleiset perustukset. Vaikka ne ilmenevät, ne jäävät mysteereiksi. Ne eivät siis luonteensa vuoksi kuole yksilön mukana, vaan jatkavat olemassaoloaan toisaalla.
Papin asennoituminen kuoleman väistämättömyyttä kohtaan ei ole synkistelyä. Se on ”kohotettua melankoliaa”, jossa kauneus ja rakkaus hurmaannuttavat, mutta myös kärsimys ja kuolema ja epäilys sitä kohtaan, että kaikki olisi vain ohikiitävän merkityksetöntä, ovat läsnä.
(H)uoleton remuaminen ja rellestäminen tai hihkuminen ja hihittely jättäisivät katsomatta elämän luonnetta silmiin.
Rukoileva kädellinen s. 73
Elämän pysyvyyteen on ihmisellä Papin mukaan sisäinen polte. Ja koska eettinen toiminta hänen mukaansa kurkottelee kuoleman tuolle puolen, kuuluvat rakkaus, ikuisuus ja Jumala yhteen. Rakkaus on näin korkeampaa kuin pelkkä oleminen. Pappi esittääkin meidän tuntevamme rakkauden kokemuksen kautta Jumalan todella elävän, mikäli Jumala on rakkaus.
Miten nihilismi sitten vastaa ihmisen moraaliseen vastuuseen? Onko ihminen moraalinen olento, jonka tulisi noudattaa jotain yleisiä periaatteita? Voimme havaita ihmisen kykenevän itsekkyyteen, mutta myös toisinaan epäitsekkyyteen. Kohtalotoveruus taas kuoleman edessä luo meihin empatiaa. Pappi esittää, että kun ihminen tiedostaa kuolevaisuutensa, hän alkaa sääliä itseään ja kohtaloaan. Samalla hän huomaa muut kuolevaiset kohtalotoverinsa ja tuntee myötätuntoa näitä kohtaan, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä. Harvapa meistä ei tuntisi myötätuntoa kärsivän koiranpennun vierellä. Kun näemme itsemme lisäksi muut kuolevaisina, herää meissä vastuu muista.
Pappi näkeekin rakkauden etiikan huipentumana, joka motivoi kaikkein vahvimmin toteuttamaan etiikan vaatimuksia. Jos Jumala on rakkaus, hän on läsnä rakkaudessa ja rakastaa meidän kauttamme. Molemmissa tapauksissa kaikki rakastaminen on Jumalan rakastamista. Jälkimmäisessä Jumala ei rakkauden objekti vaan subjekti. Eksistentiaalisen kokemuksen rakenne on Papin mukaan seuraavanlainen: kuolevaisuuden tunto -> myötätuntoinen rakkaus -> kokemus mielekkyydestä. Pappi tiivistää asian:
(K)uolema kyseenalaistaa etiikan ja mielekkyyden, mutta ihminen eettisenä olentona ei anna periksi. Etiikan vaatimukseen vastaaminen tarjoaa mielekkyyden, joka puolestaan kyseenalaistaa kuoleman lopullisuuden.
Rukoileva kädellinen s. 61
Parjattu rukoileva kädellinen
Uskon halveksijoille minä en ole vaikea vastus. Etenen sydän edellä, ja rintakehään on aina helpompi osua kuin päähän.
Rukoileva kädellinen s. 10
Videossa ”Rukoileva kädellinen” ihmislaji ”homo religiosus” on joutunut tutkijoiden tutkinnan kohteeksi. Videossa esitellään joitakin uskontotieteen ja kognitiotieteiden selitysmalleja (mm. Marxin sosiaalinen selitysmalli ja aivotutkimuksen analyysejä uskonnollisen kokemuksen fysiologisista ilmentymistä), joiden tarkoituksena on evolutiivisesti selittää ”rukoilevan kädellisen” kokemusmaailmaa.
Pappi joutuu tässä ympäristössä halveksunnan kohteeksi, jota korkeammalla positivistiset tutkijat ajattelevat älyllisinä yksilöinä olevansa; he ovat kehittyneet rukoilevaa kädellistä jalostuneemmalle tasolle – tietoisuus jumalista mielen ja sosiaalisen kehityksen sivutuotteina tekee heistä valveutuneita ja sinällään itseriittoisia, kun sen ovat vieläpä kyenneet hyväksymään.
Pappi ei näe mielekkääksi sen kummemmin arvioida näiden uskontojen selitysmallien relevanssia. Oleellista on se, mihin kysymyksiin uskontojen selitysmallit eivät vastaa ja se, mihin maailmankatsomukseen niiden takana olevat pyrkimykset ajautuvat. Video kuvaakin merkittävällä tavalla sitä, mikä Papin mukaan on eksistoivan ihmisen vastakohta. Jälkikristillisen kulttuurin lapsilla on edessään varsin konkreettinen historiallinen valintatilanne: palvellako Kristuksen paljastamaa Jumalaa vai ei mitään – siis ei–mitään.
Tämänkaltainen nihilismi ajautuu kuitenkin umpikujaan heti ihmisyyden alkumetreillä. Kuten edellä huomasimme, ihminen on muuhun luontoon nähden luonnoton eksistoiva olento, kärsimyksen ja kauneuden kansalainen. Luonnoton siinä mielessä, että ihminen on luontoa kohtaan loputon vastarannan kiiski. Hän ei löydä riittävää mielekkyyttä luonnosta, vaan kaipaa jotakin enemmän.
Usko ei myöskään Papin mukaan tyhjenny väitelauseiksi:
Se on pikemminkin kuin kauneus: sen äärellä on toissijaista (vaikkakaan ei merkityksetöntä) kysellä sen järkiperäisiä perusteluja. Kun se vyöryy kohti ja koskettaa, se laittaa haukkomaan henkeä, kiittämään ja ihmettelemään.
Rukoileva kädellinen s. 13
Perimmäisiin asioihin liittyvät argumentit ovat myös aina riittämättömiä. Uskonnollista kokemusta ja uskontojen alkuperää tavoittelevat selitysmallit jättävätkin rukoilevan kädellisen kylmäksi. Ei sillä olisi hänen elämäänsä vaikutusta, vaikka hän tietäisi jonkun osan aivoista aktivoituvan hänen rukoilleessaan.
Samaan tapaan, kuin ei silläkään ole hänen sukupuolielämäänsä vaikutusta, että hän tietää erektiossa paisuvaiskudoksensa täyttyvän verellä. Hän voi tämän samaisen verentungoksen ansiosta antaa teolleen lukuisia eri merkityksiä, aina rakastelemisesta ja masturboinnista panemiseen, jopa raiskaamiseen. Rukoileva kädellinen ei näe yleensä mielekkäänä yhdistää miksi, miten tai mitä varten -vastauksia. Tarkkojen havaintojen teko kohteesta, joka ei ole suoraan niiden tavoitettavissa, ei ole mielekästä.
Länsimaisella ajattelulla jälkikristillisessä kulttuurissa onkin Papin mukaan enää kaksi vaihtoehtoa: Kristus tai nihilismi. Vanhoihin jumaliin ei sen sijaan ole enää paluuta, koska kristillinen visio Jumalasta on tehnyt sen mahdottomaksi. Teologi Lauri Kemppainen tiivistää Papin ajattelun taustalla olevan vision hyvin lainaten David Bentley Hartia:
Ilosanoma sellaisesta Jumalasta, joka löytyy murretusta ruumiista, nöyryydestä ja loputtomasta lähimmäisenrakkaudesta, on kukistanut vanhat valheet, paljastanut muinaisen järjestyksen silminnähden riittämättömäksi ja jopa hiukan absurdiksi, ja iskostanut meihin niin syvän kaipauksen tuonpuoleiseen rakkauteen, että kun tälle kaipaukselle on kerran annettu periksi, se ei koskaan suo meille lepoa muualla kuin Kristuksessa.
niin & näin 3/2013 s.23-24
Lähteet:
Pappi: Rukoileva kädellinen. Perussanoma 2013.
Kemppainen, Lauri: David Bentley Hartin retorinen rauhan ontologia. – niin & näin 3/2013. 21–30.
Kuva: AppleDave@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.