Mitä tekemistä taloudella ja filosofialla on toistensa kanssa? Entä millainen rooli teologialla on keskustelussa? Areiopagilla on kirja-arviossa ajankohtainen teos talouden ja filosofisen ajattelun suhteesta.

Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko ja Jaakko Kuorikoski ovat toimittaneet kirjan Talous ja filosofia (Gaudeamus 2013). Kirja on kolmentoista kirjoittajan artikkelikokoelma. Kirjan ensimmäinen osa on väliotsikoitu ”Näkökulmia taloustieteeseen” ja jälkimmäinen ”Markkinat, ihmiset ja yhteiskunta”. Kirjan alkupuolen artikkeleissa käsitellään muun muassa finanssikriisiä ja taloustieteen todellisuuskäsitystä, taloussosiologiaa, tasapaino-käsitettä taloustieteissä, tunteiden merkitystä taloudessa sekä matemaattisen taloustieteen historiaa.

Kirjan jälkimmäisessä puoliskossa on aiheena muun muassa ontologiaan, etiikkaan sekä tieteen kaupallistumiseen liittyviä kysymyksiä. Kirjan päättää Ilkka Niiniluodon epilogi aiheenaan kysymys: ”Saako rahalla onnea”? Käsittelen seuraavaksi tarkemmin eräitä kirjan artikkeleita.

Maailman näkeminen markkinoina ja tunteiden rooli markkinoilla

Uskali Mäen artikkeli käsittelee markkinoita ja markkinapuhetta. Hän kuvailee, kuinka suomen kielen sanasto nykyään vilisee markkinaterminologiaa: puhutaan kustannuksista, tuotoista, tehokkuudesta, kysynnästä ja tarjonnasta. Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, miten tulisi toimia – tai mikä on kunniallista ja oikein, saatetaan nykyään asiat tulkita markkinamekanismien kautta. Mäki mainitsee esimerkkinä tilanteen, jossa päiväkoti alkoi sakottaa siitä, jos lapset haetaan myöhässä. Sakottaminen johti siihen, että ihmiset kokivat sakon markkinahintana lisäpalvelusta, eivätkä kokeneet myöhästymistä enää häpeän aiheena.

Mäen mukaan markkinasanasto ja markkinamallit eivät ole jääneet vain talousalan erityisasiaksi, vaan ne ovat levinneet ja leviämässä myös muille aloille, kuten oikeustieteeseen, biologiaan, filosofiaan sekä myös uskonnolliseen ympäristöön. Hän esittää esimerkiksi tutkijan ”suosittuna johtopäätöksenä”, että:

”kirkkojen moninaisuus ja vapaa kilpailu edistävät uskonnollisten tuotteiden määrää ja laatua ja siten uskonnon kokonaissuosiota eivätkä siis sekularisaatiota. Vapaasti kilpailevat kirkot markkinoivat tuotteitaan suostuttelun keinoin mainostamalla eivätkä komentamalla, kuten monopoliasemassa olevat kirkot. (s. 106)

Mäki myös väittää, todeten provosoivansa hiukan, että taloustieteen filosofiasta on tullut filosofian keskeisimpiin lukeutuva osa-alue ainakin sisällöllisesti, vaikka filosofian tutkimuksen suuntauksessa ei määrällisesti näin olisikaan. Väitettään taloustieteen filosofian keskeisyydestä hän perustelee muun muassa sillä, että talouspuhe hallitsee nykykulttuuria ja se on levinnyt laajalti taloustieteen ulkopuolellekin.

Tosin voitaisiin kai todeta, että taloustieteelle itselleen on käynyt samoin: taloustiede sisältää yhä enemmän alkujaan muualta sen piiriin tuotuja asioita ja menetelmiä, kuten Risto Vilkon artikkelin käsittelemät matemaattiset menetelmät. Matemaattiset menetelmät yhdistettynä tietokoneisiin, laskentakapasiteetin kasvuun sekä tietoverkkoihin ovat mullistaneet talousalaa. Taloustieteen filosofiaan liittyvät kysymykset ovat joka tapauksessa olennaisia muun muassa talouspuhetta ja taloustieteen tuloksia arvioitaessa.

Jussi Kotkavirran artikkelin aiheena ovat tunteet ja talous. Keskeinen ajatus hänen artikkelissaan on, että myös tunnepohjaiset motiivit pitäisi huomioida rahoitusmarkkinoiden toimintaa selitettäessä. Kotkavirta, kuten monet muutkin tässä kirjassa, huomioi, että talousasioiden parissa ihmiset eivät ole niin “rationaalisia” (siinä merkityksessä, miten taloustieteilijän mielestä rationaalinen ihminen käyttäytyisi), kuin monet taloudelliset mallit tuntuvat olettavan. Tämän asiantilan tosin myös näiden mallien tutkijat ja käyttäjät taitavat nykyään jo varsin hyvin tiedostaa.

Kotkavirran mukaan talous on laajentanut valtapiiriään niin, että se toimii herkästi ajan ”suurena kertomuksena”, jonka kautta asioita yhä useammin tarkastellaan:

”Taloudesta haetaan ja joudutaan hakemaan vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Ajan suuri kertomus on talous – ei enää Jumala, oikeudenmukaisuus, edistys tai vapaus. Talouden metafysiikka on hyvin käytännöllistä ja latteaa: asiat pelkistyvät siihen, mihin on varaa, mikä tuottaa ja mikä säästää.” (Kotkavirta, sivu 72)

Talouskertomusta kuvataan värikkäin sanakääntein. Kotkavirta viittaa puheisiin, joissa markkinoista puhutaan ikään kuin se olisi persoona, joka milloin pettyy, innostuu tai pelästyy ja joka osaa myös muodostaa kantoja.

Markkinoita persoonan tavoin käsittelevää kielenkäyttöä esiintyy myös tämän saman kirjan lehdillä. Artikkelissaan Jaakko Kiander nimittäin toteaa rahoitusmarkkinoiden alkaneen epäillä (sivu 20) ja hän kertoo myös markkinoiden huolissaan olemisesta (sivu 22).  Tällainen on alan yleinen tapa puhua markkinoiden toiminnasta. Kotkavirta esittää, että markkinoita käsitellään kuin murrosikäistä, jonka toimintaan kukaan ei uskalla puuttua.

Kotkavirta käsittelee artikkelinsa loppuosassa etenkin sijoittamiseen liittyviä tunteita. Hän referoi Tuckettin ja Tafflerin kirjoituksia, joissa on tarkasteltu etenkin sijoitusrahastojen sijoituspäätösten tekijöiden toimintaa haastattelujen pohjalta.  Sijoittajat elävät tilanteessa, jossa he toisaalta pelkäävät varojen menettämistä epäonnistuneissa sijoituksissa – ja toisaalta taas sitä, että mahdollisuus voiton tekemiseen jää käyttämättä. Onnistuneita sijoituksia pidetään Tucketin ja Tafflerin mukaan herkästi omista ansioista johtuvina ja epäonnistuneita sijoituksia puolestaan olosuhteista tai muista ulkopuolisista tekijöistä johtuvina. Tämä taitaa olla muussakin ihmiselämässä vastaan tuleva asiantila.

Kotkavirran artikkelin eräät psykoanalyyttisiä tulkintoja koskevat osuudet herättävät varmaan monessa lukijassa kysymyksiä. Esimerkiksi kun kirjoituksessa väitetään (Tuckettia ja Taffleria ilmeisesti seuraten), että rahastosijoitukset pitävät sijoittajissa yllä kaikkivoipaisuuden tunnetta, jonka juuret ovat varhaislapsuuden tyydytyskokemuksissa, lukija saattaa kysellä, että perustuuko väite kohderyhmässään tutkittuun tietoon, vai psykoanalyyttisiin lähtökohtiin.

Talous ja vastuu – ovatko regimentit sekaisin?

Jukka Mäkinen ja Arno Kourula kirjoittavat yritysten vastuista yhteiskunnalle. Heidän mukaansa vallalla olevien yritysvastuulähtökohtien taustalta löytyy ”perinteinen klassisen liberalismin mukainen ymmärrys sopivasta tavasta jakaa vastuut valtiovallan ja yritysten välillä”. Työnjakotapana on kirjoittajien mukaan se, että yritysten pitää keskittyä taloudellisiin päämääriin, noudattaen kuitenkin valtion asettamia normeja. Poliittiset tehtävät kuuluvat valtiovallalle, jonka toimintaan puolestaan kansalaiset vaikuttavat äänestyksin. Kuntavaltaa ei tässä yhteydessä käsitellä.

Työnjakoaihetta käsitellään myös Kristiina Rolinin artikkelissa. Yksityisen sektorin ja valtion vastuunjakokeskustelussa on kyse vähän vastaavantyyppisestä keskustelusta kuin mitä on käyty luterilaisessa maailmassa historian saatossa niin sanottujen maallisen ja hengellisen regimentin tehtävistä, vastuista, oikeuksista ja rajoista. Tähän liittyen on jouduttu puimaan myös sitä, mitkä ovat kirkon vastuulla olevia tehtäviä, mitkä valtion, mitkä molempien ja mitkä eivät kummankaan.

Kuten Mäkinen ja Kourula tuovat esiin, käytännössä yritysten ja julkisen sektorin vallat ja vastuut sekoittuvat. Yritykset esimerkiksi vaikuttavat aktiivisesti politiikkaan eivätkä valtiot pysty hallinnoimaan edes omaa regimenttiään kuin osittain. Näin on etenkin monikansallisten yritysten kohdalla, jotka kykenevät ohittamaan yksittäisten valtioiden harjoittamaa säätelyä.

Mäkinen ja Kourula tuovat artikkelissaan esiin erilaisia yritysvastuukeskustelun suuntauksia. Heidän mukaansa yhteiskuntavastuuta koskevan akateemisen keskustelun yhtenä ongelmallisena piirteenä on ollut viime vuosikymmeninä se, että yhteiskuntavastuu- ja työnjakoasioista on pyritty puhumaan häivyttäen tai jopa unohtaen keskustelijoiden ideologiset lähtökohdat. Lähtökohdat vaikuttavat silti lopputuloksiin.

Ideologisiin lähtökohtiin viittaa myös lyhyesti Ilkka Niiniluoto omassa kirjoituksessaan. Hän kuvailee lyhyesti eräitä protestanttisia näkökantoja työn tekemisen teologiaan liittyen. Niiniluoto kertoo kannattavansa Max Weberin keskustelua herättänyttä tulkintaa, jonka mukaan kalvinistinen maailmankatsomus edesauttoi keskeisesti kapitalistisen talousjärjestelmän muodostumista Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Niiniluodon historiaa käsitteleviä osuuksia lukuunottamatta kirjassa ei puhuta kuitenkaan juurikaan maailmankatsomusten merkityksestä ja roolista talouteen ja vastuisiin liittyvissä kysymyksissä. Siitä aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös nykytilannetta koskevaa arviota. Taloustieteellisissä malleissa käytettyjen oletusten realistisuudesta (tai epärealistisuudesta) kirjoitetaan useammassakin artikkelissa. Taloustieteen todellisuuskäsityksiä pohditaan etenkin Jaakko Kianderin artikkelissa.

Kristiina Rolinin artikkelin otsikkona on: ”Onko voiton maksimointi moraalisesti oikeutettua?” Rolin vastaa omaan kysymykseensä myöntävästi: ”Voiton maksimointi on moraalisesti oikeutettua, ja se voidaan oikeuttaa kahdella eri tavalla, joko vetoamalla sopimukseen tai moraaliseen työnjakoon”. Rolinin mukaan tähän liittyy kuitenkin myös sellainen rajoite, että voiton maksimointi tulee tehdä ”yleisten moraalisten velvollisuuksien” mukaan hyväksyttävällä tavalla. Yleisiksi moraalisiksi velvollisuuksiksi hän kutsuu artikkelissaan niitä velvollisuuksia, ”joita kaikilla ihmisillä on muita ihmisiä kohtaan”.

Vaikka artikkeli on kehystetty kysymyksellä, onko voiton maksimointi moraalisesti oikeutettua, voittojen maksimoinnin oikeutusta ei artikkelissa kuitenkaan juuri käsitellä eikä siihen liittyviä kantoja perustella kuin toteamalla, että on se oikeutettua.

Rolinin artikkelin varsinaisena aiheena on käytännössä sellaisen asetelman pohtiminen, että kun yrityksen johtaja on yrityksen omistajien tehtävään palkkaama, onko tällä velvollisuus silloin toimia aina ajaen omistajien edun mukaisia asioita. Muodostuuko toimitusjohtajalle velvollisuus pyrkiä maksimoimaan yrityksen voitot, jos omistajat haluavat, että yritys tekee mahdollisimman paljon taloudellista voittoa? Voiton maksimointi tarkoittaa käytännössä pyrkimystä kasvattaa tuottojen ja menojen välistä erotusta.

Voittoa voidaan kasvattaa myös arveluttavin keinoin, kuten hyödyntämällä eri valtioiden verotuslainsäädäntöjen muodostamassa kokonaisuudessa olevia porsaanreikiä, yksittäisten maiden lakeja kuitenkin silti periaatteessa noudattaen. Onko siis vero-optimointi yritysjohtajan velvollisuus, jos näin voidaan lisätä yrityksen omistajien taloudellisia tuottoja?

Rolin pohtii esimerkkinä tilannetta, jossa tuotantoa ollaan siirtämässä verotuksen tasosta johtuen toiseen maahan, ja katsoo, että alhaiseen verotukseen pyrkiminen perustuu ”virheelliseen oletukseen” yrityksen todellisesta edusta. Hänen mukaansa viime kädessä myös yritysten etu on työnjakoteorian mukaan se, että yhteiskunnan instituutiot kykenevät hoitamaan vastuunsa. Niiden hoitamiseksi puolestaan tarvittaneen verotuloja.

Tällä hetkellä erilaiset vastuunjakonäkökulmat näkyvät esimerkiksi keskusteluissa siitä, mitä kuntien ja valtion tehtäville pitäisi tehdä ”kestävyysvajeen” takia. Mäkinen ja Kourula tuovat artikkelissaan esiin sitä näkökulmaa, että yritykset ovat alkaneet tehdä valtion tehtäviä. On myös esitetty, että valtio on laajentunut hoitamaan tehtäviä, jotka eivät sille kuuluisi. Esimerkiksi rahoituksen professori Vesa Puttonen on argumentoinut näin:

”Valtion rooli on mennyt liian pitkälle. Pitäisi palata taaksepäin. Hyvinvointivaltion ykkösversio on sellainen, jossa heikko-osaisimmista pidetään huolta. Kakkosversiossa kaikilla on ilmainen terveydenhoito ja ilmainen koulutus peruskoulusta yliopisto-opintoihin asti. Tämä on perusteltua.” … ”Suomi on jo pitkään ollut kolmosversiossa. Siinä valtio järjestää ihmisille ilmaiseksi koulutuksen ja lisäksi tarjoaa heille rahaa siitä.” (Vesa Puttonen Talouselämä-lehden haastattelussa 5.12.2013)

Keskustelu siitä, mikä on sopiva tehtävänjako erilaisten taloudellisten ja yhteiskunnallisten toimijoiden kesken jatkunee lähitulevaisuudessa aktiivisena.

Lopuksi

Talous ja filosofia -kirjassa on useita perusteltuja ja hyvin erilaisia puheenvuoroja. Monien artikkelien kohdalla lukijan käytännössä edellytetään olevan jo valmiiksi kohtalaisen syvällisesti perillä aihealueesta.

Artikkeleita yhdistää se, että niiden kirjoittajat ovat pitäneet näistä aiheista esitelmän vuonna 2012 pidetyssä talous-kollokviossa. Tästä asetelmasta seuraa, että artikkelit eivät kuitenkaan liity kovin vahvasti toisiinsa. Kokonaisvaikutelma kirjasta muodostuukin vähän sekavaksi, mikä on tällä tavalla laadituissa artikkelikokoelmiessa yleinen ongelma. Teemojen kokoaminen yhteen johdannossa auttaa kuitenkin lukijaa kokonaisuuden hahmottamisessa, vaikka kaikki artikkelit läpäisevää punaista lankaa ei aina löytyisikään.

Kunkin artikkelin perässä esitetty kirjallisuusluettelo auttaa lukijaa löytämään lisätietoja niistä teemoista, jotka lukijaa eniten kiinnostavat. Viitteet johtavat pääasiassa englanninkieliseen kirjallisuuteen. Kirjan luvut voidaankin nähdä eräänlaisina suomenkielisinä johdantoina kunkin teeman laajempaan keskusteluun. Laajempia puheenvuorojakin voisi suomeksi talouden ja filosofian kentältä olla jatkossa aiheellista julkaista.

Kuva: erik forsberg@Flickr.com. CC BY 2.0.