Internetissä saattaa törmätä tarinaan, jossa itse Albert Einstein esitetään hurskaana opiskelijana kumoamassa ateistisen professorinsa väitteitä. Tällainen kertomus on perätön, eikä Einstein todellisuudessa uskonut persoonalliseen Jumalaan, kirjoittaa teteenhistorioitsija Matthew Stanley.

Einstein näki koko kutsumuksensa – pyrkimyksensä yrittää ymmärtää maailmankaikkeuden toimintaa – yrityksenä ymmärtää Jumalan mieltä.

– Charles Krauthammer, Washington Post (2005)

Einsteinin usko älykkääseen suunnittelijaan ei siis johtunut uskonnollisesta ennakko-oletuksesta, vaan niistä ainutlaatuisista näköaloista maailmankaikkeuteen, jotka avautuivat tämän kaikkien aikojen terävimmän tiedemiehen edessä. Ateistit ovat viime aikoina väittäneet, että usko mihin tahansa jumalaan on epätieteellistä. Se, että Einstein tunnusti luojajumalan olemassaolon, kumoaa tämän väitteen.

– Stephen Caesar, ”Investigating Origins: Einstein and Intelligent Design”
(2007)

Jo useiden vuosien ajan sähköpostilistoilla on kiertänyt omalaatuinen urbaanilegenda. Siinä ateisti professori näkee vaivaa todistaakseen, ettei Jumalaa ole olemassa, mutta joka kerralla rohkea opiskelija osoittaa tyynesti hänen väitteensä vääriksi. Professorin kukistaneen hurskaan opiskelijan kerrotaan olleen itse Albert Einstein (1879–1955) – modernin ajan kaikkein tunnetuin tiedemies.

Täysin perättömässä legendassa yritetään valjastaa Einsteinin arvovalta Jumalan olemassaolon todistajaksi. Ensi vilkaisulla Einstein näyttääkin sopivan tarinaan hyvin. Hän kertoi monesti olevansa uskonnollinen henkilö, ja hänen suuhunsa pantiin viisaita sanoja Jumalan toiminnasta ja aikeista. Einstein teki kuitenkin varsin selväksi, että hän kiisti sellaisen persoonallisen Jumalan olemassaolon (eli Jumalan, jolla on tunnistettavia inhimillisiä piirteitä ja joka vastaa rukouksiin ja kaitsee luomakuntaa), jota tuo urbaanin legendan kuvitteellinen opiskelija puolustaa. Lisäksi hän ei juuri ollut kiinnostunut uskonnollisista traditioista tai oikeaa oppia vaalivista uskonnoista.

Albert Einstein vuonna 1921. Kuva: Wikimedia Commons. PD.

Mistä siis on kyse? Miten Einstein saattoi kiistää persoonallisen Jumalan olemassaolon ja melkein koko läntisen teistisen tradition ja silti väittää olevansa uskonnollinen? Vastaus piilee siinä, millaiseksi hän käsitti uskonnon olemuksen, hänen henkilökohtaisessa uskonnollisuudessaan, sekä siinä, millaisena hän näki uskonnon ja tieteen välisen suhteen.

Einstein hylkäsi persoonallisen Jumalan samoilla perusteilla, jotka ovat askarruttaneet teologeja vuosisatojen ajan. Hän ei kyennyt hyväksymään ajatusta hyväntahtoisesta, kaikkitietävästä ja kaikkivoivasta Jumalasta, joka hallitsi pahuuden ja kärsimyksen täyttämää maailmaa. Hän ajatteli myös, että sellaisen jumaluuden olemassaolo poistaisi ihmiseltä kaiken henkilökohtaisen vastuun. Ratkaisevaa hänen argumenteissaan oli kuitenkin se, että ahkerasti ponnistelleiden luonnontieteilijöiden sukupolvien kehittämät fysiikan lait eivät oikein jättäneet tilaa jumalalliselle toiminnalle:

Mitä enemmän ihminen vakuuttuu kaikkien tapahtumien järjestyksestä
ja säännöllisyydestä, sitä syvemmin hän ymmärtää, ettei tämä järjestys ja säännönmukaisuus jätä enää tilaa toisenlaisille syille. Hän ymmärtää, ettei
luonnollisten tapahtumien itsenäinen alkuunpanija ole ihmisen tahto eikä
jumalan tahto.

Einsteinin mielestä luonnonlait olivat puhtaasti kausaalisia. Jokainen fysikaalisen maailman tapahtuma oli siis jonkin toisen fysikaalisen tapahtuman aiheuttama, ja tämä syy-yhteys voitiin täsmällisesti kuvata luonnontieteen lakien avulla. Ainakin periaatteessa tämä säännönmukaisuus selitti kaikki tapahtumat ja ilmiöt maailmankaikkeudessa. Syy–seuraussuhteet eivät jättäneet sellaista tyhjää tilaa, jossa Jumalan käsi olisi voinut toimia.

Hän myönsi, että asioihin puuttuvan Jumalan olemassaoloa ei voitu todistaa vääräksi niin kauan kuin oli olemassa asioita, joita tiede ei läpikotaisin ymmärtänyt, mutta hän puolusti tarmokkaasti pelkkiin horjumattomiin fysiikanlakeihin perustuvaa maailmankuvaa:

En kykene todistamaan teille, ettei ole olemassa persoonallista Jumalaa,
mutta valehtelisin, jos sanoisin teille hänestä jotain. En usko sellaiseen
teologian tuntemaan Jumalaan, joka palkitsee hyviä ja rankaisee pahoja.
Minun Jumalani loi lait, jotka pitävät huolen kaikesta tästä. Hänen maailmankaikkeuttaan ei hallitse toiveajattelu, vaan muuttumattomat lait.

Einsteinin käsityksen mukaan jumalallinen tuomio tai rukouksen vaikutus näyttivät tieteen johdonmukaisuuden valossa täysin epäuskottavilta.

Einsteinin mielestä kyse ei ollut vain yksinkertaisesta tieteen ja uskonnon välisestä ristiriidasta, jossa luonnonlait tekivät tyhjäksi käsityksen persoonallisesta Jumalasta. Hän ajatteli ennemminkin, että uskonto kehittyisi, jos ajatus persoonallisesta Jumalasta hylättäisiin. Hän oletti, että uskonto oli syntynyt alkukantaisten ihmisten eksistentiaalisista peloista, joiden myötä nämä olivat luoneet ”illusorisia olentoja”. Myöhemmin näistä peloista kehittyi asioihin puuttuva, antropomorfinen Jumala.

Uskonnon korkein taso olisi sellainen, jossa tämä antropomorfinen Jumala olisi vaihdettu ”kosmiseen uskonnollisuuden tunteeseen”. Einsteinin mukaan kaikki historian suuret uskonnolliset johtajat (joihin hän luki Demokritoksen, Franciscus Assisilaisen ja Baruch Spinozan) toimivat tällä tasolla. Korkeimmalla tasolla ”yksilö tuntee ihmisten toiveiden ja päämäärien turhuuden sekä sen ylevyyden ja ihmeellisen järjestyksen, joka näyttäytyy meille sekä luonnossa että ajattelun maailmassa – – Yksilö haluaa kokea maailmankaikkeuden yhtenä merkityksellisenä kokonaisuutena.” Tälle tasolle asti kehittyneillä uskonnoilla ei ole oppia, kirkkoa tai persoonallista Jumalaa. Luonnontieteen osana on tässä vaiheessa ”puhdistaa uskonnollinen ajattelu antropomorfismin kuonasta” ja rakentaa kausaalinen verkosto, joka osoittaa persoonallisen Jumalan olemassaolon mahdottomaksi. Tällainen näkemys Jumalasta on selvästi ristiriidassa läntisen monoteismin perusolettamusten kanssa. Einsteinin visio uskonnon evoluution lopullisesta tasosta jopa luokittelee joukon perinteisiä uskomuksia ja tapoja epäuskonnollisiksi: ”Niin kauan kuin rukoilet Jumalaa pyytääksesi häneltä jotakin itseäsi hyödyttävää, et ole uskonnollinen henkilö.”

Einstein kielsi antropomorfisen Jumalan olemassaolon, mutta hän halusi myös hylätä ajatuksen siitä, että tällainen olento olisi moraalin kannalta tarpeellinen. Hän väitti moraalin olevan ”puhtaasti inhimillistä ajattelua vailla mitään yli-inhimillistä auktoriteettia”. Moraalista ei tule millään tavalla merkityksellisempää, jos oletamme jumalallisen lainsäätäjän olevan olemassa. Itse asiassa tuollainen oletus voisi johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen: ”Moraalin perusteita ei pitäisi sitoa myyttiin tai mihinkään auktoriteettiin, jotta epäilykset myytin paikkansapitävyydestä tai auktoriteettiaseman legitimiteetin epävarmuus eivät vaarantaisi terveen järjen ja oikean toiminnan perusteita.” Loppujen lopuksi Einstein hylkäsi persoonallisen Jumalan epäuskottavana, alkukantaisena ja jopa ihmiskunnalle vaarallisena.

Jos kerran Einstein suhtautui näin kielteisesti persoonalliseen Jumalaan, niin mitä pitäisi ajatella siitä, että hän toistuvasti mainitsi Jumalan keskusteluissaan? Kerran hän kuvasi luonnontieteellisiä tavoitteitaan seuraavasti: ”Tahdon tietää, kuinka Jumala loi tämän maailman. En ole kiinnostunut tästä tai tuosta ilmiöstä tai jonkin alkuaineen spektristä. Haluan tuntea Hänen ajatuksensa, kaikki muu on epäolennaista.” Kvanttimekaniikkaa koskevissa väittelyissä 1920- ja 1930-luvuilla hän toisteli toteamusta ”Jumala ei pelaa noppaa” niin useasti, että sai kollegansa ärsyyntymään. Miksi Einstein käytti tällaista kieltä niin luontevasti, vaikka kielsi persoonallisen Jumalan olemassaolon?

Omassa asiayhteydessään tarkasteltuina hänen kommenttinsa ovat melko varmasti vertauskuvallisia, kuten käykin ilmi Einsteinin selittäessä ajatuksiaan. Kerran häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti sanoessaan ”Herraa on vaikea ymmärtää, mutta pahantahtoinen Hän ei ole”. Hän vastasi: ”Luonto kätkee salaisuutensa ylevään olemukseensa, mutta ei koskaan käytä kavalia temppuja.” Ensimmäisen lauseen ”Herra” vaihtuu helposti toisen lauseen ”Luonnoksi”, mikä viittaa Einsteinin tarkoittaneen jotain paljon vähemmän yliluonnollista. Samoin voidaan ajatella hänen kommentistaan assistentilleen: ”Erityisesti minua kiinnostaa se, olisiko Jumala voinut luoda maailman toisella tavalla, eli toisin sanoen: salliiko loogisen yksinkertaisuuden vaatimus minkäänlaisia vapauksia.”

Kuten fyysikko ja historioitsija Max Jammer korostaa, sanat ”toisin sanoen” osoittavat selvästi, että viittaus Jumalaan kommentin ensimmäisessä osassa oli selkeän retorinen. Lähes kaikissa näissä tapauksissa sana Jumala näyttää olleen Einsteinille jonkinlainen lingvistinen merkki, jonka avulla hän saattoi elävällä ja mieleenpainuvalla tavalla viitata maailmankaikkeuden järjestykseen ja ymmärrettävyyteen. Hänen kosmisen uskonnollisuuden tunteensa taustalla oli tietenkin juuri maailmankaikkeudessa havaittava järjestys. Se ei juuri muistuta perinteistä käsitystä Jumalasta.

Artikkeli on katkelma Stanleyn artikkelista ”Myytti 21: Einstein uskoi persoonalliseen Jumalaan”, jonka voi lukea kokonaisuudessaan Areiopagin ja Kirjapajan tänä vuonna kustantamasta kirjasta Galileo tyrmässä ja muita myyttejä uskonnosta ja tieteestä.

Kuva 1: Mark Fischer@Flickr.com. (rajattu). CC BY-SA 2.0.

Kuva 2: Ferdinand Scmutzer, Wikimedia Commons. PD.