Dialogi / Toimitus / 29.11.2019

Tieteiden lahja osa 2: Kommentoijina Syksy Räsänen, Matti Leisola, Leo Näreaho, Tarja Kallio-Tamminen ja Sammeli Juntunen

Tukeeko tiede oikein ymmärrettynä jumala-uskoa vai ateismia? Vai voisiko tiede olla neutraali asiassa? Entäpä tieteen, moraalin ja uskonnon suhde – miten se olisi parasta ymmärtää? Tässä evankelis-luterilaisen kirkon piispojen Tieteiden lahja -kannanottoa käsittelevässä toisessa osassa julkaisemme loput viisi kommenttia kannanottoon.

Tieteiden lahja- kannanotto on luettavissa täältä. Kannanottoa käsittelevissä kommettipuheenvuoroissa eri näkökulmia edustavat tällä kertaa ovat kosmologi Syksy Räsänen, biokemisti Matti Leisola, filosofi Leo Näreaho, filosofi Tarja Kallio-Tamminen ja teologi Sammeli Juntunen.

Syksy Räsänen, kosmologi

Tiede ja uskonto inhimillisen maailman puolesta

Minulta pyydettiin kommentti piispojen puheenvuoroon tieteiden arvosta ja tehtävästä. Puheenvuoro on punnittu kannanotto paitsi kristinuskon ja tieteen suhteesta, myös ihmisten vastuusta yhteisten uhkien edessä.

Lausuntoa voi kiittää sitä, että se alkaa pontevasti tieteen itsenäisyyden ja vapauden puolustamisella. Se hylkää tieteen sisällön arvioimisen uskonnollisesta näkökulmasta, ja rakentaa vastakkainasettelun sijaan vuoropuhelua. Puheenvuoro keskittyy arvokysymyksiin, joissa uskonto voi tukea tieteen avulla rakennettavaa maailmankuvaa.

Puheenvuorossa turhankin siloitellaan uskonnon ja tieteen suhteen historiaa. Olipa kirkon rooli eri aikoina ollut tiedettä tukeva tai estävä, tieteen edistys on kaventanut kirkon ja uskonnon osaa. Uskonto on väistynyt niin sen selittämisessä millaisia maailma ja ihmiset ovat kuin sen määräämisessä, miten yhteiskunta pitäisi järjestää. Piispojen kauniisti kuvailema ihmetys luonnon yhteen kietoutuvien yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden välillä ei ole johtanut lähemmäs Jumalaa, vaan kauemmas uskonnosta.

Lausunnossa varoitellaan fysikalismista ja naturalismista. Nämä on määritelty siten, että fysikalismin mukaan on olemassa vain ”fysikaalinen luonto”, naturalismin mukaan ”luonnontieteen menetelmät ovat paras tai ainoa tapa saada tietoa todellisuudesta”.

Näissä kahdessa -ismissä ei tunnu olevan kyse sen kummemmasta kuin siitä, että luotettavin tapa ymmärtää todellisuutta on perustaa käsityksensä havaintoihin ja rationaaliseen päättelyyn. Tämä ei ole kaukana piispojen näkemyksestä, jonka mukaan ”tieteellinen käytäntö on osoittanut, että syitä ja selityksiä on parasta etsiä luonnollisesta maailmasta ja sitä koskevasta tiedosta”.

Tästä näkökulmasta tuntuu kummalliselta, että piispat varoittavat, että naturalismi yhdessä fysikalismin kanssa vie pohjan ”ihmisarvoa, elämän arvokkuutta ja ihmistä kaikkialla velvoittavi[lt]a moraaliperiaattei[l]ta”.

Ennemminkin tieteen tuoma käsitys siitä, että maailma on sekä rationaalisesti ymmärrettävissä että vailla ylhäältä annettua merkitystä on osa ihmiskunnan heräämistä aikuisuuteen. Totuus teroittaa meille, kuinka ihminen sekä lajina että yksilönä on itse vastuussa arvojen muotoilemisesta, kehittämisestä ja toimeen panemisesta, ilman että tekoja voi oikeuttaa korkeamman voiman käskyllä, tai syytä saattaa sysätä kauemman syyn kontolle.

Piispojen mukaan tiede tarvitsee ”ulkopuolelta tulevia arvoja ja merkityksiä”, aivan kuten ”ihmisyhteisö tarvitsee oikeita arvoja ja viisautta, jotta tiede palvelisi oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja koko luomakunnan eheyttä”. Tähän on helppo yhtyä: kuten he korostavat, tiede voi vain kertoa, millainen maailma on, ei sitä, millainen sen pitäisi olla: ”Tiedon (lat. scientia) täytyy yhdistyä viisauteen (lat. sapientia), pyrkimykseen kasvaa hyveissä ja käyttää uutta tietoa vastuullisesti.”

Piispat tuovat esille aikamme vaikeita ongelmia ja uhkia. Näistä tärkeimmät, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseet, ovat seurausta teknologiasta ja hybriksestä, ihmisten kyvyttömyydestä nähdä omaa haavoittuvaisuuttaan ja kohdella muita lähimmäisinä. Piispat aiheellisesti muistuttavat, että ”tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä, ei sen tuhoutumista”. Samoin on paikallaan teroittaa, että ”tiedeinstituutio ja sen mahdollistama teknologia ovat osa inhimillistä yhteisöä”, ja ”niiden tehtävänä on palvella ihmisen ja koko luomakunnan yhteistä hyvää”.

Tiedeuskoa, jonka piispat maalaavat tiedevastaisuudelle vastakkaiseksi navaksi, en tunnista tiedeyhteisöstä enkä yhteiskunnasta laajemmin. Liiallinen usko teknologiaan ja vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestelmään ovat kyllä oikeita ongelmia. Uskomme, että hallitsemme kättemme työt, että se minkä olemme pystyttäneet ei koskaan romahda, että kaikki järjestyy tekemällä kuten ennenkin. Tämä on uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja hänen rakennelmiensa täydellisyyteen.

Vastapainoksi kaipaamme yhtä lailla nöyryyttä ja rohkeutta. Nöyryyttä nähdä ihmisen rajallisuus, kohdata puutteemme, tunnustaa, että olemme päästäneet valloille voimia joita emme hallitse, että kaikki on uhanalaista. Rohkeutta tunnistaa lajitoveriemme -ja muiden eläinten- inhimillisyys vaikeuksien keskellä, uida virtaa vastaan, tarttua toimeen vailla epätoivoa ja vailla väärää varmuutta, varjella inhimillisyyden liekkiä kaiken keskellä.

Uskonto voi viedä lähimmäisenrakkauteen ja rohkeaan toimintaan yhteisen hyvän edestä, kuten se voi johtaa kammottaviin aatoksiin ja tuhoisiin tekoihin. Parhaimmillaan kirkko vierottaa vihasta ja lietsoo rakkautta. Piispojen puheenvuoron voi katsoa osaksi tätä työtä, jota ovat konkreettisesti tehneet esimerkiksi papit Kai Sadinmaa ja Marjaana Toiviainen.

Uskonto ei kuitenkaan ole ainoa eikä välttämätön inhimillisyyden, solidaarisuuden ja rohkeuden lähde. Muutkin aatteet kasvattavat hyveitä, ja tiede –vaikka ei tarjoakaan reseptiä sille, millainen maailman pitäisi olla– on auttanut tekemään sen tosiasian tunnetuksi, että olemme kaikki osa samaa ihmiskuntaa, mikä on ihmisarvoisen maailman edellytys.

Lopulta kauniit sanat ovat helppoja kirjoittaa ja ylevillä aatteilla on halpa retostella. Piispojen peräänkuuluttamat hyveet –rakkaus, rehellisyys, kriittisyys, rohkeus– mitataan teoissa, joista tärkeät ovat usein myös vaikeita ja vastustettuja.

Yksi kysymys, joka näyttää niin uskon kuin teknologian varjopuolet on Israelin apartheid-järjestelmä, joka sulkee Pyhän maan sisäänsä. Sitä osittain oikeutetaan kristinuskon avulla, ja –surullista kyllä– suomalaisissakin kirkoissa kuulee ihmisarvoa lokaan polkevan rotusorron ja sotilasmiehityksen ylistyksiä.

Mutta yhtä lailla usko antaa rohkeutta vastustaa ja voimaa toivoa. Joukko palestiinalaisia kristittyjä vetosi kymmenen vuotta sitten Etelä-Afrikan mallin mukaisessa Kairos-julistuksessa sisarkirkkoihin, jotta ne ”eivät antaisi mahdollisuuksia miehityksen vääryyksien ja synnin teologisille peittely-yrityksille” vaan seisoisivat sorrettujen rinnalla ja auttaisivat oikeudenmukaisuuden toteutumisessa.

Monet kirkot ovatkin avanneet sydämensä ja nostaneet kätensä, ja Afrikassa ja Yhdysvalloissa kymmeniä miljoonia kristittyjä edustavat seurakunnat ovat ryhtyneet vastustamaan tätä vääryyttä. Ne ovat muun muassa vetäneet eläkesijoituksia pois yrityksistä, jotka osallistuvat miehityksen ylläpitämiseen. Kamppailu myös lähentää eri uskontoja parhaalla tavalla, saattaen yhteen kristittyjä, muslimeita ja juutalaisia vapauden tuomiseksi Pyhään maahan.

Jos Israelin rotusortoa osaltaan oikeutetaankin uskonnollisin perustein, yhtä lailla sitä ylläpidetään teknologialla, jota tiedeyhteisö ja yritykset kehittävät ja hallituksemme rahoittavat, kovettaen sydämensä omantunnon pistoilta. Suomessa on jopa hallituksessa kehuskeltu sillä, että maamme hankkimia sotatarvikkeita on testattu palestiinalaisiin. Monet tiedeyhteisössä ovat haluttomia edes puhumaan siitä, miten israelilaiset akateemiset instituutiot osallistuvat apartheidin ylläpitämiseen – saati että tekisivät mitään.

Piispat muistuttavat, että koska ”kirkot toimivat maailmanlaajuisesti ja kohtaavat ruohonjuuritasolla ihmisiä tavalla, johon yksittäiset tieteilijät tai yliopistot eivät kykene” ja ovat merkittäviä arvo- ja mielipidevaikuttajia, niillä on myös erityinen vastuu. Niin uskonnon kuin tieteen saralla meidän tulee antaa oikea todistus, mutta emme saa pysähtyä siihen, vaan meidän pitää uskaltaa seurata sitä oikeilla teoilla.

Matti Leisola, bioprosessitekniikan emeritusprofessori

Paimenten puhetta

Minua pyydettiin kommentoimaan kirkkomme piispojen puheenvuoroa nimeltä Tieteiden lahja. Monessa kohdin voin yhtyä heidän mielipiteisiinsä, mutta en voi myöskään välttyä – tekstin moneen kertaan luettuani – ajatukselta, että siinä pyritään alistamaan Raamattu ja kristillinen usko vallitsevien tieteellisten käsitysten alle. Tekstistä heijastuu hiukan naiivi usko tieteen tulkintoihin ja ”ihmisestä luontaisesti totuuteen pyrkivänä, uteliaana oliona”. Luin juuri kemian historiaa käsittelevän kirjan[1]. Se kertoo enemmänkin taikauskosta, ennakkoluuloista, kiistoista, koulukuntien välisistä kamppailuista, tosiasioiden kieltämisestä, ahneudesta, egoismista ja valtataisteluista. Tieteet ovat toki lahja ja siunaus Jumalalta, mutta olisin kuitenkin odottanut, – tilanteessa, jossa kristillinen kulttuurimme on tuhoutumassa – että piispat paimenina olisivat muistuttaneet ihmisen langenneesta luonnosta, tieteen ylikorostuksesta ja negatiivisista vaikutuksista. Moderni luonnontiede ei ole enää Newtonin, Faradayn ja Maxwellin nöyrää, kristillisestä maailmankuvasta kumpuavaa tiedettä vaan ylpeää, ateistisella ja materialistisella perustalla seisovaa.

Osallistuin vuonna 1982 Zürichissä professori Paul Feyerabendin järjestämään seminaarisarjaan, jossa käsiteltiin luonnontieteiden kehityksen vaikutusta uskontoihin ja muihin perinteisen ajattelun muotoihin (Fyysikko ja tieteenfilosofi Feyerabend ei ollut kristitty). Feyerabend kommentoi tapahtumaa seuraavasti: ”Valitettavasti tämän päivän kirkko pelkää tieteellisten susien universaalia meteliä ja ulvoo mieluummin heidän kanssaan sen sijaan että pyrkisi opettamaan heille hiukan tapoja.”[2] Hän hämmästeli, miten pelokkaasti katoliset ja protestanttiset teologit suhtautuivat aiheeseen ja miten vakavasti he ottavat tiedemiesten pinnalliset perustelut ja tinkivät omasta uskostaan – ”ei mitään kritiikkiä yksityisiä tieteen tuloksia tai tieteellistä ideologiaa kohtaan”. Feyerabend katsoi, että tiedemiehet eivät ainoastaan touhua ”omassa leikkikehässään” ns. tieteellisiä menetelmiä käyttäen vaan ”haluavat, että niistä tulisi osa koko yhteiskuntaa”[3]. Tämän päämäärän saavuttamiseksi he ”käyttävät argumentointia, propagandaa, painostusta ja pelottelua”. Feyerabend päätyi siihen, että ”tiede on paljon lähempänä mytologiaa kuin tieteenfilosofia haluaisi myöntää”. Tiedettä hän piti vain yhtenä ihmisen kehittämistä ajattelun muodoista, eikä välttämättä edes parhaana. Tiede on hänen mukaansa muuttunut ”aggressiiviseksi ja dogmaattiseksi uskonnolliseksi instituutioksi”.

Piispat kannattavat tieteen ja kristillisen uskon välistä vuoropuhelua, mutta sivuuttavat tieteen ateistisia tulkintoja haastavat tieteentekijät. Näitä ei kelpuuteta tähän vuoropuheluun. Piispojen puheenvuoro ei minua yllätä eikä tuo esiin mitään uutta. Olen keskustellut aiheesta monen piispan kanssa vuodesta 1981 lähtien ja kummastellut heidän haluttomuuttaan ja kyvyttömyyttään todelliseen keskusteluun. Olen sivunnut aihetta kirjassani Evoluutiouskon ihmemaassa[4], jota piispojen puheenvuoro ei mainitse. Piispat korostavat vuoropuhelua, mutta millaista on vuoropuhelu, joka sivuuttaa keskustelusta tieteen naturalististen tulkintojen kriitikot. Onkohan tähän syynä argumenttien puute, sosiaalinen paine vai naturalistisen tieteen ylivoima? Luulisi, että olisi helppoa osoittaa kaltaisteni kriitikoiden perustelujen heikkous.

Piispojen teksti nostaa keskustelun kipupisteiksi esimerkiksi alkuräjähdys- ja evoluutioteorian ja päätyy hyväksymään kummatkin Raamatun kanssa yhteensopiviksi. Oma erikoisalueeni koskee jälkimmäistä, joten keskityn siihen. Evoluutioon liittyvät kiistat eivät liity faktoihin vaan naturalistien määrittelemiin pelisääntöihin. Jos tieteellinen tutkimus olisi todella havainnut mutaatioiden ja luonnonvalinnan tuottavan biologista elämää ja informaatiota, ymmärrän, että tämän voisi tulkita Jumalan ohjaamaksi toiminnaksi. Mutta mitään tällaista ei ole koskaan havaittu. On vain olettamus, että aineelliset prosessit kykenevät saamaan aikaan biologisen maailman ihmeet. Marraskuussa 2019 kuollut Berkeleyn yliopiston rikosoikeuden professori Phillip E. Johnson kutsuu tällaista ajattelua ”teistiseksi naturalismiksi ja tuhoisaksi virheeksi”[5]. Olisiko edes kyseessä Raamatun Jumala, jos Hänen luomismenetelmänsä olisi tappaminen ja ”vahvimpien elonjääminen” olemassaolon kamppailussa?

Monien mielestä evoluution mukaiseen maailmanselitykseen tulee pitäytyä siksi, että ”tiede” on osoittanut sen todeksi. Tämä on erikoista aikana, jolloin kasvava joukko eturivin tutkijoita ymmärtää, ettei perinteinen käsitys luonnonvalinnasta ja sattumanvaraisista perinnöllisistä muutoksista selitä biologisen maailman alkuperää ja monimuotoisuutta. The Royal Society of London[6] järjesti aihetta käsittelevän kokouksen syksyllä 2016. Minut oli kutsuttu mukaan, mutta en päässyt paikalle. Avajaispuheenvuorossaan ”The Explanatory Deficits of the Modern Synthesis Wienin yliopiston professori Gerd Müller totesi, että uusdarvinistinen teoria ei selitä 1) biologisten muotojen alkuperää, 2) uusien anatomisten muotojen syntyä ja 3) hyppäyksellisiä muutoksia fossiiliaineistossa. Samaan ovat päätyneet monet ateisteinakin tunnetut filosofit ja tutkijat kuten Andreas Wagner, Thomas Nagel, Antony Flew, Marcel Schützenberger ja David Berlinski muutamia mainitakseni.

Kirjassaan The Altenberg 16: An Expose of the Evolution Industry[7] Suzan Mazur kertoo miten “sadat evoluutiotutkijat (ei-kreationistit) ovat sitä mieltä, että luonnonvalinta on politiikkaa, ei tiedettä, ja että olemme petollisella maaperällä, koska puutteelliseen teoriaan perustuvaan darvinistiseen ’teollisuuteen’ liittyy valtavia kaupallisia investointeja ”. Usein toistettu lause ”evoluutio on fakta, vaikka sen mekanismia emme vielä tunnekaan” tarkoittaa, että evoluutio on vain filosofinen näkemys luonnonhistoriasta. Ei pitäisi olla vaikea ymmärtää, että historian tutkimuksen ja kokeellisen tieteen välillä on suuri ero.

Biologia on pohjimmiltaan informaatiota ja informaatio viittaa aina älylliseen lähteeseen. Informaatiota kopioitaessa syntyy virheitä, joista todisteena ovat ihmiskuntaa rasittavat tuhannet perinnölliset sairaudet. Tämän ymmärtävät kouluikäiset lapsenlapsenikin. Ei siihen tarvita yliopistokoulutusta, joka usein toimii vain aivopesijänä naturalistiseen uskontoon. Tosiasiat ja havaintomme luonnosta ovat ristiriidassa naturalistisen todellisuuskäsityksen kanssa. Alussa oli Logos[8] ja Hänen kätensä jälki näkyy biologisessa maailmassa niin vastaansanomattomasti, että Paavali toteaa tämän kieltämisen johtavan tyhmyyteen ja luodun palvontaan[9].

On kummallista, että samaan aikaan kun johtavat biologit ovat ymmärtäneet evoluutiokäsityksen suuret biologiset ongelmat, piispamme (jälleen kerran) kiirehtivät kertomaan, että kyseinen näkemys sopii hyvin yhteen kristillisen luomiskäsityksen kanssa. Odottaisin piispoilta mieluummin Lutherin rohkeutta[10]   (”Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todisteiden ja selvien järkisyiden avulla… Olen sidottu Jumalan sanaan”) korostaa evoluutionäkemyksen järkyttäviä hedelmiä, tieteellisiä harhapolkuja ja teologisia ongelmia sekä puuttua yhteiskuntamme todellisiin synteihin kuten syntymättömien tappamiseen, aviorikoksiin, seksuaalisen hillittömyyteen, pornografiaan, pappien holtittomuuteen ja kristittyjen lisääntyvään vainoamiseen.

Totuuden etsimiseen sitoutuneena – usein itsekin erehtyvänä – tutkijana ja kristittynä olen hämmästynyt, että kirkkomme johto tukee mieluummin naturalistisen ja jopa ateistisen tieteen tulkintoja eikä uskonsa vakavasti ottavia tutkijoita, jotka painivat teismin ja tieteellisen naturalismin välisen ongelman keskellä.

Lähteet:

[1] Strathern P, (2003) Mendelejevin uni – puuttuvien alkuaineiden etsintä, Terra Cognita, 382 s.

[2] Feyerabend P (1975) Against Method, Verso books, s. 220

[3] Feyerabend P (1996) Farewell to Reason, Verso books, s. 260

[4] Leisola, M (2018) Evoluutiouskon ihmemaassa 4. p. Datakirjat, Lahti, 267 s.

[5] Johnson E.P. Shouting Heresy in the Temple of Darwin, Christianity Today, 24.10.1994

[6] New trends in evolutionary biology: biological, philosophical and social science perspectives, The Royal Society Meeting, 7.–9.11.2016, London

[7] Mazur S. (2010) The Altenberg 16: An Expose of the Evolution Industry, North Atlantic Books, 376 s.

[8] Johanneksen evankeliumi 1:1

[9] Paavalin kirje roomalaisille 1:19, 22

[10] Piispojen viittaus Lutheriin on irrotettu asiayhteydestä. Luther viittasi järkeen ennen syntiinlankeemusta – ei sen jälkeen. Luther osoittaa myös inhimillisen järjen rajat: järki on tarkoitettu varjelemaan ei naturalistisen maailmankuvan mukaisesti ylpeillen hallitsemaan. Aristotelesta Luther piti evankeliumin vihollisena ja kutsuu häntä jopa ”Narristoteleksi”. Seuraava suora lainaus Lutherilta osoittaa, että Raamattu oli hänen ylin auktoriteettinsa: ”Aristoteles hat gesagt: es sind hohle Löcher, daraus der Wind kommt und wieder hineingeht; aber die Schrift sagt: ”Der die Winde kommen lässt von seinem heimlichen Ort (Jer 10:13).”

Leo Näreaho, uskonnonfilosofian dosentti

Piispojen puheenvuoro tieteen ja kristillisen uskon suhteesta: muutamia huomioita

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat laatineen kannanoton ”tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa”. Käytännössä puheenvuorossa selvitellään tieteen ja uskonnon (kristinuskon) suhdetta ja puolustetaan näiden yhteensopivuutta kristillisestä näkökulmasta käsin. Piispojen puheenvuoro on selkeällä kielellä kirjoitettu. Se muistuttaa oppinutta tutkielmaa nootteineen ja lähdeviitteineen, vaikka mukana on saarnanuottimaisiakin sanakäänteitä. On joka tapauksessa hyvä, että piispat selkeästi sanoutuvat irti tieteenvastaisuudesta.

Puheenvuorolle on nimittäin perusteita. Suomessakin on vahvistunut konservatiivinen, herätyskristillinen alakulttuuri (mm. TV7:n tukemana), jossa tieteen tuloksia kyseenalaistetaan; erityisesti kohteena on evoluutioteoria. Toisaalta kirkon kannattaa lyödä kättä tieteen ja tutkimuksen kanssa. Uuden tiedebarometrin (2019) vain 31 % aikuisväestöstä Suomessa tuntee melko tai hyvin suurta luottamusta kirkkoon, kun sen sijaan tieteeseen ja tutkimukseen (yleisesti tiedeyhteisöön) luotetaan 69 %:sti melko paljon tai hyvin paljon (yliopistoihin ja korkeakouluihin instituutioina vielä enemmän). Luottamus kirkkoon on heikentynyt 2000-luvun kuluessa Tiedebarometri-mittauksissa, luottamus tieteeseen sen sijaan on tasaisesti kasvanut.

Piispojen kannanotossa korostetaan vahvasti uskonnon/kristinuskon ja tieteen dialogia, vuorovaikutusta ja kumppanuutta; tieteellä viitataan erityisesti luonnontieteeseen. Niinpä tekstissä käsitellään sangen pitkästi (historiallista ja sisällöllistä) väitettä kristinuskon ja tieteen ristiriitaisuudesta. Piispojen mukaan ristiriitaväite on tosiasiassa ”myytti”, joka on estänyt hedelmällisen vuoropuhelun kristillisen uskon ja tieteen välillä. Tosiasiassa tieteen ja uskonnon välillä ei tarvitse olla ristiriitaa.

On varmasti perusteltua väittää, että luonnontieteen ja kristillisten kirkkojen välistä sotatilaa on aiemmin liioiteltu. Piispojen lausunnossa kuitenkin silotellaan liikaa tieteen teorioiden ja kristillisten oppien historiallisia ristiriitoja. Katolinen kirkko toki tuki yliopistoja, mutta myös kontrolloi niitä; edes Aristoteleen teoksia ei aluksi hyväksytty. Vaikka Galileo Galilei ei olisi ollutkaan vankilassa tai häntä ei olisi kidutettu (!), kuten lausunnossa huomautetaan, tosiasia kuitenkin on, että Galilein kirjat olivat pitkään katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luettelossa. Samassa luettelossa oli muuten myös René Descartesin ja Immanuel Kantin teoksia (mutta ei tosin Charles Darwinin kirjoja). On helppo unohtaa myös Giordano Bruno, jonka kohtalona oli kuolla roviolla vuonna 1600 vääräoppisten teologisten ja (ilmeisesti) kosmologisten näkemystensä takia. Myöskin darvinistisen evoluutioteorian hyväksyminen on vaatinut kirkoilta pitkän sulattelun, eivätkä kaikki – erityisesti protestanttiset suuntaukset – hyväksy sitä vieläkään.

Piispojen lausunnossa kiinnittää huomiota sen teologisesti yleinen luonne. Kannanotossa on tuskin mitään sellaista, mitä ei voisi hyväksyä kuka tahansa jonkinlaiseen (persoonalliseen) jumaluuteen uskova henkilö. Itse asiassa lausunnossa ei edes viitata kertaakaan persoonalliseen Jumalaan, teismi mainitaan kerran teistisen evoluution yhteydessä. Tekstissä viitataan evoluutioteoriaan ja erityisesti nykykosmologian alkuräjähdysteoriaan, jotka piispojen mukaan sopivat yhteen kristillisen opin kanssa. Näin on mahdollista väittää, mutta nuo teoriat sopivat yhteen myös esimerkiksi hindulaisen jumalakuvan kanssa.

Kuitenkin kannanotossa viitataan mm. teologian omiin tietolähteisiin (?) ja kristinuskon perustotuuksiin. Mitä nämä perustotuudet ovat? Eivätkö juuri ne joudu usein ristiriitaan luonnontieteeseen pohjaavan niin sanotun tieteellisen maailmankuvan kanssa? Ajatellaanpa esimerkiksi perisyntioppia, joka luterilaisuudessakin (mm. Augsburgin tunnustuksessa) on näkyvästi esillä. Perisynti on seurausta Aadamin ja Eevan lankeemuksesta paratiisissa. Mutta jos evoluutioteoria on tosi, ei ilmeisesti ollut Eedenin puutarhaa eikä lankeemusta; silloin ei ole perisyntiäkään. Mutta eikö ilman perisyntioppia myös kristilliseltä lunastusopilta (ja luterilaiselta ihmiskuvalta) putoa ainakin puoliksi pohja pois, sillä jo pelkkä perisynti vaatii ihmisen uudelleensyntymistä kasteen ja Pyhän Hengen voimasta, minkä taas mahdollistaa Kristuksen lunastustyö? Piispojen puheenvuorossa olisi pitänyt huomioida ainakin jossain määrin juuri kristilliset erityisopit, sillä kannanoton tarkoituksenahan on ”tukea pappeja ja muita työntekijöitä ja vastuunkantajia heidän tehtävissään kirkon työssä.”

Piispat eivät siis näe ristiriitaa tieteen ja uskonnon, järjen ja uskon välillä. Tieteen ja uskonnon erillisyysteesi torjutaan mm. sillä perusteella, että se johtaa kristillisen teologian eristämiseen aineellisesta todellisuudesta ja Jumala-puheesta tulee ei-realistista. Tämä taas ei kannanoton mukaan sovi yhteen teologian historian ja itse Raamatun tekstien kanssa. Uuden testamentin kirjoittajat nimittäin ymmärsivät esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen konkreettisesti, eivät allegorisesti.

Ymmärtävätkö piispat nämä opit samalla tavoin konkreettisesti? Tämä jää tekstissä epäselväksi. Vähintäänkin on todettava, että kirjaimellisesti tulkittuna ne ovat ristiriidassa luonnontieteeseen pohjaavan ihmiskuvan kanssa. Kannattaa myös muistaa, että vuonna 2013 tehdyssä kyselyssä vain 62 % luterilaisen kirkon papeista (67 % kaikista työntekijöistä, 50 % naispapeista) uskoi neitseestäsyntymiseen. Eikö vaikkapa tätä kysymystä olisi voinut käsitellä esimerkkinä kirkon opista, joka on ristiriidassa tieteen kanssa? Kannanotossa olisi voinut esitellä opille erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Toisaalta on kiinnostavaa, että empiirinen tiede ja tutkimus ovat viime vuosina kiinnostuneet ilmiöistä, jotka ovat niin sanotusti fyysisen/fysiologisen maailman rajalla. Monet ihmiset ovat kertoneet vaikuttavista, elämää muuttavista hengellisistä kokemuksista jouduttuaan hengenvaaraan ja oltuaan lähellä fysiologista kuolemaa. Siten tutkimus saattaa joskus tuottaa tuloksia, jotka voisivat tukea omalta suunnaltaan kristillistä, ei-materialistista ihmiskuvaa. Kirkko ja teologit ovat kuitenkin turhan varovaisia tarttumaan tällaisiin tutkimuksiin ja niihin sisältyviin tavallisten ihmisten hengellisiin kokemuksiin. Korostaessaan kristinuskon yhteensopivuutta tieteen – siis ilmeisesti valtavirtatieteen – kanssa kirkko uhkaa paradoksaalisesti jäädä vallitsevan tieteellisen maailmankuvan panttivangiksi.

Piispojen puheenvuorossa korostetaan kovasti tieteen ja kristillisen uskon dialogia. Mutta aito dialogia tarkoittaa, että kumpikin osapuoli on aidosti valmis kuuntelemaan toista ja myös tarvittaessa muuttamaan käsityksiään. Kuinka pitkälle kirkko on todella valmis tarkistamaan oppejaan tieteellisen tutkimuksen valossa? Jo historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen tulokset ovat olleet usein vaikea pala purtavaksi.

Toisaalta voi myös kysyä, mikä olisi tieteellistä osapuolta kiinnostava, teologian taholta tuleva panos dialogissa. Tässä suhteessa piispojen puheenvuorossa muistutetaan aiheellisesti tieteellisen tutkimuksen maailmankatsomuksellisista rajoituksista. Tieteellinen tutkimus sinänsä ei voi olla moraalisten arvojen lähde. Toisaalta tiede teorioineen sisältää myös metafyysisiä oletuksia, tiedettäkään ei tehdä tyhjiössä, vailla ennakko-oletuksia. Näiden – useimmiten materialististen – oletusten eksplikoimisessa teologeilla, filosofien ohella, on oma roolinsa. On täysin mahdollista puolustaa esimerkiksi ei-materialistista ihmiskuvaa. Tiedettä ja sen tuloksia voi myös kritisoida olematta silti tieteenvastainen.

Joka tapauksessa piispojen puheenvuoro on aiheellinen ja siinä esitetään tärkeitä huomioita ja kysymyksiä. Mutta tässä niin kuin muissakin kysymyksissä: enemmän rohkeutta kirkonmiehet ja -naiset!

Tarja Kallio-Tamminen, filosofi

Scientia ja sapientia – ihmiskunta maailmanlaajuisten haasteiden edessä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat 28.11.2019 tieteiden arvoon ja tehtävään liittyvän puheenvuoron nimeltään ’Tieteiden lahja’. Kannanotto pyrkii purkamaan pitkään vallinnutta vastakkainasettelua uskon ja tieteen välillä. Toivottavasti se merkitsee kirkolta entistä aktiivisempaa halua osallistua ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen. Dialogia ja voimien yhdistämistä niin yksilöiden kuin instituutioiden välillä tarvitaan, jotta kykenisimme ratkaisemaan itse itsellemme aiheuttaneet, toisiinsa kietoutuvat uhkat kuten ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden häviäminen, tekoälyn ja teknologisen kehityksen synnyttämät kysymykset sekä ihmisryhmien väliset konfliktit ja polarisaatio.

Piispojen puheenvuoro antaa selkeän kuvan pitkään vallinneesta, hedelmättömästä ja voimavaroja tuhlanneesta vastakkainasettelusta uskonnon ja tieteen välillä, ja ottaa siitä myös vastuuta: ”On luterilaisen teologian ja kirkkojen oma virhe, ettei tutkijan kutsumusta ole aiemmin tarpeeksi korostettu.” Uudessa painotuksessa tiede ja totuuden etsiminen nähdään kristityn kutsumukseksi. Ihmiselle on annettu kyky ymmärtää luontoa ja sen lainalaisuuksia. Todellisuuden moninaisia ilmiöitä ja rakenteita tutkiessaan hän voi vähitellen päästä osalliseksi yhä luotettavammasta tiedosta ja totuudesta.

Kannanotto asettuu selkeästi tukeman tiedettä aikana, jolloin tieteellistä tietoa on alettu vähätellä rinnastamalla se pelkkiin ideologisiin mieltymyksiin tai henkilökohtaisiin mielipiteisiin. Samalla piispat luonnollisesti puolustavat kirkkoa ja uskontoa. Sillekin on selkeä tarve kun lähes puolet suomalaisista, erityisesti nuoret, näkevät että uskonto ja tieteellinen maailmankuva eivät sovi yhteen. Jotakin on tehtävä, kun luottamus kirkkoon on kaukana tiedeinstituutioista, jossakin ammattiyhdistysliikkeen ja kansalaisjärjestöjen välimaastossa.

Tiede ja usko sopivat yhteen

Piispat ymmärtävät, että ilman tiedettä ja tutkijoita ilmastonmuutoksen, köyhyyden, sairauksien ja ihmisryhmien vastakkainasettelun kaltaisia ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä ei pystytä ratkaisemaan. Tiede ja kristillinen usko olisi nähtävä kumppaneiksi, ei vihollisiksi. Vaikka ne ovat perinteisesti pysyneet omissa piireissään, piispat haluavat nyt erityisesti haastaa väitteen, jonka mukaan teologia ja tiede olisivat pysyvässä ristiriidassa keskenään. Tekstissä vallitsevaa tarinaa kirkon ja tieteen vastakkainasettelusta pyritään purkamaan sekä historiallisen että sisällöllisen argumentaation kautta. Piispojen mukaan kumpikaan ristiriitaväitteistä, historiallinen tai sisällöllinen, ei kestä nykytutkimuksen kriittistä valoa, vaikka usko molempiin on tiedebarometrin mukaan yleistymässä.

Uuden ajan taitteen historiallisia tapahtumia voi tulkita monin tavoin, mutta on vaikea kaunistelematta vakuuttaa, etteikö kirkko olisi lainkaan pyrkinyt kahlitsemaan tiedettä ja sen mukanaan tuomaa ajattelun vapautta. Vetoaminen siihen, että monet nykyaikaisen luonnontieteen perustajahahmoista Galileita ja Newtonia myöten olivat vakaumuksellisia kristittyjä eivätkä nähneet ristiriitaa tieteen ja uskonsa välillä, ei vapauta kirkkoa instituutiona vastuusta, että se aikanaan asetti oman oppinsa ja raamatun tulkintansa luonnon kirjaa korkeammalle.

Sisällöllinen ristiriitateesi, jonka mukaan tieteellinen ajattelu perustuisi kiistattomalle todistusaineistolle, kun taas uskonnolliset katsomukset eivät ole perusteltuja, on paljon helpompi kyseenalaistaa. Tiedeuskokin on uskoa. Se ei itsessään ole tieteellisen tutkimuksen tulos eikä tieteenharjoittamisen välttämätön edellytys. Nykymaailmassa on käynyt yhä selvemmäksi, että myös luonnontieteellinen tutkimus edellyttää tieteen ulkopuolisia arvoja ja päämääriä. Tieteen tulokset eivät sellaisenaan tarjoa vastauksia kysymyksiin niiden vastuullisesta käytöstä. Miten esimerkiksi tieteelliset resurssit pitäisi kohdentaa, jotta niistä saataisiin suurin hyöty ihmistä uhkaavien globaalien ongelmien vastaisessa taistelussa?

Puheenvuorossa kyseenalaistetaan kirkon pitkään noudattama ’omiin asioihin’ keskittymisen linja, johon sisältyy monia ongelmia. Vaikka on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa tieteen ja uskonnon erot, vetoaminen teologian itsenäisyyteen suhteessa luonnontieteeseen on liian helppo ratkaisu. Siinä todellisuus jaetaan kahtia niin, että yhtäällä on arvojen, moraalin ja “hengen” alue ja toisaalla faktojen, luonnon ja “aineen” alue. Niiden välille ei jää mitään yhteyttä, vaikka teologia ja luonnontiede eivät kuitenkaan puhu kokonaan toisistaan riippumattomista “maailmoista”. Vastakkainasettelun sijaan tarvitsemme toimivaa, kokonaisvaltaista karttaa todellisuudesta: oikeaa tietoa ja kestäviä arvoja, joiden pohjalta kykenemme niin yksilöinä kuin yhteisöinä tekemään tulevaisuutemme kannalta viisaita valintoja.

Tieteen ja teologian rajapinnat

Tieteen ja teologian suhteesta ja rajapinnoista on keskusteltu vuosisatoja. Aiheet ja rajaukset ovat historian myötä vaihdelleet, kun painopisteet ja kysymyksenasettelut ovat tieteen ja teologian piirissä muuttuneet. Tekstissä piirretään asianmukainen kartta nykykeskustelun keskeisimmistä ongelmakohdista keskittyen erityisesti luomisen ja evoluution yhteensopivuuteen. Kysymysten käsittely on tasapainoista ja molempien osapuolien lähestymistapoja kunnioittavaa. Vaikeita asioita ja erilaisia näkemistapoja ei latisteta eikä pyritä häivyttämään näkyvistä. Lukijat saavat aineksia omalle pohdinnalleen.

Kysymys siitä miten uskonto ja tiede mahtuvat samaan kuvaan pelkistyy ehkä selkeimmin siihen, miten ihmeet ja Jumalan toiminta voidaan yhdistää säännönmukaisesti toimivaa fysikaaliseen todellisuuteen. Yhdistäminen ei ollut mahdollista uuden ajan taitteessa omaksutussa klassiseen fysiikkaan pohjautuvassa hiukkasmekanistisessa kontekstissa. Täydellisesti toimivassa aineellisessa kellokoneisto-maailmassa ei ollut tarvetta tai tilaa minkäänlaiselle hengen toiminnalle, kuuluipa se sitten ihmiselle tai Jumalalle. Maailmankuva on kuitenkin muuttumassa. Moderni fysiikka, ennen kaikkea kvanttimekaniikka ei enää mahdu klassisen fysiikan olettamaan maailmaan. Kaikki todellisuudessa tapahtuvat ilmiöt eivät ole palautettavissa hiukkasten välisiin vuorovaikutuksiin.

Klassisen fysiikan todellisuuskäsityksen perustana olleiden metafyysisten perusoletusten: atomismi, determinismi, reduktionismi ja syrjässä oleva objektiivinen havaitsija, pohjalta ei pystytä selittämään kvanttimekaniikan paljastamia uusia ilmiöitä. Luontoa ei enää voi ajatella kellokoneistoksi vaan se on pikemminkin jonkinlainen epälineaarinen kompleksinen kokonaisuus, jonka muovautumisessa on huomioitava niin ihmisen vaikutus kuin monet erilaiset kehitys mahdollisuudetkin. Sama viesti on löydettävissä myös monissa muissa tieteissä tapahtuneesta kehityksestä. Sellaisia ilmiöitä kuin epigenetiikka, aivojen plastisuus tai psykoneuroimmunologia, on vaikea selittää huomioimatta tapahtumisen kokonaiskontekstia ja mielen ja kehon vuorovaikutusta.

Piispojen tekstissä ei vielä juurikaan hyödynnetä näitä totuttua maailmankuvaa ravistelevia uusia elementtejä. Naturalismin peikkoa vastaan puolustaudutaan pikemminkin vanhakantaisilla aseilla painottaen esimerkiksi sitä, että metodologinen naturalismi on kokonaan eri asia kuin filosofinen naturalismi, jossa Jumalan luova toiminta kielletään periaatteessa mahdottomana. Määreitä koskevat semanttiset saivartelut voisi mielestäni jättää sikseen, kun fysiikassakaan ei enää kielletä näkymättömien, uutta luovien mahdollisuuksien olemassaoloa. Naturalismi ja moderni tiede pikemminkin tukevat ajatusta siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempi. Fundamentalistien ylenkatseellisesti sivuuttama luonnon kirja on osoittautunut todellisuuden syvemmässä ymmärtämisessä entistäkin tärkeämmäksi. Yksikään ihminen ei voi tuntea kompleksia todellisuutta loppuun asti, emmekä voi sen kehitystä jäännöksettömästi hallita.

Komplementaarisuus

Kenelläkään ei ole varmaa tietoa perimmäisistä metafyysisistä kysymyksistä. Fysiikassa se jouduttiin myöntämään viimeistään kvanttimekaniikan myötä, kun uusia ilmiöitä ei enää pystytty ymmärtämään hiukkasmekanistisen ajattelutavan pohjalta. Maailmasta paljastui jotakin perustavasti uutta, ja vuosisatoja todeksi uskottu maailmankuva osoittautui riittämättömäksi. Paljastus vahvistaa tieteellisen metodin toimivuuden, mutta tilannetta ei ole tieteenkään piirissä ollut helppo ymmärtää tai hyväksyä. Vaikka kaikki myöntävät että paluuta entiseen mekanistis-deterministiseen ajattelutapaan ei ole, kvanttimekaniikan maailmankuvallisia implikaatioita ei ole saatu selvitetyksi 100 vuotta kestäneestä tulkintakeskustelusta huolimatta. Ihminen kaipaa tuttuuden tuomaa turvaa ja varmuutta, pysyviä katsantokantoja ja dogmeja, joiden helmaan tuudittautua.

Tulkinnan puuttumisesta huolimatta kehitys kvanttimekaniikan avaamassa laajemmassa viitekehyksessä on kuitenkin mennyt eteenpäin. Uusia perusperiaatteita on alettu soveltaa fysiikan ja teknologian ulkopuolellakin esimerkiksi kvanttikognitiossa, joka avaa uusia näkökulmia niin psykologisten ilmiöiden kuin mielen ja aivojen suhdetta koskevien filosofisluonteisten kysymysten hahmottamiseen. Kvanttimekaniikka pystyy käsittelemään monia yhtäaikaisia mahdollisuuksia ja niiden yhteisvaikutuksia, joita ei tavoiteta operoitaessa perinteisellä Boolen logiikalla. Totutun ajattelutavan mukaan yhden näkökannan tai väitteen hyväksyminen kieltää sen vastakohdan. Komplementaarisessa kvanttimaailmassa vastakohtien ei kuitenkaan tarvitse kumota toisiaan. Molemmat voivat olla tietyissä tilanteissa tosia, mutta kuitenkin keskenään yhteen sopimattomia komplementaarisia kuvauksia, jotka täydentävät toisiaan.

Piispojen tekstissä löytyy edelleenkin vastakkainasettelua ”inhimillisen tiedon” ja ”Jumalan ilmoituksen” välillä. Jumalan ilmoituksesta kiinni pitäminen on tietenkin ymmärrettävää lähdettäessä kirkon ja uskonnon maailmasta, vastaavalla tavalla kuin tieteen piirissä korostetaan empiriaa. Lähtökohdista johtuen luonnollisesti päädytään erilaisiin tuloksiin ja tulkintoihin kuten kvanttimekaniikassa tapahtuu käytettäessä ei-kommutatiivisia operaattoreita. Kun tekijät eivät kommutoi keskenään, operaatioiden järjestys vaikuttaa saatavaan tulokseen. Siten uskon ja tiedon ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Ne voitaisiin ajatella eri tasoilla oleviksi, erilaisissa konteksteissa toimiviksi tarkastelutavoiksi, joiden tarjoamissa selityksissä voi olla eroavaisuuksia, mutta myös yhteyksiä.

Piispat näyttävätkin tällaisen kvanttilogiikan luontaisesti sisäistäneen: ”Kristillinen usko ja sen eläminen todeksi ei edellytä asennetta, jota olisi ristiriidassa tieteellisen asenteen kanssa. Usko ja tieto ovat kumppaneita ja tukevat toisiaan.” He korostavat varsin paikkansapitävästi että älyllisten hyveiden, luovan ajattelun ja tiedonjanoisen hämmästelyn vastakohtina ovat niin tieteessä kuin uskonnoissa erilaiset dogmatismin ja fundamentalismin muodot. Ne ovatkin niitä todellisia vastavoimia, joiden vaikutusta pitäisi kaikkialla pyrkiä välttämään. Keskeisiin instituutioihin pesiytynyt dogmatismi ja fundamentalismi voi auktoriteetillaan eksyttää yksilöitä, joiden kasvua näiden laitosten tulisi tukea. Yhteiskuntana menetämme tällöin kaiken sen tuoreen näkemyksen, oivalluksen ja tulevaisuuden toivon, minkä omaa tietään ja totuuttaan etsivä yksilö olisi voinut maailmaan tuoda.

Uskonnon tehtävä

Moni ajatteleva ihminen vierastaa uskontoon sisältyviä dogmeja, mutta katsoo silti Sir Roger Penrosen tavoin uskonnon hapuilevan jonkin sellaisen perään, johon meillä ei vielä ole vastauksia, ja joka on perinteisen tieteenkäsityksen ulkopuolella.  Penrose luottaa ihmisen olevan jotakin enemmän kuin argoritmien pohjalta toimiva kone tai oppiva tekoäly. Meillä on tietoisuutemme myötä kyky päästä olemassa olevien ohjelmien ja ajattelutapojen ulkopuolelle. Kokemustemme pohjalta maailmasta luomamme mallit ja kuvaukset auttavat meitä ohjaamaan toimintaamme, mutta viime kädessä kaikki mallit, filosofiat ja teoriat ovat aikaan sidottuja luomuksia. Kehittyessään sekä yksilö että kulttuuri kasvavat yli aikansa eläneistä ajattelutavoista. Nykyisen kriisin ylittäminen vaatii uskoakseni entistä laaja-alaisemman käsitteellisen kehikon luomista. Maailmankuvaa, jossa uskonnon ja tieteen, aineen ja mielen, idän ja lännen ajattelutapojen vastakkaisuudet tulevat ylitetyiksi.

Syntymässä oleva todellisuuskäsitys tulee varmastikin lähemmäksi monien uskontojen taustalta löytyvää perenniaalista filosofiaa, ikiaikaista viisautta, jossa todellisuus on nähty monia kerroksia sisältävänä kokonaisuutena, makrokosmoksena, joka sisältää myös ihmisen. Samasta kudoksesta koostuvana mikrokosmoksena emme ole pelkästään syrjässä olevia objektiivisia havaitsijoita, vaan kaikella toiminnallamme, ajatuksillamme ja arvoillamme omaa ja lähipiirimme todellisuutta muokkaavia vastuullisia tekijöitä. Yksikään sanallisen tason kuvaus ei tavoita sitä pohjatonta muotojen ja mahdollisuuksien runsautta, jossa elämämme toteutuu. Henkisen harjoituksen myötä voimme kokea itseymmärryksen, empatian ja eettisyyden kasvavan, kun löydämme kosketuksen yhä syvempiin olemassaolon kerroksiin.

Uskon ja tiedon välillä ei varmastikaan ole ristiriitaa, jos kristittynä oleminen vastaa tätä piispojen kuvausta: Kristitty pyrkii Jumalan avulla rakastamaan lähimmäistä, kasvamaan hyveissä, hillitsemään paheita ja kantamaan vastuuta maailmasta. Hänen uskonsa hedelmiin kuuluvat esimerkiksi rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22). Moraalisten hyveiden lisäksi uskosta seuraa myös tiedollinen ja älyllinen hyveellisyys, jolloin kristityn elämä ilmentää sellaisia ihanteita kuin rehellisyys, avoimuus, kriittisyys ja rohkeus, joista käytetään Uudessa testamentissa termiä ’parreesia’.  Jos ihmiset voisivat olla tällaisia, ihmiskunnan tulevaisuus olisi turvattu ja tiede ja kirkko epäilemättä palvelisivat oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja koko luomakunnan eheyttä.

Sammeli Juntunen, kirkkoherra, dosentti

Tieteiden lahja on piispojen puheenvuoro, joka käsittelee tieteiden arvoa ja tehtävää Jumalan luomakunnassa. Puheenvuoron nimi on kaunis. Siinä on muutakin hyvää.

Opetusviran ääni

Puheenvuorossaan piispat hoitavat heille kuuluvaa tehtävää, kirkon opetusvirkaa (magisterium). He kertovat kirkon kannan siitä, mikä on tiedeinstituution arvo ja miten kristityn tulisi siihen suhtautua.

Kirkon nimissä lausutut teologiset kannanotot ovat nykyaikana Suomessa melko harvinaisia. On totuttu kuulemaan, että kirkkomme on ”moniääninen kansankirkko”. Kirkon teologiset julkaisut ovat olleet lähinnä artikkelikokoelmia, joihin on koottu hyvin erilaisia, usein toistensa kanssa ristiriitaisia näkemyksiä. Piispat eivät Tieteiden lahja -kannanotossaan tyydy moniäänisyyteen. He puhuvat, julkisesti ja opetusviran äänellä, kirkon virallisen kannan, melkein paavillisesti:

Kirkko pitää tiedettä ja yliopistoinstituutiota luovuttamattomana osana ihmisen pyrkimystä kohti totuutta ja lähimmäisen hyvää. Kristillisen uskon mukaan elämä ei ole sokean sattuman tulos, vaan sillä on mieli ja tarkoitus. Kolmiyhteinen Jumala on luonut maailman rakkautensa kohteeksi ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja antanut ihmisen tehtäväksi ”viljellä ja varjella” luomakuntaa (1. Moos. 2:15). Tiede on osa Jumalan ihmiselle antamaa viljelemisen ja varjelemisen tehtävää. Juuri nyt tiedettä tarvitaan tässä tehtävässä ehkä kipeämmin kuin koskaan (s. 2).

Soisin tällaisen piispallis-teologisen puhetavan laajenevan muillekin kirkon elämän ja uskon alueille.  Piispojen kanssa ei toki tarvitse olla yhtä mieltä. Silti heidän kanssaan eri mieltä olevatkin hyötyvät opetusviran virallisista teologisista kannanotoista. Sellaiset määrittävät kirkollisen keskustelun pelikentän, jolle erilaiset teologiset mielipiteet asemoituvat. Jos kirkko on vain vellovaa moniäänisyyttä, aito keskustelu vaikeutuu tai tulee mahdottomaksi.  Teologia on monimutkaista. Sen ymmärtäminen helpottuu, jos keskeisistä teologisista kysymyksistä on olemassa ajantasainen ja virallinen kanta. Sellaista vastaan peilaamalla näkyy, kuka mitäkin mieltä on ja millä perusteilla.

Piispojen puheenvuoron eräänä tehtävänä on ”tukea pappeja ja muita työntekijöitä ja vastuunkantajia heidän tehtävissään kirkon työssä” (s. 3). Myös tämän tehtävän piispallinen hoito on kunnioitettavaa. Papit ja muut seurakunnan työntekijät tarvitsevat tietoa ja tukea opettaessaan kristinuskon sisältöä. Eräs keskeinen osa tuossa työssä on sen osoittaminen, että kristillinen usko on totta eikä ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa. Erityisen tärkeää tämä on nuorten ja nuorten aikuisten parissa tehtävässä työssä. Liian monet koulunsa päättävät luopuvat kristinuskosta, koska ajattelevat, ettei se ole tosi ja älyllisesti kestävä vaihtoehto. 

Yksinkertaisia mutta hyödyllisiä käsitteiden määrittelyjä

Ennen kuin käyvät käsittelemään tieteiden ja kristinuskon suhdetta, piispat tekevät muutamia yksinkertaisia mutta tärkeitä käsitteiden määrittelyjä. Eräs tällainen koskee käsitettä uskonto.  Se on piispojen mukaan hyvin yleinen ja väljä käsite, jolla viitataan erilaisiin inhimillisiin tapoihin ajatella ja toimia. Niinpä ”ei ole olemassa yhtä ’yleisuskontoa’ eikä yhtä ilmiötä nimeltä ’uskonto’. Selvyyden vuoksi on usein tarkoituksenmukaisempaa puhua esimerkiksi kristinuskosta, juutalaisuudesta tai islamista.” (s. 4). Mielestäni tämä on tärkeä havainto. Aivan liian usein yleiskirkollisissa julkaisuissa voivotellaan, että ”uskonto ei ole nyky-yhteiskunnasta kadonnut mihinkään, mutta kirkko ei ole pysynyt muuttuvan uskonnon perässä”. Tällaisissa artikkeleissa operoidaan käsitteen ”uskonto” avulla, oletuksena, että kirkon tehtävänä on palvella ”uskontoa” ja sen hyödyllisyyttä. Toivottavasti piispojen puheenvuoro tuo tähän selvyyttä.

Piispat määrittelevät myös käsitteen ilmoitus: ”’Ilmoitus’ (lat. revelatio) on teologinen oppisana, jolla tarkoitetaan Jumalan toimintaa, jolla hän paljastaa itsensä ja tahtonsa ihmiselle. Tämä ilmoitus huipentuu Kristus-ilmoitukseen Raamatussa”. Piispat jakavat ilmoituksen perinteiseen tapaan yleiseen ja erityiseen ilmoitukseen. Erityistä ilmoitusta on ”Jumalan toiminta luomakunnassa, omassatunnossa ja kansojen kohtaloissa”, ja se voidaan omaksua ihmisen luonnollisin kyvyin. Erityinen ilmoitus on ”kertakaikkista ja pelastavaa, koska se sisältää evankeliumin” (nootti 1). Tämäkin sinänsä yksinkertainen käsitteen määrittely on hyödyllinen.

Kolmas mielestäni tärkeä käsitteen määrittely koskee käsitettä teologia. Puheenvuoron mukaan on olemassa akateemista teologiaa, joka ainakin Pohjoismaissa on kirkosta riippumaton osa yliopistoa. Sen lisäksi on kristillistä teologiaa, joka on ”kristillisten kirkkojen toimintaa, jossa ne pyrkivät ymmärtämään itseään, maailmaa ja Jumalaa ilmoituksen valossa” (s. 5). Yksinkertainen mutta tärkeä havainto! Pelkkä akateeminen teologia ei riitä, vaan kirkolla on oltava sen omiin lähtökohtiin sitoutuvaa intellektuaalista toimintaa. Toivottavasti puheenvuoro herättää kirkon harjoittamaan enemmän nimenomaan kristillistä teologiaa Jumalan ilmoituksen valossa. Tällä toiveellani en halua vähätellä akateemisen teologian merkitystä kirkolliselle teologialle. Hyötyä on paljon, mutta kristillinen teologia ei silti voi olla sama asia kuin se teologia, jota tunnustuksettomassa yliopistossa harjoitetaan. Mikä instanssi kirkossamme harjoittaa kristillistä teologiaa? Mielestäni tehtävä kuuluisi Kirkon tutkimuskeskukselle. Nykyisin sen tutkimus tapahtuu kuitenkin lähinnä sosiologian, ei niinkään Jumalan ilmoituksen valossa.

Ei konfliktia vaan kumppanuus

Piispojen puheenvuorossa kritisoidaan aiheellisesti ajatustapaa, jonka mukaan kristillinen usko ja tiede ovat vihollisia tai jopa jatkuvassa sotatilassa keskenään. Väitettä tarkastellaan historian valossa ja osoitetaan, että se ei pidä paikkaansa. Kirkoilla on ollut keskeinen rooli yliopistolaitoksen synnyssä. Monet merkittävät luonnontieteilijät ovat olleet tunnustavia kristittyjä. Kirkot ovat kautta aikain kannattaneet teologian ja luonnontieteiden vuoropuhelua. Niinpä sana vuorovaikutus kuvaa ristiriitaa paremmin kristillisen teologian ja luonnontieteiden suhdetta historiassa. Tämän selkeä toteaminen on merkittävää, koska myytti kirkosta tieteen vastustajana elää sitkeästi edelleen. On hyvä, että kirkon työntekijöille annetaan eväitä sen nitistämiseen.

Kristillisen teologian ja tieteiden välisestä vuorovaikutuksesta puhuessaan piispat käyttävät pariinkin otteeseen sanaa ”kumppanit” (s. 1, 7). Tähän he päätyvät seuraavista syistä: a) kristillinen teologia haluaa olla avointa tieteen tuloksille. Tieteistä on hyötyä kristilliselle teologialle, koska sen tulee ”jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa” (s. 2). b) Tieteiden tuoma tieto ei yksin riitä. Sen lisäksi tarvitaan ”viisautta” ja ”arvoja”, joiden varassa tiedolla voi olla oikea päämäärä, inhimillinen hyvä ja luomakunnan ”viljely ja varjelu”. Tätä kristillinen teologia tuo tieteiden hankkimaan tietoon.

Mielestäni puhe kumppaneista on tässä yhteydessä suloista mutta harhaanjohtavaa. Kristillinen teologia ja tieteet eivät ole vihollisia, mutta tuskin ne kumppaneitakaan ovat. Kumppanuus on vastavuoroista, mutta tieteiden ja kristillisen teologian suhde ei sellaista ole. Tieteet eivät ainakaan instituutiona pidä kristillistä teologiaa tarvitsemiensa arvojen lähteenä. Se on ihan oikein, sillä arvoja ja viisautta on muuallakin, eikä tieteiden metodeilla voi nähdä sitä, että kristillinen teologia olisi oikea vaihtoehto arvojen antajaksi. Kotikentällään kristillinen teologia voi tietenkin ajatella olevansa tieteiden kumppani, ja sellainen ajattelu on sille hyödyllistä. Aitoa eli vastavuoroista kumppanuus ei kuitenkaan ole, sillä kristillisessä teologiassa on paljon siihen olennaisesti kuuluvaa, ”erityisen ilmoituksen” tuomaa ainesta. Tiedeinstituution lähtökohdista ei voi ymmärtää, että 2000 vuotta sitten ristiinnaulittu juutalainen mies olisi ihmisten hyvinvoinnin kannalta millään tavalla merkityksellinen.

Toinen tieteiden ja kristillisen teologian kumppanuuden kyseenalaistava asia on seuraava: Puheenvuorossaan piispat painottavat sitä, että kristillisen teologian tulee etsiä totuutta ja siksi ”jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa.” Jos kumppanuus olisi vastavuoroista, vastaavaa esitettäisiin tieteille. Niiden tulisi kuunnella kumppaniaan, kristillistä teologiaa ja sen tieteelliselle maailmankuvalle mahdollisesti esittämää kritiikkiä.

On aivan ymmärrettävää, että tällaista puheenvuorossa ei esitetä. Siinä painotetaan hyvin voimakkaasti tieteellisen tiedonhankinnan riippumattomuutta ja itsenäisyyttä muista instituutioista, myös kristillisestä uskosta. Se on aivan oikein.

Tästä huolimatta mielestäni olisi ollut mahdollista ja aiheellista huomioida sellainen mahdollisuus, että kristillisen teologian ja tieteiden käymä vuoropuhelu voisi sisältää myös kristillisen teologian esittämiä kriittisiä kysymyksiä. Tiede voisi ottaa tällaiset kysymykset huomioon ja ehkä hyötyä niistä.

Kristillinen teologia on aiemminkin esittänyt tiedeyhteisölle rakentavan kriittisiä kysymyksiä. Modernin luonnontieteen syntyyn vaikutti 1300 -luvulla tapahtunut aristoteelisen maailmankuvan murtuminen. Se mahdollisti myöhemmin empiirisen metodin synnyn. Aristotelismin murtumiseen vaikutti ennen kaikkea kirkollisen teologian sitä vastaan esittämä kritiikki. Vastaavaa tapahtui newtonilaisen fysiikan synnyn aikoihin. Ennen Newtonia planeettojen ratoja pidettiin fysiikassa itsestään selvästi ympyränmuotoisina, koska ympyrä oli taivaankappaleille soveltuva täydellinen muoto. Newton asetti tämän kyseenalaiseksi, koska kristillisen teologian mukaan Jumala on kaikkivaltias eikä siksi luomistyössään geometrian kahlitsema. Näin hän vapautui tutkimaan asiaa havaintojen ja matematiikan avulla ja löysi planeettojen elliptiset radat.

Mielestäni tällaisia perustavia olemassaoloa ja tiedon hankintaa koskevia, lähinnä metafyysisiä kysymyksiä kristillinen teologia voisi nykyistä rohkeammin esittää yksittäisille tieteille. Sen kautta voisi löytyä uusia, ennen aavistamattomia näkökulmia tieteiden tutkimaan todellisuuteen. On hyviä syitä olettaa, että kristillisellä teologialla on ilmoitukseen perustuvaa tietoa todellisuudesta.  Ainakin kristillisen teologian itsensä pitäisi olettaa niin.

Mitkä ovat sopivia kristillisen teologian kysymyksiä tieteelle?

Piispojen puheenvuorossa vaikuttaa olevan sellainen tendenssi, että tällainen teologinen kysely ei ole oikein sopivaa.  Jotta teologian anti tieteille olisi sopivaista, sen tulisi piispojen puheenvuoron mukaan koskea asioiden arvoa ja eettisiä kysymyksiä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, mitä puheenvuoron mukaan merkitsee se teologinen totuus, että maailma on luotu. Paavi Franciscuksen ajatuksiin viitaten piispat kirjoittavat:

. . . teologia tarjoaa tieteellis-tekniselle paradigmalle sitä täydentävän vastapainon: vakaumuksen, että maailma on luotu. Luominen tarkoittaa nimenomaan sitä, että luomakunta on arvokas ja pyhä. Ihminen ei ole luomakunnan herra, vaan sen hoitaja. Luominen antaa luomakunnalle objektiivisen arvon ja pysyvän arvokkuuden, joka on riippumaton hyödystä. Näin teologia voi tarjota laajemman kokonaiskuvan, jonka yhteydessä tiede ja teknologia voivat selvemmin nähdä oman tehtävänsä (s. 4)

Tuo pitää varmasti paikkansa. Luominen tarkoittaa, että maailma on luomakunta ja siksi arvokas.

Mutta eikö luominen tarkoita enemmän kuin luomakunnan arvoa? Eikö luominen tarkoita myös sitä, että universumi ei ole ikuinen, vaan kerran alkunsa saanut? Sen syy ei ole siinä itsessään, vaan Luojassa, joka on sen tahdollaan ja viisaudellaan tehnyt ja pitää sen olemassaolon yllä. Siksi maailma on ymmärrettävä, hyvä ja kaunis.

Tätä luominen on tarkoittanut ainakin kristillisen teologian historiassa. Tätä se on tarkoittanut myös niinä aikoina, jolloin maailman ikuisuus oli tieteellinen fakta, josta kristillisen teologian näkemys erosi ja joka siksi kirkossa uskottiin todeksi Raamatun perusteella, vailla tieteiden antamaa tukea.

Miksi tätä näkemystä pitäisi pitää vakan alla nyt, kun tieteen standarditeorian mukaan universumilla on alku, jota ei (käsittääkseni) voi selittää universumilla itsellään? Onhan tuo kristillisen teologian näkemys ollut luonnontieteen kehityksen kannalta hyödyllinen jo aiemmin. Miksi kristillisen teologian anti tieteiden ja kristillisen teologian kumppanuudessa pitäisi liittää nimenomaan arvoihin? Sellaisiahan jokainen yhdistys tai puolue pystyy tieteille tarjoilemaan. Eivätkö myös todellisuuden alku ja olemassaolo, sen hyvyys, kauneus ja ymmärrettävyys, voisi tarjota kristilliselle teologialle kriittisiä kysymyksiä, joita se voisi esitellä tieteille. Nuo kaikkihan näyttävät viittaavan Transsendenssiin, joka mahdollistaa tieteet, mutta ei ole niitten saavutettavissa.

Rajakysymyksistä olisi voinut puhua enemmän

Minusta olisi ollut viehättävää ja kirkon työntekijöitä hyödyttävää, jos tällaisia asioita olisi puheenvuorossa pohdittu enemmän. Se olisi tuonut tieteiden ja kristillisen teologian oletetun ”kumppanuuden” toiselle osapuolelle, kristilliselle teologialla, lisää annettavaa tieteen kanssa käytävään vuoropuheluun.

Eli piispat olisivat voineet vihjata vahvemmin, että luonnontieteiden omalla kentällä saattaa olla aiheellisia kysymyksiä, jotka viittaavat siihen, että Luoja on olemassa ja universumi on luotu. Tällaisten kysymysten esilläpito voisi olla tieteitä arvostaville nuorille aikuisille ja muillekin aikalaisillemme vahva syy nähdä kristinuskon intellektuaalinen arvo.

On sanottava, että piispojen puheenvuorossa tällaisia todellisuuden olemassaoloon liittyviä kysymyksiä ei ole unohdettu. Niihin viitataan lyhyesti, kun luetellaan kahdeksan ”kristillisen teologian ja tieteen rajakysymystä”. Eräs niistä on ”Miten nykyaikaisen kosmologian näkemykset maailmankaikkeuden alkuperästä sopivat yhteen luomista koskevan opin kanssa?”

Tuolla ”rajakysymyksellä” viitataan käsittääkseni keskusteluun ns. ”antrooppisesta periaatteesta”. Sen mukaan alkuräjähdyksestä lähtien maailmankaikkeudessa vaikuttaneet neljä fysikaalista perusvoimaa ovat hämmästyttävän tarkassa keskinäisessä suhteessa sitä silmällä pitäen, että maailmankaikkeus saattoi kehittyä sellaiseksi, että siinä on älyllistä elämää. Antrooppisen periaatteen avulla kirkon olisi mahdollista tehdä ymmärrettäväksi sitä, miksi kristinuskossa puhutaan Jumalan Logoksesta tai Viisaudesta, jonka kautta kaikki on luotu. Samalla voitaisiin kysellä tieteeltä sen rajoja. Viittaavatko sen omatkin löydökset johonkin sellaiseen, jota sen metodeilla ei voi saavuttaa, mutta joka on niin mielenkiintoista ja merkittävää, että sen selittämiseksi on turvauduttava uskonvaraisiin oletuksiin (esim. ”multiversumit)?

Yhtäältä on ymmärrettävää, että asiaa koskevaan hyvin monimutkaiseen keskusteluun ei puheenvuorossa lähdetä. Toisaalta olisin toivonut, että asiaa olisi käsitelty laajemmin ja puheenvuorossa olisi referoitu edes keskusteluun liittyvät peruskannat. Sellainen olisi ollut hyödyllistä ainakin papeille, joiden tehtävänä on opettaa Luojasta ja luomisesta myös älyllisesti vireille ihmisille, jotka eivät halua uskoa satuihin; ei ainakaan niiden tuoman ”arvon kokemuksen” vuoksi.

Erillisyysmalli (NOMA) torjutaan, mutta torjutaanko riittävästi?

Kuten sanottua, piispojen puheenvuoro vastustaa mallia, jonka mukaan tieteiden ja kristillisen uskon suhde nähdään konfliktina tai sotatilana. Siinä se tekee oikein.

Konfliktinäkemyksen torjuminen perustuu usein siihen, että kristillisen teologian ja tieteiden katsotaan puhuvan kokonaan eri asioista. Tämän kannan mukaan niiden välille ei voi syntyä vastakkainasettelua, jos ne ymmärretään oikein. Uskonto (myös kristillinen teologia) käsittelee ”arvoja, moraalia, paikkaamme maailmassa ja elämän merkitystä” (s. 12). Tieteellä ei ole mitään sanottavaa tällaisista asioista. Se käsittelee ja selittää tosiseikkoja, kuten lajien kehitystä ja kosmoksen rakennetta. Uskonnolla tai kristillisellä teologialla ei ole mitään tietolähdettä, jonka perusteella se voisi ottaa kantaa tällaisiin asioihin (s. 12). Tällaista mallia kutsutaan nimellä NOMA, joka on lyhenne sanoista Non OverLapping Magisteria (toisistaan erilliset oppialat).

Piispojen puheenvuoro ei kannata tällaista erillisyysmallia. Yhtäältä puheenvuorossa sanotaan, että tieteen ja kristinuskon erot on tärkeä tunnistaa ja tunnustaa. Tieteen tavoitteena on selittää todellisuutta, minkä vuoksi se pyrkii saamaan ilmiöistä empiiristä tietoa. Kristinuskon tavoitteena taas on pelastaa ja uudistaa ihminen ja luomakunta. Tässä mielessä kristillinen teologia edellyttää piispojen mukaan teologian ja tieteen erottamista toisistaan.

Toisaalta piispat ovat sitä mieltä, että NOMA -mallissa tehty ehdoton jakolinja on virheellinen. NOMA edellyttää todellisuuden jakamista kahteen alueeseen, joilla ei ole tekemistä toistensa kanssa. Toisaalla on arvojen, moraalin ja ”hengen” alue, jota kristillinen teologia edustaa. Toisaalla taas on faktojen, aineen ja ”luonnon alue”, jolla tieteet operoivat. Jakolinjan virheellisyys näkyy piispojen mukaan siinä, että kristinusko ei puhu vain moraalista, arvoista tai ihmismielen asioille antamista merkityksistä: ”Jo uskontunnustuksen ensimmäinen lause esittää tosiasiaväitteen maailmasta: Jumala on taivaan ja maan Luoja” (s. 13). Vastaavalla tavalla toinen uskonkohta, joka kertoo Kristuksesta, edellyttää tosiasiaväitteitä maailmasta: ihminen on langennut syntiin ja pelastuksen tarpeessa. Myös kolmas uskonkohta puhuu konkreettisista asioista, seurakunnasta ja ruumiin ylösnousemisesta. (Sekin on siis puheenvuoron mukaan väite kerran tapahtuvasta tosiasiasta!). NOMA:n virheellisyys näkyy piispojen mukaan toisaalta myös siinä, että tiede ei käsittele pelkkiä faktoja. Siihenkin sisältyy välttämättä tutkimustyötä tukevia arvoja, uskomuksia ja maailmankatsomuksia.

Mielestäni on oikein hyvä, että puheenvuorossa NOMA -malli torjutaan suorin sanoin.

Toisaalta vaikuttaa siltä, että käytännössä puheenvuoro monessa kohdassaan horjahtaa lähelle NOMA -mallia. Tämä näkyy siinä, että puhuessaan tieteiden ja kristillisen teologian ”kumppanuudesta” ja ”vuoropuhelusta”  kristillisen teologian anniksi esitetään juuri ”arvojen” ja ”merkitysten” antaminen tieteen löytämälle tiedolle ja tosiasioille. Juuri tällaisten asioitten kanssa kristillisen teologian tulisi NOMAN mukaan puuhastella. Mielestäni on vaarana, että puheenvuoron yritys vastustaa NOMAa ei toimi, vaan käytännössä lipsutaan NOMAAn. Papeille kerrotaan, että ”Tiede antaa faktat mutta me annetaan arvot”.

Onko tieteiden mahdollista aavistella Transsendentin olemassaolo?

Mitä piispojen puheenvuorossa olisi voitu tehdä toisin? Mielestäni olisi voitu referoida vahvemmin kantoja, joiden mukaan jo luonnontieteiden itsensä ”kotikentällä” löytyy tosiasioita, jotka puhuvat Luojan olemassaolon puolesta. Tällaisia asioita löytyy esimerkiksi kysymyksessä luomisen ja evoluution suhteesta.

Piispat tuovat hyvin esiin sen, että luominen ja evoluutio eivät ole toisiaan vastaan. Eliölajit, myös ihminen, ovat epäilemättä kehittyneet aiemmin olemassa olleista eliölajeista.

Olennaista tässä yhteydessä on kysyä, onko tuo kehitys voinut tapahtua ns. ”luonnollisten syiden” kautta.

Piispat asettuvat käsittääkseni varovaisesti kannattamaan kantaa, että näin on tapahtunut. Nooteissa viitataan lyhyesti muihinkin vaihtoehtoihin, mutta korpustekstin tasolla näyttää siltä, että Jumala on vaikuttanut lajinkehityksen, mutta on tehnyt sen kehitysprosessiin kuuluvien ”luonnollisten syitten” kautta. Tällaisessa mallissa ajatellaan, että tiede ei pysty havaitsemaan Luojan vaikutusta eikä sellaista saa tieteessä olettaa. Vilahdustakaan mistään evoluutioprosessin ulkopuolisesta, yliluonnollisesta causa primasta ei ole nähtävissä, koska Luoja on toiminut yksinomaan aiemmin olemassa olevien causae secundae ja niissä tapahtuvien ”luonnollisten syitten”  (eli sattumanvaraisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan) kautta.  Siksi tieteeseen ei tämän ajattelutavan mukaan pidä tuoda Intelligent Design -oletusta.

Mielestäni puheenvuorossa olisi kannattanut esitellä muitakin kantoja nykyistä laajemmin. On nimittäin hyviä syitä olettaa, että ”luonnolliset syyt” eli sattuma ja luonnonvalinta eivät riitä lajinkehityksen selitykseksi. Kuten puheenvuoron kirjallisuusluettelossa mainittu ateistifilosofi Thomas Nagel esittää, ”materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi”. Hän ei kannata teististä selitystä, vaan olettaa, että universumissa itsessään on oltava jonkinlaista tietoisuutta, joka vaikuttaa teleologisesti sen järjestymisessä ja siinä olevan tietoisuuden kehityksessä. Ateismistaan huolimatta Nagel kuitenkin arvostaa Intelligent Design -liikkeen piirissä esitettyä perinteisen darvinismin kritiikkiä ja pitää sitä ainakin osin oikeutettuna.

Näitä asioita on käsitellyt myös suomalainen bioprosessitekniikan (emeritus)professori Matti Leisola. Hänen mukaansa jo kolmen samanaikaisen, eliön kehityksen kannalta suotuisan sattumanvaraisen mutaation tapahtuminen on aivan tavattoman epätodennäköistä. Siksi pelkän sattuman ja luonnonvalinnan varassa eliöihin ei olisi voinut kehittyä uusia elimiä tai elintoimintoja. Kehittääkseen uusia eliölajeja evoluutio tarvitsee Leisolan mielestä ”luonnollisten syitten” ulkopuolelta tulevaa ulkopuolista ohjausta tai vaikuttamista. Tähän Leisola on päätynyt esimerkiksi ohjaillessaan leivinhiivassa tapahtuvia mutaatioita siten, että se alkaa tuottaa ksylitolia.

Piispojen kannanotossa olisi mielestäni kannattanut referoida tällaisia näkemyksiä eikä ainoastaan viitata niihin nooteissa tai kirjallisuusluettelossa (Leisolaa ei näy edes siellä). Niihin ei olisi tarvinnut sitoutua, vaan esitellä ne eräinä asiaan liittyvinä mahdollisina kantoina. Niiden laajempi esiintuominen olisi tuonut esiin mielenkiintoisia tapoja hahmottaa se, mitä kristillinen teologia mahdollisesti voi tuoda sen ja tieteiden väliseen vuoropuheluun. Nimittäin sen, että evoluutio näyttää vaativan viisasta Luojaa, joka on vaikuttanut lajien kehittymisessä. Ehkä tämä vaikutus ei piiloudu ”luonnollisiin syihin” vaan on nähtävissä niitä koskevassa tutkimuksessa. Saattaisiko olla niin, että tieteiden metodeillakin päädytään näkemään, että Logos on oletettava lajinkehityksessä? Tai niin kuin Psalmeissa sanotaan: ”Hullu sanoo sydämessään. ’Jumalaa ei ole’”.

Piispojen puheenvuorossa tällaisia asioita olisi pitänyt käsitellä siksikin, että evoluutiokritiikki on Suomen kirkollisessa keskustelussa ollut pitkälti fundamentalistien ja ns. nuoren maan kreationistien heiniä. Niinpä olisi kannattanut tuoda esiin seuraava tosiasia: jos ihminen hyväksyy ajatuksen Jumalan luonnollisten syitten ulkopuolelta ohjaamasta lajinkehityksestä, se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän kannattaa tieteen ja kristillisen uskon välistä konfliktimallia. Nyt Intelligent Design esitellään puheenvuorossa eräänä konfliktimallin alaosana.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan piispojen kannanotto Tieteiden lahja on melko hyvä. Kirkollisen opetusviran ääni kuuluu selvästi, siitä kiitos. Puheenvuorossa olisi kuitenkin voinut kiinnittää enemmän huomiota seuraavaan: kristillinen teologia voi tuoda tieteille vähintään vihjauksen siitä, että niiden omistakin lähtökohdista on järkevää ajatella, että maailman olemassaolon ja ymmärrettävyyden (eli siinä olevan toden, hyvän ja kauniin) takana on oltava inhimillisen tietomme ylittävä transsendentti syy.

Tällainen ei ehkä olisi ollut mahdollista näin lyhyessä puheenvuorossa. Silti laajemman kristillisen teologian ja tieteiden välistä vuoropuhelua käsittelevän julkaisun – tai mieluummin tutkimusprojektin – aikaansaaminen olisi kirkolle hyvin tarpeellista. Sellainen pitäisi antaa Kirkon tutkimuskeskuksen tehtäväksi. Sieltä ei ehkä löydy tekijöitä omasta takaa. Onneksi esimerkiksi Areiopagi -sivuston piirissä vaikuttaa paljon asiaan perehtyneitä ihmisiä, joiden asiantuntemusta voisi käyttää hyväksi.

Kuva: Dylan O’Donnel @ Wikimediacommons

Ylös