Artikkeli / Juha Pihkala / 8.9.2021

Tietämättömyyden opissa: Nicolaus Cusanuksen kiehtova filosofia

Kuka oli Nicolaus Cusanus? Mitkä olivat hänen ajatuksensa, filosofiansa ja oppinsa? Aiheesta kertoo Tampereen hiippakunnan emerituspiispa ja dogmatiikan dosentti Juha Pihkala.

Tieteenhistoriaa popularisoiva kirjallisuus nostaa Uuden ajan alussa tapahtuneen maailmankuvan muutoksen ja kosmologisen ajattelun murroksen marttyyriksi Giordano Brunon (1548–1600), jonka Katolinen kirkko tuomitsi ja poltatti 17.2. 1600 roviolla Rooman Campo di Fiorella – Kukkaistorilla. Brunon kuolemansynti oli tämän kirkonvastaisen narratiivin mukaan se, että hän oli väittänyt maailmankaikkeutta äärettömäksi: edes aurinko ei olisi ollut sen keskus, puhumattakaan sitten Maa. Kaiken lisäksi tässä mittaamattomassa kosmoksessa olisi lukematon määrä elämää tulvivia maailmoja. Tällaista luonnontieteellistä harhaoppia ei kirkko voinut sietää!

Tuomion varsinaisena syynä olivat todellisuudessa Brunon unitaariset uskontulkinnat, mutta hänen kurjaan kohtaloonsa on varmasti jossain määrin vaikuttanut myös Aristoteleen paluu 1500-luvun loppupuolella katolisen teologian ja maailmankuvan auktoriteetiksi. Siinähän Maa oli kosmoksen järkkymätön keskus. Oli miten oli, Bruno sopi kohtalonsa vuoksi hyvin kirkon takapajuisuuden ja tiedevastaisuuden symboliksi.

Tuomio oli tietysti sinänsä ehdottoman väärä menetelmä edistää oikeaa uskonoppia – tai sitten oikeauskoisempaa tietoa maailmankaikkeudesta. Lisäksi rohkean ajattelijan marttyyrinseppele tuli itse asiassa vieraiden ansioiden perusteella. Bruno oli nimittäin perinyt kosmologiset näkemyksensä Nicolaus Cusanukselta, varsinkin tämän vuonna 1440 julkaisemasta kirjasta Oppineesta tietämättömyydestä ja niistä täsmentävistä lisäpohdinnoista, joita tämä oli tehnyt siinä esitettyihin peruslinjauksiin myöhemmissä julkaisuissaan. Cusanus itse ei kuitenkaan joutunut roviolle oppinsa eikä maailmankuvansa vuoksi, ei sinne päinkään, vaan kuoli vuonna 1464 ansiokkaan ja nousujohtoisen kirkollisen uransa jälkeen kuumesairauteen paavin luottomiehenä ja lähettiläänä.

Kuka siis oli tämä jättiläinen, jonka hartioille kipuaminen muodostui yli puolitoista vuosisataa myöhemmin Brunon kohtaloksi?  Nicolaus Cusanus syntyi vuonna 1401 Kuesin pikkukaupungissa Moselin varrella Koblenzin ja Trierin välillä. Isä oli kohtalaisen hyvinvoipa kauppias. Huippulahjakkaaksi osoittautunut poika suoritti perusopintonsa (artes liberales) Heidelbergissä vuosina 1416–1417, siirtyi sieltä Italian Padovaan opiskelemaan kanonista oikeutta, matematiikkaa ja filosofiaa saavuttaen vuonna 1423 tohtorin arvon kirkko-oikeudessa (doctor decretorum). Cusanuksen yliopistolliset post-doc-opinnot eivät siis alun perin kohdentuneet kirkon opin ydinalueille eikä hän niiltä osin käynyt läpi oman aikansa normaalia teologista curriculumia. Padovassa hän sen sijaan sai vahvoja vaikutteita renessanssiajan humanismista.

Vuonna 1425 Cusanus kutsuttiin Trierin arkkipiispan palvelukseen hänen sihteerikseen – alku nopean nousujohtoiselle uralle – , mutta kirjoittautui samalla Kölnin yliopistoon. Siellä hän opetti kanonista oikeutta, mutta jatkoi työnsä ohella itsenäisesti, omista intresseistään lähtöisin, filosofisia ja teologisia opintoja. Aristoteleelta vaikutteita saaneen sijaan hän paneutui renessanssiaikana voimakkaasti elpyneeseen kristillisen platonismin traditioon. Sen klassinen edustaja oli kirkkoisä Augustinus, mutta Cusanus tutustui siihen ennen kaikkea myöhemmän oikealta nimeltään tuntemattoman, salanimeä Dionysios Areiopagita käyttäneen teologin muokkaamassa muodossa: Jumala on perimmältä ja syvimmältä olemukseltaan käsittämätön, ehdottomasti ja kokonaan kaiken tunnettavan ja tunnettavissa olevan ulkopuolelle. Jumala on Deus absconditus

Platonismin maailma oli ääretön eikä sillä ollut Aristoteleen olettamaa keskusta. Kristillisessä tulkinnassa tämän äärettömän kosmoksen Jumalan täytyy syvimmässä salaisuudessaan olla ääretöntäkin äärettömämpi. Siksi kaikkein asianmukaisin tapa kuvata häntä ovat negaatiot: häntä kuvataan parhaiten lausumalla se, mitä hän ei ole.

Tämä kristilliseen mystiikkaan voimakkaasti vaikuttanut teologinen hahmotustapa tuntui Cusanukselta asianmukaiselta ilmeisesti myös siksi, että hänellä oli jo – astronomisen koulutuksensa perusteella – empiirisiin havaintoihin nojaavia aavistuksia universumin käsittämättömästä laajuudesta: antiikin rajallisen kosmoksen rakennusainekset olivat hajoamassa. Mitkään niistä eivät näyttäneet olevan aivan kohdallaan, aiempien teorioiden mukaisia. Jumalankin täytyy olla suuri, suurtakin suurempi.

Oppineesta tietämättömyydestä, joka valmistui tekijän käsikirjoituksen loppuun tekemän merkinnän mukaisesti 12.2. 1440, on Cusanuksen pääteos. Kaikki hänen myöhemmät teologis–filosofiset tutkielmansa vain laajentavat ja syventävät jo siinä esitettyjä ajatuksia. Hän toteaakin kirjansa loppuun liittämässään ”kirjeessään” kardinaali Julianukselle

”Kunnioitettava isä! Ota nyt vastaan se, mitä olen jo kauan ja monin tieteellisin lähestymistavoin yrittänyt tavoittaa, mutta en ollut kyennyt – kunnes sitten palatessani Kreikasta meriteitse päädyin tähän, nimittäin käsittämään käsittämättömät käsittämättömällä tavalla oppineessa tietämättömyydessä ja nousemalla sen avulla läpi ihmisille tiedettävissä olevien katoamattomien totuuksien. Uskon, että olen saanut tämän näkemyksen Valkeuksien Isän taivaallisena lahjana, häneltähän ovat kaikki hyvät annit peräisin.  

Tämän oppineen tietämättömyyden olen nyt hänen voimastaan, joka on totuus, avannut näissä kirjoissa. Niitä voidaan nyt samaa periaatetta noudattaen joko tiivistää tai sitten laajentaa (III, nro 263).”

Käsite ”oppinut tietämättömyys” on saanut uskonnollis–filosofisen leimansa juuri Cusanukselta. Aineksia siihen löytyy kyllä perinteestä, johon hän nojaa: erityisesti Augustinukselta ja edellä mainitulta Dionysiokselta, mutta koko teologis–filosofista työskentelyä ohjaavana menetelmällisenä periaatteena se esiintyy vasta hänen teoksissaan. 

Cusanuksen näkemys on se, ettei millään inhimillisillä menetelmillä voida saavuttaa täysin varmaa ja lopullista tietoa tai totuutta. Mikään mittalaite tai järjestelmä ei voi olla niin tarkka, ettei se voisi olla vieläkin tarkempi. Tiedon tarkentumisella ei ole mitään määrällistä eikä laadullista rajaa – yhtä vähän kuin äärettömyydellä on sellaista. Ihmiskeinoin ei koskaan päästä perille. Tämä on yksi Oppinut tietämättömyys –teoksen kantavia teemoja.  

Cusanuksen painopiste ei kuitenkaan ole niin sanotussa sokraattisessa tietämättömyydessä, vaikka se varmasti onkin eräs hänen metodinsa lähtökohdista. Sehän on Platonin dialogeissa esiintyvä menetelmä, jolla pyritään ensin vastakysymyksillä osoittamaan suuri osa keskustelijoiden esittämistä näkökannoista pelkäksi luuloksi ja toisessa keskustelun vaiheessa etsitään sitten oikeaa tietoa tai ainakin oikeampaa määrittelyä käsillä olevalle ongelmalle. Siksi Sokraattisesta tietämättömyydestä on voitu tehdä myös skeptisismiin johtavia tulkintoja: mitään todellista tietoa ei ylipäänsä ole saavutettavissa. 

Cusanuksen menetelmällä ja tieto-opillisella skeptisismillä on kuitenkin yhteistä vain se, ettei tieteellisellä tutkimuksella voida tavoittaa ehdotonta totuutta, mutta ero taas on siinä, että totuus kuitenkin on saavutettavissa jumalallisen illuminaation, mystistä kokemusta muistuttavan valaistuksen kautta. Se tulee jumalallisena lahjana kaiken tieteellisen metodin ja tieteellä saavutettavan tiedon tuolta puolen. Rajallisessa maailmassa saavuttamaton totuus antaa käsittämättömän valonsa valaista ihmisen, joka sitä kaikin voiminensa ja koko sydämestään etsii ja kaipaa.

Myös Cusanus on siis sitä mieltä, että tiedon kasvaessa tietämättömyys lisääntyy niin että suurin tieto on samalla suurinta tietämättömyyttä, mutta olennaisesti vahvemmin hänen ajattelunsa taustalla on siis ajatus jumalallisesta valaistuksesta, illuminaatiosta. Cusanuksen tarkoittama oppinut tietämättömyys ei siis lopulta ole opinnoin saavutettua, subjektin itselleen vähitellen keräämää tietoisuutta tietämättömyydestään, vaan jumalallisen valon hänelle opettamaa tietoisuutta. Juuri näin hän on edellä lainatussa katkelmassa kuvannut sitä, miten on näkemykseensä päätynyt: Uskon, että olen saanut tämän näkemyksen Valkeuksien Isän taivaallisena lahjana. Taustalla on vahva liittymä kristillisen uusplatonismin ruokkimaan mystiikan teologiaan. Se on yksi hänen tärkeimmistä lähteistään.

Kaikki luodussa todellisuudessa esiintyvät vastakohtaisuudet, ristiriidat ja jännitteet sulautuvat sanoin kuvaamattomalla ja järjen tavoittamattomalla tavalla toisiinsa jumalallisessa ykseydessä, joka perimmältä olemukseltaan on siis kaiken käsitettävän ja tiedettävän ulkopuolella. Jumala on syvimmillään täysin tuonpuoleinen eli transsendenttinen ykseys, joka kuitenkin samalla kattaa koko olemassaolon. Hän on maailmassa ja maailma hänessä ilman että hän ja maailma samastuisivat. 

Tämä uusplatonilaisuudesta vaikutteita saanut vastakohtien yhdistyminen, coincidentia oppositorum on yksi oppineen tietämättömyyden ohella Cusanuksen kantavista perusajatuksista. Se on itse asiassa toinen tapa ilmaista se, mistä tuossa ideassa on kysymys: tiedon edetessä yhä suuremmaksi ja yhä korkeammalle tietämättömyys samalla lisääntymistään lisääntyy, ja lopulta absoluuttinen tieto ja absoluuttinen tietämättömyys, kaikki ja ei-mitään yhdistyvät toisiinsa.

Tämä koskee Cusanuksen mukaan myös teologista tietoa: Jumalan olemusta lähestyttäessä myöntävät sanat vähenevät ja kieltävät lisääntyvät, kunnes lopulta ei voida sanoa enää edes sitä, mitä hän ei ole. Silti juuri silloin hän täyttää läsnäolollaan kaiken, kaiken pienimmästä kaikkein suurimpaan, kaikesta ei-mihinkään. Uskon syvin ydin on mystinen, ikuinen Jumala-yhteys, johon uskovat Kristuksen vetäminä kohoavat ja liittyvät – säilyttäen kuitenkin tuossa kaikki-yhteydessä oman yksilöllisyytensä.

Cusanus on rationaalinen mystikko. Mystisen kokemuksen kuvaamiseksi on löydettävissä suuri määrä järjen hahmottamia kuvia, jotka kuitenkin vievät tiedon ja tietämättömyyden paradoksin äärelle. Cusanus käyttää siitä usein matemaattisia – varsinkin geometrisiä – vertauksia, ei milloinkaan mitään eroottiseen hurmioon viittaavaa. 

Teos Oppineesta tietämättömyydestä jakaantuu kolmeen kirjaan eli päälukuun, joista ensimmäinen käsittelee absoluuttisesti suurinta, ”kaikkein suurinta” – eli Jumalaa itseään. Hän käyttää hyväkseen matemaattisten ja geometristen kuvien ilmentämää arkiajattelusta poikkeavaa paradoksaalisuutta, kun niitä sovelletaan äärettömyyden käsitteen avaamissa merkityskentissä. Toisin kuin hänen epigoninsa Bruno, hän päätyy uskonnonfilosofisen jumalakuvansa hahmotuksessa ykseyden ja kolminaisuuden paradoksiin, mutta muistuttaa, että siihen johtavat välineet ovat inhimillisiä kuvia kuvaamattomasta. Oppinut tietämättömyys johtaa myöntävän teologian kautta teologiaan. Argumentaatio etenee askel askeleelta ja matkan varrella käsitellään monia edelleen kiinnostavia filosofisia ongelmia.

Toisessa kirjassa Cusanus kuvaa – jälleen ankaran filosofisesti – miten tuo kaikkein suurin rajautuu universumiksi, joka sekin on ääretön, mutta tietyllä tavalla rajallisesti: Universumi ei ole Jumala, vaan ”sisältää kaiken, mikä ei ole Jumalaa”. Myös tämä huolellisesti argumentoidusti etenevä luku sisältää paljon filosofian historian ja päättelyn kannalta kiinnostavaa aineistoa.

Kolmas kirja käsittelee sitä, miten tuo ”kaikkein suurin” rajautuu universumin sisällä yksityiseen ihmiseen, ihmissuvun korkeimpaan edustajaan, jotta ihmissuvun jäsenet voisivat häneen yhdistyessään päästä tielle kohti Jumalaa. Kirjan alkupuolella Cusanus etenee – jälleen – uskonnonfilosofisesti argumentoiden, mutta ottaa vähitellen mukaan myös raamatullisia perusteluja. Tässä jaksossa on siis kristologinen ja soteriologinen juoni, ihmisen pelastus, paluu Jumalan yhteyteen:

”Ihmisluonto ei kuitenkaan ole olemassa muutoin kuin rajautuneena tähän tai tuohon yksilöön. Tästä syystä vain yhden todellisen ihmisen olisi mahdollista kohota kaikkein suurimman yhteyteen, ja siten hän varmasti olisi ihmisenä Jumala ja Jumalana ihminen, universumin täydellisyys, kaikessa ensimmäinen. Kaikkein pienin, kaikkein suurin ja välillä oleva luonto olisi hänessä yhdistyneenä absoluuttiseen suuruuteen siten, että se olisi itsessään kaikkien täydellisyys, ja kaikki, mikä on rajallista, lepäisi hänessä ja hänen täydellisyydessään. Tämä ihminen olisi myös enkelien mitta, niin kuin Johannes sanoo Ilmestyksessään, ja kaikkien yksilöiden, koska hän absoluuttiseen yhdistyneenä olisi kaikkien yksittäisten rajallisten olioiden universaali olemisluonne, mikä siis on myös kaikkien absoluuttinen olemisluonne. Siitä kaikki rajallinen saisi alkunsa ja päämääränsä, niin että kaikki astuisi rajallisuuteen absoluuttisesta suuruudesta sen välityksellä, joka on kaikkein suurin rajallinen, ja palaisivat saman välittämänä myös absoluuttiseen – ikään kuin oman alkulähteensä ja päämääräänsä johdattajan välityksellä (III, nr. 199).”

Kolmas kirja käsittelee siis keskeisiä soteriologisia teemoja, mutta pysyy edelleen tiiviisti Cusanuksen piirtämässä filosofisessa kokonaisrakenteessa. Käsiteltyään useita kristologiaan liittyviä teemoja hän siirtyy ekklesiologiaan, siis kirkkoon Kristuksen ruumiina, ja lopulta sen sen jäsenenä olevan, Kristukseen yhdistyneen yksityisen kristityn mystiseen nousuun kaikkien uskovien kanssa kohti kaiken lähtökohtaa, absoluuttisesti suurinta.

Vaikka Cusanus on nykyisen tutkimuksen mukaan 1400-luvun merkittävin kristillisen platonismin edustaja, hän kuitenkin katoaa lähes täysin teologisesta keskustelusta aina 1700-luvun alkuun asti. Voi olla, että uudessa kulttuurisessa tilanteessa siihen on jonkin verran vaikuttanut Brunon heittämä varjo, paljon enemmän kuitenkin Aristoteleen filosofian ja siitä käsitteellisen viitekehyksensä imeneen tomismin uusi nousu 1500-luvun lopulta lähtien. 

Cusanuksen pohdinnat äärettömyyden käsitteestä ja geometristen esimerkkien esiin nostamista paradokseista vaikuttivat Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) ajatteluun ja hänen jälkeensä myös useisiin muihin matematiikan filosofeihin. Varsinaiseen Cusanus-renessanssiin johti kuitenkin vasta Gotthold Ephraim Lessingin (1729–1781) vaikutus – virikkeenä oli Cusanuksen myöhempään tuotantoon sisältyvä uskonrauhan saavuttamista käsittelevä uskontoteologinen teos De pace fidei (1453). 

Lessing oli jostain saanut latinankielisen alkutekstin tekstin käsiinsä ja pyytänyt latinisti Konrad Arnold Schmidtiä kääntämään sen saksaksi. Hän oli osallistunut työn viimeistelyyn ja oli ihastunut Cusanuksen siinä esittämiin ajatuksiin, jotka tuntuivat sopivan hänen ideaansa ihmissuvun kasvatuksesta yhä korkeampaan tietoisuuteen uskon salaisuudesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sulattelemaan saamiaan vaikutteita, koska sairastui ja kuoli vuonna 1781. Lessingin ylistävät arviot herättivät kuitenkin uuden kiinnostuksen Cusanuksen teoksiin ja maailmantulkintaan. 

Teologian ja filosofian historiaa hieman pidemmälle opiskelleet tuntevat yleensä Cusanuksen nimeltä ja joitain ajatteluaan hahmottavia lauseita – niitä, joita on edellä nostettu esiin. Ne, jotka ovat lukeneet Mika Waltarin postuumina julkaistun teoksen Nuori Johannes, ovat jo saaneet jonkinlaista esimakua Cusanuksen ajattelusta – hän on nimittäin tässä fiktiossa Johanneksen oppi-isä. Romaanin Cusanus lausuu pitkiä lainauksia Oppineen tietämättömyyden ensimmäisestä kirjasta.

Cusanuksen pääteos on nyt luettavissa suomeksi – johdannoin ja selityksin helpotettuna. Søren Kierkegaard kirjoitti erään teoksensa saatesanoissa: ”Tämä kirja haluaa tulla hitaasti ja niin muodoin hyvin ymmärretyksi.” Se sopii kannustimeksi myös Oppineesta tietämättömyydestä oppimiseen. Tolle et lege – ota ja lue!

Kirjallisuutta

Nicolaus Cusanus, De Docta Ignorantia, Oppineesta tietämättömyydestä, Johdanto, suomennos ja selitykset, Juha Pihkala, STKS 287, Helsinki 2020. Kirjaa on myynnissä Tiedekirjassa ja tilattavissa Suomalaisesta Teologisesta Kirjallisuusseurasta  stksj@pro.tsv.fi

Kuva: NASA @ Unsplash

 

Ylös