Onko mahdollista rakentaa tieteeseen perustuva maailmankuva? Uskonnontutkija Lisa Sideriksen mukaan yritykset tehdä näin eivät ole ainakaan käytännössä onnistuneet erottautumaan teologisista käsityksistä, silloinkaan kun ne pyritään esittämään vain tieteen tuloksina. Rope Kojonen pyysi Sideristä perustelemaan näitä väitteitä tarkemmin.

Rope Kojonen: Aivan aluksi, voitko kertoa hieman urastasi ja tutkimuksestasi?

Lisa Sideris: Aloitin tutkimukseni tieteenhistorian ja filosofian alueella ja siirryin sitten niistä uskonnontutkimukseen. Minua on kiinnostanut pitkän aikaa erityisesti tieteenhistoria ja biologianhistoria. Yhdistin nämä uskonnonhistorian tutkimukseen erityisesti viktoriaanisen ajan tutkimukseen. Tämä kiinnostus 1900-luvun kulttuuriin on pysynyt mukanani aina siitä lähtien. Tieteenfilosofia pisti minut ajattelemaan sitä, kuinka tiede toisaalta antaa meille pääsyn todelliseen maailman tuntemukseen, mutta toisaalta pysyy aina rajattuna ja epätäydellisenä. Minua on kiinnostanut erityisesti tieteellisen tiedon ja sen normatiivisen käytön suhde uskonnolliseen ajatteluun.

Rope: Voitko antaa meille esimerkkejä tästä? Mitä se normatiivinen tieteen käyttö oikein on?

Lisa Sideris.

Lisa: Varhaisessa tutkimuksessani tutkin sitä, miten uskonnolliset ympäristöeetikot käyttivät tiedettä ajatellakseen ihmisen velvoitteita luontoa kohtaan, miten olemme suhteessa muihin eläimiin, miten meidän tulisi pitää huolta luonnsta, ja niin edelleen. Paljon ekoteologiasta. Asia on ehkä erilailla nykyään, mutta ainakin kun kirjoitin väitöskirjaani, joka julkaistiin ensimmäisenä kirjanani 2003, niin evoluutiota ja darwinilaisia luonnonvoimia pidettiin lähestulkoon lankeemuksen tuloksena. Saalistusta ja kaikkea luonnon pimeämpään puoleen kuuluvaa pidettiin (ei kirjaimellisesti) mutta kuitenkin jossain määrin Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan kuulumattomana.

Ja jos ajattelee näin, niin tästä seuraa helposti näiden luonnon puolien hallinnointi ja jopa eliminoiminen. Eli villistä luonnosta ja villeistä eläimistä huolehtiminen edellyttäisi näiden puolien poistamista ja biologista luontoa pitäisi rakastaa biologisesti mahdottomalla tavalla. Eli kärsimys on jatkuvaa luonnossa emmekä voi poistaa sitä. Ei voida tehdä eroa luonnollisen ja ihmisen aiheuttaman kärsimyksen välillä. Jos näin on niin tällainen ympäristöetiikka ei vastaa sitä, millainen luonto todella on.

Ensimmäisessä kirjassani siis tarkastelin sitä, miten tiedettä väärinymmärretään ja väärintulkitaan, valikoivasti käytetään ekoteologian toimesta. Ja millaisia ongelmia tämä aiheuttaa ympäristöetiikalle.

Tämän jälkeen sitten kiinnostuin varhaisessa vaiheessa uraani Rachel Carsonin työstä. Erityisesti Carsonin tyyppisestä ajatuksesta, että mysteeri ja ihmetys tulisi olla mukana tieteessä. Tämä ei ole niinkään kirjassa Silent Spring (1962), kuin hänen muissa kirjoissaan. OIlen siis kirjoittanut paljon ihmetyksen tunteesta seuraten häntä.

Myöhempi työni käsittelee muunlaisia tieteen uskonnollisia tulkiontoja, sekä teologien että muiden toimesta. Näissä kyse ei ole siitä, että tiedettä ei hyödynnettäisi tarpeeksi. Vaan siitä, että siihen luotetaan ja turvataan liian epäkriittisellä tavalla ja rakennetaan kosmoksesta ja evoluutiosta kertomuksia tavalla, josta seuraa erilaisia ongelmia. Ensimmäisessä kirjassa oli siis kyse ajattelijoista, jotka eivät huomioi tiedettä tarpeeksi; toisessa kirjassa oli kyse ajattelijoista, jotka vetoavat tieteeseen liian epäkriittisesti.

Tätä siis tarkoitan tieteen normatiivisella käytöllä. Olen kiinnostunut etsimään keskitietä sen välillä, että tehdään joko tieteestä uskonto tai uskonnosta tiedettä. Reduktiivisella tavalla. Eli kuinka voimme ottaa tieteen huomioon tavalla joka informoi etiikkaa, mutta ei redusoi sitä siihen ja tee tieteestä uskontoa.

Rope: Miten näet työsi suhteutuvan muuhun työhön uskonnon ja luonnontieteen tutkimuksessa?

Lisa: Mielestäni kaikki mitä kirjoitan liittyy juuri tieteen ja uskonnon suhteen tutkimukseen. Consecrating science –kirjassa kritisoin eräänlaista tieteeseen perustuvaa ympäristöajattelua, eko-hengellisiä kertomuksia, jotka kertovat tarinan kosmoksesta alkuräjähdyksestä nykyisyyteen. Ajatuksena on, että evoluution eepos voi toimia eräänlaisena kaikkien jakamana myyttinä. Ja tämä sitten synnyttää jollain tavalla tarvitsemamme ympäristöarvot. Näin uskonnontutkijana arvioin, että tässä nähdään uskonnon merkitys pääasiassa luomismyyttien tarjoajana.

Jos ymmärtää uskonnon näin, ja kysyy sitten, mikä kertomus on kaikkein paikkansapitävin, niin uskonnollisilla kertomuksilla voi olla vaikeuksia kilpailla tieteen tarjoaman tiedollisen aseman kanssa. Ajattelen, että tämä on kuitenkin uskonnon karikatyyri. Uskonnossa on kyse muistakin asioista, siitä miten se vaikuttaa, rituaaleista ja käytännöistä jotka voivat jopa vaikuttaa maallisilta, mutta eivät kuitenkaan toimi puhtaan sekulaareilla tavoilla. Jopa tiede itsessään sisältää käytäntöjä ja sitoumuksia ja rituaaleja jotka voisi nähdä uskonnollisina.

Rope: Monet näkevät varmaan väitteen, että tiede itsessään olisi rituaalista ja että tieteelliset kertomukset ovat uskonnollisia yllättävänä. Miten puolustaisit tätä?

Lisa: Nähdäkseni tapa, jolla olemme vuorovaikutuksessa teknologian kanssa, ja teknologiaa ympäröivät rituaalit toimivat usein uskonnon kaltaisella tavalla ihmisten elämissä. Yleisemmin ottaen teknologiaa käytetään usein pelastamaan meidät erilaisista ongelmista, ja antamaan meillä pääsyn tietoon tai kokemuksiin, jota emme voi muuten saada. Tiede ja teknologia antavat meidät ylittää rajamme, ja tavoittelemme niiden kautta valtaa ympäristön yläpuolelle. Elämme ajassa, jossa teknologia vaikuttaa kaikkeen, mitä teemme. Mielessäni on siis eräänlainen ”ratkaisukeskeisyys”, jossa uskotaan vahvasti siihen, että me ihmiset luovina olentoina voimme ratkaista kaikki luomamme ongelmat vain lisäämällä teknologiaa.

Kirjoitan paljon siitä, että erilaiset suuret kertomukset toimivat teologisessa merkityksessä. Esimerkiksi tarinoita kosmoksen kehityksestä tai ihmiskunnan kehittymisestä Afrikassa ei ole tarkoitettu ensisijaisesti toimimaan vaihtoehtona uskonnollisilla kertomuksille. Kuitenkin usein näitä kertomuksia laajennetaan (varsinkin tiedettä popularisoivassa kirjallisuudessa) tavalla, johon liittyy eräänlaista teologiaa edustava ihmiskuva, jossa nähdään ihminen maailmaa muuttavana olentona. Tässä käsityksessä meidät tekee ainutlaatuiseksi juuri kykymme muuttaa ympäristöämme.

Toki myös vaikkapa majavat muuttavat ympäristöään, mutta me ihmiset teemme tätä tavalla, joka on erityisen itsetietoista. Eli tässä tehdään tietty erotus ihmisen ja muiden olentojen välille. Ja tähän liittyy eräänlainen sekularisoitu ajatus ihmisestä Jumalan kuvana. Vaarana on, että normalisoimme ihmisen maailmaa muuttavaa toimintaa, vaikkapa ilmastonmuutosta. ”Antroposeeni” eli ihmisen aikakausi nähdään eräänlaisena ihmisevoluution korkeana pisteenä, jossa pystymme nyt muuttamaan koko planeetan toimintaa ja kehityksen suuntaa.

Rope: Jos siis ymmärrän oikein, niin haluat sanoa, että tämä käsitys ihmisestä ja ihmisen eroavaisuuksista muista eläimistä ei nouse tieteestä itsestään, vaan on rakentamamme kertomus. Perustelemme sitä toki myös viitaten tieteeseen, mutta tiede itsessään ei riitä sen perustaksi.

Lisa: Aivan. Mielestäni on toki paljon empiiristä todistusaineistoa esimerkiksi eliöiden kyvystä vaikuttaa omaan ekolokeroonsa. Kuitenkin tarina kudotaan tavalla, joka antaa ihmiselle erityismerkityksen uskonnollisia traditioita muistuttavalla tavalla. Kyse ei siis ole ei-tieteellisestä kertomuksesta, mutta se menee kuitenkin paljon tieteellisen todistusaineiston tuolle puolen.

Rope: Onko mielestäsi siis ongelma, että mennään tieteellisen todistusaineiston tuolle puolen ja rakennetaan tällainen kertomus?

Lisa: Luultavasti on jossain mielessä mahdotonta olla rakentamatta jotain kertomusta. Ajattelen, että aina rakentaessamme kertomuksia ihmisyydestä ja sen merkityksestä, valitsemme aina tiettyjä tapahtumia ja näkökulmia erityisen merkitykselliseksi. On kuitenkin tärkeää olla tietoinen tekemistämme valinnoista, ja tunnistaa se, että kertomamme tarina seurailee tiettyjä kertomuksen tyyppiä. On noin neljä tai viisi perustarinaa, joita ihmiset jatkuvasti kertovat, ja jotkut tutkijat sanovat, että emme voi välttää niiden kertomista, oli sitten kyse taantumuksen kertomuksista, valaistumisen kertomuksista, tai muista. Tämä näkyy myös antroposeenia kuvaavissa kertomuksissa. On tärkeä tunnistaa se, että tieteellisenä pitämämme kertomus istuu tiettyyn muottiin, joka on ollut olemassa jo pitkään ennne tiedettä.

Usein nimittäin väitetään, että evoluution eepos olisi jotenkin uusi kertomus, joka muuttaisi kaiken. Jos kuitenkin tuntee tieteen ja teologian historiaa, niin huomaa, etteivät tällaiset kertomukset ole tosiasiassa uusia. Siksi meidän täytyy sitten kysyä, keitä nämä kertomukset hyödyttävät ja miksi niitä kerrotaan. Nähdäkseni ne voivat johtaa myös siihen, että emme ota vastuuta siitä, millaiseksi olemme muovaamassa maailmaa. Tämä on ongelmallista.

Rope: Onko huolesi suurten tieteellisten kertomusten kohdalla siis pääasiassa eettinen? Eli ajattelet, että tällaiset kertomukset voivat johtaa huonoon toimintaan? Vai onko huolesi pääasiassa tiedollinen, eli ajatteletko, että evoluution eepos johtaa meidät jättämään huomiotta toisia, paremmin oikeutettuja näkökulmia siihen mitä ihmisyys on?

Lisa: Ajattelisin, että teologian tulisi olla mieluummin kyseenalaistavaa kuin varmoja vastauksia antavaa. Mielestäni nämä tarinat antavat meille tietyn kertomuksen siitä, millaisia ihmiset ovat, ja määrittävät tämän jättämättä tilaa pohtia laajemmin, millaisia olentoja haluaisimme olla tai millaisia meidän pitäisi olla. Vaarana on siis se, että suljemme pois muita ajatuksia siitä, mitä ihmisyys on. Ihmisillä ja ihmiskulttuureilla on jo monia erilaisia kertomuksia ja näkökulmia ihmisyyteen, ja nämä kertomukset tuottavat hyvää paikallisella tasolla. Vaarana on, että suuri kertomus johtaa menettämään nämä olennaiset näkökulmat.

Ajattelen myös, että vaikka monet meistä kaipaavat suurta kertomusta, toisilla ei ole tarkoituksettomuuden tunnetta, joka johtaisi kaipuuseen nähdä oma elämä osana jotain suurempaa tarinaa.

Rope: Tähän liittyen, voitko kommentoida vielä tarkemmin “ison historian” suuntausta? Monet ajattelijat ovat koittaneet rakentaa tiedeperustaisen tarinan koko kosmoksen alusta meidän päiviimme saakka, ja usein näissä kirjoissa ei anneta Jumalalle tai uskonnolle kovin paljoa roolia. Eli pyrkimys on kirjoittaa hyvin sekulaari tarina, mutta nyt sanotkin, että nämä tarinat vaikuttavat uskonnollisilta.

Lisa: Minusta on kyseenalaista, ovatko suuret kertomukset ikinä täysin sekulaareja. Osaksi tämä johtuu syistä, joihin olen jo viitannut. Itse olen työssäni keskustellut erityisesti David Christianin ”Big History” näkemyksestä, mutta myös teologeista, jotka pitävät ”evoluution eepoksesta”. Nähdäkseni tällaisille kertomuksille, jos niitä katsoo pinnan alta, löytyy usein selviä teologisia edeltäjiä. Esimerkiksi noosfäärin ajatus: että ihmismielen evoluutio luo meille uuden kulttuurisen kerroksen planeetalle. Biosfääristä kehittyy noosfääri, ja tämä on monin tavoin samankaltainen kuin esimerkiksi antroposeenin ajatus. Kyseessä on suuri kosminen kertomus ihmisen tyyppisten lajien taipumuksesta, jopa kohtalosta muuttaa planeettaa. Kirjoitan usein myös astrobiologiasta. Esimerkkejä yhteisön suurista kertomuksista löytyy astrobiologi Adam Frankin blogista Cosmos and Culture, jota julkaisee USA:ssa NPR (National Public Radio).

Minusta on todella kiinnostavaa, että kun näitä näkemyksiä tutkii hieman syvemmin, niin niille löytyy selvät teologiset ja filosofiset esikuvat. Otetaan esimerkiksi Christianin puolustama ajatus noosfääristä, jossa ihmismieli ja kulttuuri kehittyvät planeetan ajattelevaksi kerrokseksi. Tämä tulee lähelle antroposeenin ajatusta, ja näkemys voidaan jäljittää muun muassa Teilhard de Chardinin sekä monien venäläisten ajattelijoiden näkemyksiin, jotka itse asiassa rakentavat eräänlaista sekulaaria versiota venäläisen ortodoksisen teologian kertomuksesta.

Ajatuksena on, että Maa-planeetta on nyt saapunut antroposeenin aikaan, eräänlaiseen otolliseen hetkeen, jossa olemme muuttaneet planeettamme. Tämä hetki on tavallaan vääjäämätön, sillä jos löydämme kosmoksesta muita asuttuja planeettoja, nekin ovat saavuttaneet tämän saman hetken. Eräällä tavalla jopa aiheuttamamme ilmastonmuutos on siis lajimme menestyksekkyyden osoitus, vaikka se samalla onkin eräänlainen loppukoe, joka jokaisen sivilisaation on läpäistävä. Olemme nyt tulleet tietoisiksi voimastamme planeettaa muuttavana voimana, ja tästä koetaan todellista innostusta. Mielestäni syyllisyyden tunne puuttuu tästä, ja pidän tätä vaarallisena.

Rope: Mikä siis on mielestäsi vaihtoehto tällaiselle suuren kertomuksen rakentamiselle esimerkiksi evoluution ja tieteen perusteella? Tulisiko vain rakentaa avoimesti teologinen suuri kertomus, vai millaista vaihtoehtoa esität eettisten ongelmien välttämiseksi?

Lisa: Mielestäni ratkaisujemme ei tarvitse välttämättä edelyttää tällaisia suuria kertomuksia, ja voimme sallia myös teologisesti satunnaisuuden olemassaolon luonnossa, kuten esimerkiksi Celia Deane Drummond tekee. Kosmoksen “jumalallisessa näytelmässä” voi olla odottamattomuutta ja käsityksemme ihmisyydestä voi sallia myös epävarmuutta ja avoimia vaihtoehtoja.

Luulen kuitenkin, että tähän liittyy eroja luonteessamme. Eri ihmiset suhtautuvat eri tavalla suurten kertomusten ja tarkoituksellisuuden tarpeeseen. Minusta ei tarvitse ajatella, että ihmiset olivat vääjäämättömiä alusta alkaen, sen sijaan pidän parempana ihmetellä sitä, että olemme täällä kaikista sukupuutoista ja evoluutiohistorian sisältämistä satunnaisuuksista huolimatta. Tällainen ymmärrys ei ole niin ihmiskeskeinen ja näkemys, ja avaa tietynlaisen ihmetyksen kokemuksen luonnonhistoriaan. En kuitenkaan tiedä tästä kovin hyvin. Toiset pitävät kokemusta luonnon tarkoituksellisuudesta ja suunnasta keskeisenä. Mitä itse ajattelet?

Rope: Yksi mahdollinen tapa suhtautua inhimilliseen tarpeeseemme ymmärtää maailmaa suuren kertomuksen kautta voisi siis olla sanoa, että tässä pyrkimyksessä on jotain väärää, ja parempi olisi vain oppia elämään ristiriitaisen ja epätäydellisen ymmärryksemme kanssa. Eikö toisaalta olisi kuitenkin mahdollista myös sanoa, että tarpeemme ymmärtää on hyvä ja hyödyllinen, ja oikea ymmärrys suuresta kertomuksesta olisi myös hyödyllinen. Sitten voisimme kuitenkin arvioida tarkasti, miten käytännössä rakennamme tämän suuren kertomuksen, esimerkiksi huomioiden inhimillisten näkökulmien moneuden ja omat rajallisuutemme. Mitä mieltä olet tästä?

Lisa: Minusta voidaan kuitenkin hyväksyä epävarmuutemme ja epätäydellisyytemme, ja tyytyä rakentamaan nöyrempi kertomus. Silti halumme löytää suuri kertomus on toistuu jatkuvasti filosofian ja tieteen historiassa. Mielestäni tämä halu on itsessään sekulaarillakin tasolla eräänlainen kaiku yksijumalaisesta uskonnosta. Kuitenkin käytännössä tieteenalojen menetelmät ja näkökulmat ovat varsin erilaisia, kun otetaan niinkin suuri kysymys kuin mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa.

Rope: Entä jos yrittäisimme rakentaa suuren kertomuksen, joka ei perustuisi vain yhteen tutkimusalaan tai näkökulmaan, vaan pyrkisi sisällyttämään kaiken sen, mikä on totta kussakin yksittäisessä tutkimusalassa? Ja samalla pyrkiä säilyttämään myös käsitys oman näkökulmamme rajallisuudesta – siis että suuri kertomus rakennettaisiinkin dialogisella tavalla?

Lisa: Voimme yrittää rakentaa monimutkaisempaa kertomusta, mutta ongelmana on, että tästä tulee helposti liian monimutkainen niiden tarpeisiin, jotka etsivät näitä suuria kertomuksia. Siitä ei saa enää niin nasevia iskulauseita eikä se enää kelpaa myymään populaaritason kirjoja, kuten vaikkapa Hararin Sapiens. Jos alamme kertomaan monimutkaisempaa kertomusta, erityisesti sellaista joka vaatii tietämystä tieteistä, niin menetämme nopeasti yleisömme. Mielestäni olet oikeassa siinä, ettei pyrkimyksemme yhdistävään kertomukseen ole sinänsä mitenkään paha. Kuitenkin mielestäni se voidaan helposti laittaa pahaan käyttöön. On mielestäni eettisesti hyvä viljellä epämääräisyyden ja keskeneräisyyden hyväksyntää.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Kuva 1: kaleb tapp @ Unsplash

Kuva 2: Lisa Sideriksen henkilökohtainen arkisto.