Kertomukset ihmisen luomisesta paratiisiin ja syntiinlankeemuksesta ovat keskeisiä kristinuskolle ja hieman eri tavalla ymmärrettynä myös juutalaisuudelle ja islamille. Myös monet kysymykset alkukertomusten ja modernin tieteen suhteesta yhdistävät uskontoja. Mitä nykytieteen valossa pitäisi esimerkiksi ajatella syntiinlankeemuksen historiallisuudesta? Esittelen tässä kirjoituksessa ongelmakenttää ja joitakin ratkaisuja, keskittyen kristilliseen kontekstiin.

Ihmiskunta, tuo loistelias raunio

Raamatun kertomuksilla ihmisen luomisesta ja syntiinlankeemuksesta on perinteisesti ollut keskeinen merkitys kristillisen ihmiskuvan ja maailmankuvan kannalta. Jo reformaattori Martti Luther spekuloi, että maailma oli luultavasti hyvin toisenlainen ennen ihmisen lankeemusta. Lutherin mukaan Maa kantaa monia kärsimystä tuottavia asioita, joita ilman ihmisen syntiä se ei olisi kantanut […] en epäile lainkaan, että ennen syntiä ilma oli raikkaampaa ja terveellisempää, vesi parantavaa ja ravitsevaa, auringon valo kirkkaampaa ja kauniimpaa. Niin että koko luomakunta, sellaisena kuin se nyt on, muistuttaa meitä kaikissa osissaan sille syntiinlankeemuksen tähden langetetusta kirouksesta. (1. Mooseksen kirjan kommentaari, 3:17)

Maailma vaikuttaa monella tapaa kauniilta ja hyvin järjestetyltä paikalta, minkä katsotaan heijastelevan Luojan hyvyyttä. Toisaalta maailmassa ei kuitenkaan ole kaikki hyvin. Ihmisluonto vaikuttaa olevan taipuvainen ylenmääräiseen oman edun tavoitteluun ja lähimmäisen hyvän sivuuttamiseen.

”Vuoroin polttaa helle, vuoroin routa.” (Virsi 61.3)

Kertomus alkuparatiisista ja syntiinlankeemuksesta tarjoaa näille kokemuksille selittävän viitekehyksen. Ihminen kaipaa jatkuvasti takaisin täydelliseen alkutilaan, josta koko maailmanjärjestys on jollain tapaa poikennut pois.

Evoluutio ja syntiinlankeemuksen ongelmat

Tieteen katsotaan kuitenkin usein maalaavan jossain määrin erilaisen kuvan ihmiskunnan historiasta. Nykyihmiskunnalla on toki myös nykytieteen mukaan yhteiset kantaisät, mutta nämä ovat eläneet suuressa populaatiossa, kehittyen hitaasti nykyiseen muotoon. Ei myöskään voida tunnistaa mitään alkuparatiisia, jossa ihmiskunta olisi elänyt, vaan taipumuksilla taistella muita elollisia vastaan on juurensa lajin säilymistä edistävissä vaistoissa. Itsekkyyden lisäksi tosin myös yhteistyö muiden kanssa on ollut olennainen ihmislajin menestystekijä. Evoluutio ei erottele hyvää ja pahaa.

Miten kristillisen käsitys lankeemuksesta ja perisynnistä siis suhteutuu evoluutioteoriaan? Aihe on herättänyt runsaasti keskustelua aina Charles Darwinin teosten Lajien synty (1859) ja Ihmisen polveutumisesta (1871) julkaisusta lähtien. Asia on teologisesti merkittävä, sillä käsitys syntiinlankeemuksesta vaikuttaa suoraan myös esimerkiksi pelastusoppiin.

Historiallisuuden säilyttäminen

Jo 1800-luvulla syntyi monia eri ratkaisuvaihtoehtoja kysymykseen evoluution ja luomiskertomusten suhteesta. Yksi edelleen suosittu tapa on erotella Genesiksen 1. ja 2. luvussa tapahtuva ihmisen luominen kahdeksi erilliseksi tapahtumaksi. Näin evoluutio koskisi Genesiksen 1. luvussa tapahtuvaa ihmisen yleistä luomista, Jumalan erityinen kutsu puolestaan Genesiksen 2. luvussa tapahtuvaa Aadamin ja Eevan asettamista paratiisiin. Jos paratiisin ulkopuolella asui jatkuvasti muita ihmisiä, tämä selittäisi kätevästi myös sen, mistä Kain sai vaimonsa (1. Moos. 4:17).

Aadam ja Eeva edustavat näin ymmärrettynä vaihetta, jossa Jumala kohtaa jo aiemmin luomansa ihmiskunnan. Heidän kauttaan ihmiskunta saa mahdollisuuden kohota paratiisimaiseen tilaan, mutta syntiinlankeemuksen takia mahdollisuus jää toteutumatta. Teologi F. R. Tennantin (1866–1956) näkemyksen mukaan ihmisen syntiinlankeemus tarkoittaa symbolisesti juuri sitä, että ihminen toteuttaa vain eläimellistä luontoaan ja siihen kuuluvia pyrkimyksiä, jotka sinänsä ovat hyviä mutta moraalisesti riittämättömiä, säilyttääkseen itsensä. Tällöin ihminen ei Tennantin mukaan vastaa Jumalan kutsuun nousta korkeammalle moraalin ja hengellisyyden tasolle, kohti Jumalan yhteyttä.

Se, ettei asiasta ole tieteellisiä todisteita, ei ole Tennantille sinänsä ongelma. Eiväthän kristityt muutenkaan nojaa uskomuksiaan pelkästään tieteeseen.

Monogenismi vastaan polygenismi

Olisivatko historiallinen Aadam ja Eeva siis voineet olla jonkinlaisia silloisen ihmiskunnan johtajia tai edustajia Jumalan edessä? Ratkaisu vaikuttaa olevan yhteensopiva evoluutioteorian kanssa ja säilyttävän kuitenkin raamatullisten kertomusten ytimen.

Esimerkiksi Paavi Pius XII (virassa 1939–1958) ottaa tähän ajatukseen kuitenkin kriittisen kannan kiertokirjeessään Humani Generis (1950):

Uskovat eivät voi hyväksyä näkemystä, että ennen Aadamia oli todellisia ihmisiä, jotka eivät ole peräisin hänestä luonnollisen syntymän kautta samalla tavalla kuin kaikkien esivanhemmasta, tai että Aadam kuvaa tiettyä määrää esivanhempia. Ei ole mitenkään selvää, miten tällainen näkemys voitaisiin sovittaa yhteen ilmoitustotuuden lähteiden ja kirkollisen opetusviran esittämän kanssa, mitä tulee kysymykseen perisynnistä, jonka todella teki yksilö Aadam ja joka syntymässä siirtyy kaikille ja on kaikilla kunkin omana.

Paavin huoli perustuu teologisesti syntiinlankeemuksen sekä historiallisen Aadamin ja Eevan merkitykseen. Perinteisessä kristillisessä teologiassa katsotaan, että lankeemus on turmellut ihmisluonnon. Läntisessä teologiassa ajatellaan jopa, että perisynnin mukana periytyy syntiin johtavan taipumuksen lisäksi myös syyllisyys. Mikäli kaikki eivät kuitenkaan ole Aadamin ja Eevan jälkeläisiä, voi tämä tehdä myös pelastuksen tarpeellisuuden epäselväksi.

Ajatuksella ”paratiisin ulkopuolisista ihmisistä” oli myös haitallisia sosiaalisia seurauksia. Pius XII:n tarkoituksena on vastustaa ”polygenismiä”, jossa ihmiskunta olisi jaettavissa eri alkuperän omaaviin rotuihin, erotuksena ”monogenismistä”, jossa koko ihmiskunnan katsotaan olevan yhtä lajia ja samaa alkuperää (kristillisesti Aadamin ja Eevan jälkeläisinä). Polygenismiin liittyi käytännössä usein myös niin sanottua ”tieteellistä rasismia”, jossa eri ”rotujen” välillä katsottiin olevan suuria kehityseroja.

Myöhemmät katolilaiset ajattelijat, kuten Karl Rahner (k. 1984) ovat kuitenkin kiinnittäneet huomiota edellä lainatun kiertokirjeen sanoihin ”ei ole mitenkään selvää”. Näin ymmärrettynä Pius XII siis esittää kiertokirjeessään vakavasti otettavan teologisen huolen. Mikäli yhteensovittamisen mahdollistava ”selvyys” kuitenkin voidaan saavuttaa, kuten Rahner väittää, tällöin Pius XII:n huoleen on vastattu. Raamatullisesti käsitys kaikkien ihmisten jakamasta ”Jumalan kuvallisuudesta” (1. Moos. 1:26) joka tapauksessa liittyy jo Genesiksen ensimmäisessä luvussa tapahtuvaan luomiseen.

Vertauskuvallisuus ja allegoria

Toinen suosittu tapa sovitella Raamatun kertomukset ja evoluutio yhteen on tulkita tekstiä osittain tai kokonaan vertauskuvalla. Voidaan esimerkiksi ajatella, että kertomuksen ”Aadam” (kirjaimellisesti käännettynä ”ihminen”) edustaa jokaista ihmistä, joka samaan tapaan kärsii kiusauksesta asettua Jumalan asemaan. Oma kokemuksemme synnistä riittää osoittamaan pelastuksen tarpeen, jo erillään historiallisesta lankeemuksesta.

Esimerkiksi tanskalainen kristitty filosofi Søren Kierkegaard esitti teoksessaan Ahdistus (1844, siis ennen Darwinin Lajien syntyä), että paratiisikertomus kuvaa ihmisen pakoa omasta itsetietoisuudestaan ja jumalasuhteestaan. Vaikka Kierkegaard uskoo kertomuksen kuvaavan myös jonkinlaista historiallista todellisuutta, hänelle tekstin eksistentiaalinen merkitys on kuitenkin keskeisempi. Hänen mukaansa meistä jokainen kohtaa samanlaisen ahdistuksen, kun tulemme tietoiseksi omasta vapaudestamme ja vastuustamme.

Raamatun tekstien allegorinen ja kuvainnollinen tulkinta palautuu jo varhaiseen kristinuskoon. Esimerkiksi 2. Timoteuskirje 3:16 väittää, että ”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” Näin ymmärrettynä Raamatun tekstien tarkoituksena ei ole koskaan pelkästään välittää historiallista informaatiota, vaan aina myös opettaa jotain kristittyjen elämään soveltuvaa. Tekstien kirjaimen takaa on löydettävä niiden hengellinen merkitys.

Esimerkiksi vaikutusvaltainen aleksandrialainen teologi Origenes (k. 254) katsoi jopa, että Jumala on tarkoituksella jättänyt Raamattuun kirjaimellisesti tulkittuna virheellisiä yksityiskohtia. Tarkoituksena on, että nämä havaitseva ihmismieli heräisi pohtimaan tekstin syvällisempää merkitystä. Origenes sovelsi tätä myös kertomukseen ihmisen luomisesta:

Kuka, jolla on vähääkään ymmärrystä, voisi ajatella, että ensimmäinen, toinen ja kolmas päivä, aamu ja ilta, olivat olemassa ilman Aurinkoa, Kuuta ja tähtiä ja ettei ensimmäisenä päivänä olisi ollut edes taivasta? Kuka on niin typerä, että olettaisi Jumalan maanviljelijän lailla istuttavan paratiisin asettaneen sinne elämän puun, näkyvän ja kosketettavissa olevan, niin että sitä hampaillaan maistava saa elämän? Ja vielä niin, että hyvästä ja pahasta pääsisi osalliseksi mutustelemalla puusta saatua? Jos Jumalan kuvataan kulkevan paratiisissa illalla ja Aadamin piiloutuvan pensaan alle, niin en usko kenenkään epäilevän näiden asioiden viittaavan vertauskuvallisesti tiettyihin salaisuuksiin, niin että niiden historiallisuus on ymmärrettävä kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti. (Origenes, De principiis 4.16.)

Yleisesti ottaen Origeneskaan ei kuitenkaan asettanut tekstin kirjaimellista ja hengellistä merkitystä vastakkain. Tämäkään tekstinkohta ei vaikuta edellyttävän sen kieltämistä, että kertomukset luomisesta ja lankeemuksesta heijastelevat jollain tapaa todellisia historiallisia tapahtumia. Myytin kieli vain kuvaa historiallista todellisuutta kuvainnollisella tavalla.

Lankeemus ja epätäydellinen maailma

Lankeemuskertomuksen vertauskuvallisen tulkinnan vetovoimasta huolimatta on kuitenkin hyvä huomata, että oppi historiallisesta lankeemuksesta vastaa tiettyihin kysymyksiin. Mikäli historiallisuudesta luovutaan täysin, täytyy näihin kysymyksiin siis löytää jokin muu vastaus.

Historiallinen syntiinlankeemus esimerkiksi tarjoaa osavastauksen pahan ongelmaan. Mikäli luotujen huono tilanne on jollain tapaa luotujen omalla vastuulla, tämä auttaa puolustamaan Jumalan hyvyyttä Luojana. Miksi Luoja olisi tehnyt ihmisestä alun perin viallisen? Toisaalta myös perinteiseen käsitykseen sopii ihmisen luominen kehitykseen kykenevänä olentona, ei valmiiksi täydellisenä.

Maailman epätäydellisyyden selittäminen ihmisen lankeemuksen suorana seurauksena vaikuttaa myös kohtaavat tieteellisiä haasteita. Esimerkiksi eläinten saalistusta, sairauksia, kärsimystä ja kuolemaa on ollut olemassa jo miljoonia vuosia ennen ihmistä.

Teologisesti ei ole välttämätöntä ajatella Lutherin tapaan, että ihmisen lankeemus aiheutti muutoksia muussa luomakunnassa. Esimerkiksi jo Athanasius (k. 373) katsoi puolestaan, että ”mikään luomakunnassa ei ole poikennut Jumalan tuntemuksesta, paitsi ihminen. Ei Aurinko, ei Kuu, ei taivas, eivät tähdet, ei vesi, eikä ilma ole poikennut luomisjärjestyksestä. […] Ainoastaan ihminen on hylännyt hyvän ja keksinyt turhuuksia totuuden sijaan.” (De Incarnatione, 18.3.) Näin ymmärrettynä lankeemuksessa muuttuu ihmisen luontosuhde, ei luonto itsessään.

Kuitenkin on myös mahdollista selittää lankeemuksen vaikutuksia ihmiselle näkymättömän todellisuuden kautta. Yksi vaihtoehto liittyy Jumalan ennaltatietämykseen: koska Jumala tietää ihmisen lankeavan syntiin, hän myös valmistaa etukäteen maailman, joka sopii asuinpaikaksi langenneelle ihmiskunnalle.

Toinen useiden ajattelijoiden kehittelemä vaihtoehto puolestaan liittyy enkelien kosmiseen lankeemukseen. Raamatullisessa aineistossa puhutaan paljon taivaan hengellisistä valloista ja voimista, vaikka nykyteologiassa näiden ymmärtäminen kirjaimellisesti ei ole aina suosittua. Katolilaisen fantasiakirjailijan J. R. R. Tolkienin Silmarillion (1977) tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan sille, miten malli voisi käytännössä toimia. Silmarillionin luomistaru Ainulindalë kertoo, että alussa Jumala – ”Eru Ilúvatar” eli ”Yksi Kaikenisä” – luo maailman yhdessä luomiensa enkelien, ainurin, kanssa. Luomisen välineenä toimii musiikki: Eru antaa ainurille erilaisia teemoja laulettavaksi ja tulkittavaksi. Yksi mahtavimmista ainurin joukossa, vala Melkor, yrittää kuitenin kaapata luomisen sävelmän valtaansa ja lisätä siihen omia aivoituksiaan. Tämä saa aikaan riitasointuja ja kärsimystä, kun toiset pysyvät alkuperäisessä sävelmässä ja toiset liittyvät Melkoriin. Eru kuitenkin ottaa Melkorin aivoitukset osaksi sävelmäänsä ja yhdistää ristiriitaisilta vaikuttaneet soinnut harmoniseksi kokonaisuudeksi. Näin Jumala lunastaa kaiken osaksi hyvää luomakuntaansa.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Synsygus-lehdessä 5/2025.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Tilaa myös artikkelit suoraan sähköpostiisi

Kirjallisuus

2021. V. Rope Kojonen, Luominen ja evoluutio: miten usko ja tiede kohtaavat. Helsinki: Gaudeamus, 2021.

Artikkelikuva: WikimediaCommons. PD