Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat eilen, 27.11. julkaisseet kannanoton tieteen ja uskon suhteesta. Areiopagi sai luvan pyytää eri aloja edustavilta tieteilijöiltä, teologeilta ja filosofeilta kommentteja kannanottoon jo ennen sen ilmestymistä. Saimme kaikkiaan kymmenen kommenttia, joista tässä ensimmäisessä osassa esittelemme viisi.

Kommentoijat edustavat hyvin erilaisia kantoja, ja olemme tarkoituksella kutsuneet mukaan myös sellaisia ääniä, joiden arvelimme etukäteen suhtautuvan kriittisesti kannanoton sisältöön. Kukin kirjoittaja on vastuussa vain omasta kannanotostaan.

Piispojen kannanotto, joka on otsikoitu ”Tieteiden lahja” asettuu puolustamaan luonnontieteen merkitystä kristillisestä maailmankatsomuksesta käsin tarkasteltuna. Lisäksi piispat ottavat kantaa mm. evoluution ja luomisuskon yhteensopivuuden puolesta, kritisoivat tieteen ja uskon ristiriitateesiä ja painottavat arvokeskustelun merkitystä, pyrkien huomioimaan myös akateemisen keskustelun näistä teemoista. Kannanotto on luettavissa täältä.

Kannanoton alussa summataan sen keskeiset väitteet seuraavalla tavalla:

1. Kristillinen teologia haluaa olla avointa tieteen tuloksille. Siksi sen tulee jatkuvasti arvioida kriittisesti omia, vanhoista maailmankuvista periytyneitä traditioita nykytieteen valossa. Sokea usko on epäuskon serkku. Ilman jatkuvaa vuoropuhelua uusimman tutkimuksen kanssa usko on vaarassa vääristyä. Parhaimmillaan tiede voi myös auttaa tulkitsemaan ilmoitusta tuoreella tavalla.

2. Teologia puolustaa tieteellisen tiedonhankinnan riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Tieteiden tulee edetä omia polkujaan eikä sitä tule alistaa poliittisten tai uskonnollisten instituutioiden kontrolliin.

3. Tieteen ja teknologian tulee palvella elämän säilymistä, ei sen tuhoutumista. Vaikka tieteenharjoitusta voidaan pitää teologiasta erillisenä toimintana, tiedeinstituutio ja sen mahdollistama teknologia ovat osa inhimillistä yhteisöä. Niiden tehtävänä on palvella ihmisen ja koko luomakunnan yhteistä hyvää.

4. Inhimilliseen viisauteen kuuluu tieteen rajojen tunnustaminen. Tiede on yksi luotettavimpia tiedon hankkimisen tapoja, mutta se ei vastaa kaikkiin ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Siksi tieteestä ei pidä tehdä uskonnon korviketta. Tiedeusko eli skientismi perustuu ei-tieteellisiin lähtökohtiin ja siten virheelliseen käsitykseen sekä tieteestä että uskosta.

Piispojen mukaan kristillinen usko johtaa myönteiseen perusasenteeseen tiedettä kohtaan. Tiedeinstituutio palvelee elämää, etsii ratkaisuja ihmiskunnan yhteisiin ongelmiin ja auttaa kirkkoakin arvioimaan opetustaan uudelleen. Tieteen eteneminen nostaa kuitenkin myös rajakysymyksiä, joita tiede ei voi yksin ratkaista. Kohtaamiemme mutkikkaiden ongelmien ratkaisussa tarvitaan tieteen ja uskon vuoropuhelua.

Tässä ensimmäisessä osassa kannanottoa kommentoivat teologi Eero Junkkaala, filosofi Leila Haaparanta, evoluutiobiologi Mikael Fortelius, historioitsija Jaakko Tahkokallio sekä ilmastotutkija Laura Riuttanen. Myöhemmin julkaistaan vielä toinen osa, joissa kommentoivat kosmologi Syksy Räsänen, biokemisti Matti Leisola, filosofi Leo Näreaho, filosofi Tarja Kallio-Tamminen sekä teologi Sammeli Juntunen.

Eero Junkkaala, raamatuntutkija, pappi

Kirkko aikaansa edellä

Helsingin Sanomat uutisoi 14.11.2019 tuoreen tiedebarometrin tuloksia otsikolla Usko tieteeseen kasvoi, huuhaan suosio hiipui. Tutkimuksen mukaan seitsemän kymmenestä vastaajasta sanoo, että luottamus tieteeseen ja tiedeyhteisöön on suurta tai melko suurta. Tätä on pidettävä hyvänä uutisena. Viime kesänä YLE uutisoi, että kolme viidestä suomalaisesta näkee uskonnon olevan tieteen kanssa ristiriidassa ja uskontoon luottaa tällaisissa tilanteissa 17%. Tämä tulos on huolestuttavampi. Uskoa ja tiedettä ei nimittäin pitäisi asettaa vastakkain.

Suomen ev.lut. kirkon piispat ovat 27.11.2019 julkaisseet puheenvuoron uskon ja tieteen välisestä suhteesta. He ovat siis enemmän kuin ajan tasalla, oikeastaan aikaansa edellä. Nimittäin kristinuskon ja tieteen välistä keskustelua on meillä hyvin vähän käyty. Suomalaisessa keskustelussa teemasta kirjoittaa lähinnä Areiopagi. Sekä tiedemaailma että kirkko ovat vältelleet teeman käsittelyä. Aihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen. Ihmiskunta on suurten, maailmanlaajojen ongelmien edessä, eikä kirkko voi olla sivussa tällaisesta keskustelusta. Suuria kysymyksiä ovat mm. ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden häviäminen, tekoälyn ja teknologisen kehityksen synnyttämät kysymykset sekä ihmisryhmien väliset konfliktit ja polarisaatio.

Puheenvuoron otsikko Tieteiden lahja jo viittaa, mihin suuntaan tässä mennään. Ensimmäinen väliotsikkokin on herkullinen: Tiede selittää maailmaa – usko tahtoo pelastaa sen. Piispat siis nostavat nyt kissan pöydälle ja linjaavat, miten kirkossa nähdään uskon ja tieteen välinen suhde. Siinä on usein ollut vallalla ns. konfliktimalli, jolla tarkoitetaan sitä, että nämä kaksi ovat vastaansanomattomassa ristiriidassa keskenään. Tätä mallia ovat pitäneet yllä erityisesti ateistisesti suuntautuneet ihmiset, mutta toiselta laidalta myös kovin jyrkän raamatuntulkinnan kannattajat.

Toinen tapa on eristää usko ja tiede omiin maailmoihinsa ja katsoa, että niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Piispat ehdottavat vuoropuhelun mallia. Molemmilla on annettavaa toisilleen. Vaikka kirkolla ei automaattisesti ole maailman suuriin kysymyksiin parempia ratkaisuja kuin muulla yhteiskunnalla, sen on tärkeä olla arvo- ja mielipidevaikuttajana.

Pidän erinomaisena piispojen kartoittamaa tilannekuvausta ja heidän tarjoamiaan lääkkeitä. On aivan selvää, että tällaisessa lyhyessä puheenvuorossa (44 sivua) voi vain hiukan raapaista pintaa. Vertailukohtana voisin mainita yhden tämän alan klassikkoteoksen, Alister McGrathin Tieteen ja uskonnon dialogi, joka 300-sivuisena sanoo olevansa lyhyt johdanto aiheeseen. Silti piispat ovat kyenneet kokoamaan lausuntoonsa olennaisia näkökohtia.

Piispojen julkilausuma hahmottelee tietä tiedeuskon (skientismi) ja tiedevastaisuuden välisessä maastossa. Piispat kirjoittavat: ”Puolustamme tieteellisen tutkimuksen itsenäisyyttä ja vapautta. Tiedettä ei tule alistaa aatteelliseen, poliittiseen tai uskonnolliseen kontrolliin. Toisaalta tiede ei ole moraalin ylä- tai ulkopuolella. Ilman vastuuntuntoa tiede voi vääristyä tuhovoimaksi. Siksi on tärkeää, että tutkijat tunnistavat jatkuvasti oman eettisen vastuunsa ja punnitsevat tieteellisen tutkimuksen seurauksia ihmiselle ja luomakunnalle.”

Erilaisia käsitteitä selvitellessään julkilausuma toteaa teologiasta, että on tärkeää erottaa kristillisten yhteisöjen harjoittama teologia siitä akateemisesta teologiasta, jota harjoitetaan yliopistoissa ja joka ei ole kirkon omaa toimintaa. Akateeminen teologia käyttää muiden tieteiden välineitä tutkiessaan esim. Raamattua ja varhaiskristillistä kirjallisuutta. Tässä puheenvuorossa kristillisellä teologialla tarkoitetaan sitä kirkkojen toimintaa, jossa ne pyrkivät ymmärtämään itseään, maailmaa ja Jumalaa ilmoituksen valossa. Tämä rajankäynti akateemisen ja kirkkojen harjoittaman teologian välillä olisi kiinnostava jatkopohdinnan aihe.

Puheenvuorossa käytetään melko paljon palstatilaa luomisuskon ja luonnontieteen väliseen keskusteluun. Piispat linjaavat muiden suurten kirkkokuntien tavoin, että nykyaikainen tieteellinen maailmankuva evoluutioteorioineen ja kosmologioineen on yhteensopiva kristillisen luomiskäsityksen kanssa. He tekevät hyvän palveluksen kertomalla kirkon kannan aiheeseen, joka Suomessakin herättää aika ajoin kiivasta keskustelua.

Piispojen lausunto tekee oikeutetusti eron naturalistisen metodin ja maailmankatsomuksellisen naturalismin välillä. Edellinen on luonnontieteellinen välttämättömyys ja jälkimmäinen ateistinen filosofia, johon kirkko ei voi yhtyä. Tämä siis tarkoittaa, että Jumalaa ei pidä sotkea tieteen pelikentälle. Hän on sen kentän yläpuolella, ei yksi nappula kentällä. Näiden käsitteiden sekoittaminen vie pohjaa pois ns. kreationismin ja ns. älykkään suunnittelun (ID) teorioilta. Piispat käsittelevät lyhyesti näitä, mutta eivät puutu yksityiskohtiin.

Minusta on arvokasta, että meillä on piispakunta, joka on tämänkaltaisissa asioissa ajan tasalla tai kuten sanoin, jopa aikaansa edellä. Puheenvuorossa on paljon huomionarvoisia kohtia, joita pitäisi nostaa esille ja joista olisi hyvä herätellä keskustelua sekä kirkossa että tiedeyhteisön keskellä. Saamme tästä myös viestin, että kun opetamme kristinuskosta rippikouluissa, lukiolaisille ja ylipäätään ajatteleville ihmisille, voimme sanoa, että kristitty voi ottaa luonnontieteen tulokset aivan vakavasti, eivätkä ne uhkaa millään tavalla Raamattuun pitäytyvää kristillistä uskoa.

Piispat esittävät listan kysymyksistä, joissa teologian ja muun tieteen välistä rajankäyntiä ja keskustelua tarvitaan. Epäilemättä näitä on vielä suunnattomasti enemmän. Nyt julkaistu teksti on kuitenkin hyvä päänavaus ja linjanveto moniin tämän päivän ja huomisen kysymyksiin.

Leila Haaparanta, filosofi

Kristillinen teologia ja luonnontieteet

Piispojen rikkaassa puheenvuorossa käsitellään tieteiden arvoa ja tehtävää suhteessa kristilliseen teologiaan ja kristillisten kirkkojen opetuksiin. Siinä sekä kuvataan eri kirkkojen kantoja että luodaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemystä kristillisen teologian ja tieteiden, erityisesti luonnontieteiden, suhteesta. Se on erityisen tervetullut aikana, jona toisaalta näkee huonosti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon osuvaa, lähinnä Yhdysvalloista omaksuttua, uskontokritiikkiä ja toisaalta fundamentalismia, jolla silläkin on vahvoja kansainvälisiä yhteyksiä. Kirkkoon kuuluvien määrän vähentyessä perustelemattomat uskomukset kirkon näkemyksistä leviävät helposti, varsinkin sosiaalisen median kautta. Keskustelun aiheiksi nousee ”olkiukkoja”, joita vastaan argumentoidaan. Siksikin on tarpeen, että piispat esittävät perustellun puheenvuoron ja oikaisevat samalla väärinkäsityksiä.

Puheenvuorossa painotetaan tieteiden arvoa ihmiskunnan suurten ongelmien ratkaisijana. Tiedon ja totuuden etsiminen asetetaan kristillisen teologian kehykseen, jossa se tulkitaan ihmisen kutsumukseksi ja Jumalan lahjaksi. Piispat korostavat, että kristillinen teologia haluaa olla avointa tieteen tuloksille ja puolustaa tieteellisen tiedonhankinnan riippumattomuutta. He myös asettavat tieteen ja teknologian arvoiksi elämän säilyttämisen sekä ihmisen ja luomakunnan yhteisen hyvän. Lisäksi he korostavat tieteen rajojen tunnustamisen tärkeyttä.

Puheenvuorossa arvioidaan väitettä, jonka mukaan kristinusko ja tiede ovat keskenään ristiriidassa. Tämä väite voi koskea näkemysten sisältöä tai kirkon ja tieteen historiaa. Piispat esittelevät uusinta tutkimusta, jonka mukaan katolinen kirkko ei ollut edes uuden ajan alussa tieteen edistystä estävä auktoriteetti. Sen sijaan useimmat kirkon edustajat olivat vain taipuvaisia kannattamaan vallitsevaa tieteellistä maailmankuvaa, ja käsitys kristillisen kirkon tiedevastaisuudesta onkin näiden uusien tutkimusten mukaan valistuksen luomus. Kristillisellä ja valistuksen perinteillä lienee myös paljon yhteistä. Olihan esimerkiksi valistusfilosofi Immanuel Kant merkittävä uskonnonfilosofi. Hänen ajattelunsa saattaa tosin ohjata kannattamaan ns. erillisyysteesiä, jonka mukaan uskonnollinen usko ja luonnontieteet vastaavat eri kysymyksiin, eivätkä siksi voi olla ristiriidassa keskenään.

Puheenvuoron tärkeä teema onkin, vastaavatko kristillinen usko ja tiede kokonaan vai osittain eri kysymyksiin; jälkimmäisessä vaihtoehdossa voi syntyä myös jännitteitä. Piispat puolustavat jälkimmäistä kantaa, mutta eivät pidä ristiriitoja välttämättä sovittamattomina vaan korostavat keskustelun mahdollisuutta. He painottavat, että kristinusko ja tiede ovat sikäli erillisiä, että tiede selittää maailmaa, kun taas kristillisessä teologiassa on kyse ydinvakaumuksista, jotka koskevat ihmisen ja luomakunnan pelastusta ja uudistumista. He myös korostavat, että tiede on osoittautunut ylivoimaiseksi tavaksi saavuttaa empiiristä maailmaa koskevaa tietoa.  He kuitenkin mainitsevat, että teologia esittää aika ajoin omien tietolähteidensä pohjalta sellaisia väitteitä, jotka koskevat tieteiden tarkastelemaa todellisuuden osaa. Jos hyväksytään, kuten piispat esittävät, että yhteinen kenttä on olemassa, kristillisessä teologiassa on paljon pohdittavaa siinä, mitkä näkemykset ovat ydintä ja mitkä enemmän reuna-aluetta, jotka saattavat muuttua ja joista voidaan luopua. Tällaisiksi aiheiksi mainitaan puheenvuorossa esimerkiksi kysymykset teologian metodeista, kosmologiset kysymykset sekä uskonnon, moraalisen ajattelun ja käyttäytymisen selitykset. Näissä kysymyksissä liikutaan, paitsi erityistieteiden, myös filosofian alueella.

Kristillinen teologia ja filosofia

Tiedeusko eli skientismi, jota puheenvuorossa kritisoidaan, ei ole osa luonnontiedettä, vaan se on filosofinen, usein melko jäsentymätön näkemys, joka korostaa tieteen ylivertaisuutta suhteessa muihin elämänalueisiin. Piispojen kannanotto osallistuu myös laajemmin filosofiseen keskusteluun ja on siinä tehtävässä kriittisempi kuin tiedettä koskevana puheenvuorona. Filosofisista kannoista eniten tarkastellaan naturalismia siten, että filosofinen naturalismi erotetaan metodologisesta naturalismista, joka pyrkii etsimään syitä ja selityksiä luonnollisesta maailmasta. Puheenvuorossa tarkastellaan kriittisesti ensi sijassa filosofian ontologista naturalismia, jonka kapein versio on fysikalismi; sen mukaan on olemassa vain se, mitä luonnontieteet, fysikalismin mukaan fysiikka, sanovat olevan olemassa. Tätä kantaa ei ole helppoa sovittaa yhteen kristillisen teologian kanssa. Filosofiassa naturalismi on kuitenkin tätäkin monihaaraisempi oppi, eikä sen epistemologisia ja metafilosofisia versioita olisi ollut tarpeenkaan ottaa tarkasteltavaksi puheenvuorossa. Joitakin sen epistemologisia muotoja lienee myös vaikea sovittaa yhteen puheenvuorossa kuvatun kristillisen teologian kanssa, jossa tietoa ajatellaan olevan saatavissa muualtakin kuin erityistieteistä tai empiirisen tutkimuksen avulla. Ontologiassa piispat puolustavat näkemystä, jonka mukaan on olemassa empiiriseen todellisuuteen palautumattomia merkityksiä ja arvoja ja asettuvat näin myös puolustamaan humanististen ja yhteiskuntatieteiden itsenäistä asemaa suhteessa luonnontieteisiin.

Uskonnonfilosofisena kannanottona piispojen kirjoitus on kriittisimmillään. Siinä kritisoidaan erillisyysmallia, koska siitä näyttää seuraavan, että teologia eristää itsensä aineellisesta todellisuudesta eikä voi enää esittää mitään tosiasiaväitteitä ”luomakunnasta, ihmisestä tai edes Jumalasta”. Piispojen huolena on, että se tekee Jumala-puheesta ja Raamatun kertomuksista puhtaasti vertauskuvallisia ja saattaa johtaa Jumalan olemassaolon kieltämiseen. Puheenvuorossa kritisoidaan Jumala-puheen ei-realistista tulkintaa, joka piispojen mukaan ei sovi yhteen teologian historian eikä Raamatun tekstien kanssa. Arkiymmärryksessä ja arkikielessä olemassaolon ja totuuden kaltaiset käsitteet esiintyvätkin yleensä ongelmattomina, ja on epäilemättä niin, että kristillistä teologiaa ei voi ajatella ilman olemassaolo- ja totuusväitteitä. Monet kielitieteilijät, filosofit, esimerkiksi tieteenfilosofit, ja myös monet teologit ovat kuitenkin kiinnittäneet huomiota sekä olemisen ja totuuden käsitteen eri merkityksiin että metaforien asemaan kielessä ja ihmisen tavassa ymmärtää ja hankkia tietoa. Inhimillinen ymmärrys etenee usein analogioiden ja metaforien kautta. Puheenvuorossa mainitaan toisaalta kykymme ymmärtää, mitä uskon totuudet tarkoittavat, ja toisaalta myöntyminen näille totuuksille. Jos väitteen sisältö ymmärretään ennen väitteen hyväksymistä, silloin inhimillisillä ymmärtämisen tavoilla ja kielen metaforisuudella on myös roolinsa uskonnollisen uskon syntymisessä.

Filosofiassa erotetaan usein totuuden kriteeri totuuden määritelmästä. Tietoa hankkiessaan ihminen tarvitsee yleensä nimenomaan totuuden kriteeriä ja näkemystä siitä, millä väitteitä oikeutetaan eli onko oikeutuksen lähde esimerkiksi aistihavainto vai ehkä toisen ihmisen tai tiedeyhteisön esittämä todistajanlausunto. Antirealismia on monenlaista, ja jotkin antirealistiset näkemykset saattavat olla sopusoinnussa kristillisen teologian kanssa. Piispojen kritiikki kohdistuu myös sellaisiin relativismin ja skeptisismin muotoihin, joiden mukaan perimmäistä totuutta ei ole tai ihmiset eivät kykene saavuttamaan sitä. Jälkimmäinen skeptinen ajatus sopinee kuitenkin yhteen sen puheenvuorossa esitetyn ajatuksen kanssa, että viisauteen kuuluu tieteen rajojen tunnustaminen.

Piispojen puheenvuoro on painavaa arvokeskustelua. Siinä korostetaan, että pitää arvioida sellaisia ajattelutapoja, jotka ovat synnyttäneet ympäristökriisin kaltaisia suuria ongelmia. Vaikuttava on myös maininta, että paavi Franciscus ylistää tiedettä ja teknologiaa, mutta arvostelee samalla asennetta, jossa luomakunta nähdään vain hyödyn ja jatkuvan kehityksen raaka-ainevarastona. Tämä on tärkeä huomio aikana, jona välinearvot korostuvat sivistyksellisten arvojen kustannuksella.

Mikael Fortelius, evoluutiobiologi

Suomen luterilaisen kirkon piispainkokous asetti vuonna 2018 työryhmän valmistelemaan puheenvuoroa aiheesta ”Tieteiden lahja”. Minut kutsuttiin tuon valmistelutyöryhmän jäseneksi ja vaikka en lopulta voi sanoa olevani kaikilta osin aivan samaa mieltä nyt julkaistun puheenvuoron kanssa olen hyvin iloinen että sain olla mukana. Se oli monella tavalla positiivinen ja avartava kokemus, joka sai minut miettimään uudestaan myös omia mielipiteitäni tieteen ja uskon suhteesta.

Tieteen käytännön harjoittajamisen kannalta on ilmiselvästi helpointa pitää tiede ja usko toisistaan kokonaan erillään. Tieteellisessä teoriassa ei ole mitään erityistä lokeroa uskolle, ei myöskään tieteen menetelmissä. Charles Darwinin aikalainen ja keskustelukumppani, tunnettu amerikkalainen kasvitieteilijä Asa Gray, letkautti esseessä vuodelta 1876 olevansa tieteellisestä näkökulmasta darwinisti, filosofialtaan vankkumaton teisti ja uskonnollisesti Nikean tunnustuksen kannattaja (Spencer 2009, suom 2018 s. 122). Samassa hengessä edesmennyt paleontologi-kolleegani Stephen Jay Gould kehitti ajatuksen tieteen ja uskon ei-päällekkäisistä pätevyysalueista (nonoverlapping magisteria; NOMA), johon myös piispojen puheenvuorossa viitataan.

Tämän kaltaisia pragmaattisia positioita pidetään usein hengellisesti pinnallisina ja piispojen  puheenvuorossa NOMA hylätäänkin, lähinnä sillä argumentilla, että maailma kuitenkin lopulta on yksi ja jakamaton. Jos näkee maailman samalla kertaa kahdella täysin erillisellä tavalla, tuloksena on pirstoutunut maailmankuva. Piispat perustelevat kantansa hyvin enkä missään nimessä tahdo lähteä amatöörimäiseen kinasteluun tästä filosofisesti monisyisestä kysymyksestä. Olisin kuitenkin mielelläni nähnyt kirkkaamman toteamuksen siitä, ettei tieteen konkreettisessa tekemisessä kerta kaikkiaan ole mitään kohtaa, johon uskon voisi kiinnittää. Tieteen koko olemus sotii sitä ajatusta vastaan, että tiedon kriittinen tarkastelu alistettaisiin jollekin ennalta annetulle, siitä riippumattomalle olettamukselle tai vakaumukselle. Pelkään, että vahvasti uskovaiset ja kenties  filosofisesti harjaantumattomat tieteen harjoittajat tässä kohtaa saattavat suistua valitettavaan erehdykseen. Uskon väkinäinen sijoittaminen tieteen tekemiseen johtaa mielestäni paljon pahemmin pirstoutuneeseen maailmankuvaan ja yleiseen sekasotkuun kuin niiden pitäminen väkisin erillään. Henkilökohtaisesti en koe tässä mitään ongelmaa, omassa elämässäni on tilaa sekä tieteelle että uskolle. Niiden suhde vain ei ole symmetrinen, ne eivät kosketa samoja asioita, eivätkä ne mielestäni myöskään millään lailla häiritse toisiaan. Huomaan siis olevani edelleen käytännön tasolla koko lailla vankkumaton NOMA:n kannattaja.

Äsken sanotulla en tahdo antaa sitä käsitystä, että en näkisi mitään tehtävää uskonnolle omassa  elämässäni yliopiston tutkijana ja professorina. Tiede voi kyllä tarjota vaihtoehtoja tietyn ongelman ratkaisemiseksi, ja jossain määrin myös arvioida, mitä seurauksia kustakin valinnasta saattaisi olla. Se, mitä lopulta tehdään, on kuitenkin arvovalinta, eikä sitä voi tehdä yksinomaan tieteellisin kriteerein. On toki valitettavan paljon esimerkkejä siitä, että uskontoja on käytetty törkeästi väärin poliittisten tarkoitusten ajamiseen mutta kaikkea voi käyttää väärin, tiedettä siinä missä uskontoakin. Tahdonkin tässä omalta osaltani todeta, että kun yliopistomaailman johtajat maailmanlaajuisesti panevat yhä enemmän painoa ulkoa tuoduille arvoille, kuten kilpailulle ja aineellisen hyödyn tuottamiselle, huomaan, että perinteinen kristillinen moraali edelleen tarjoaa sekä vastapainon että varsin käyttökelpoisen kompassin ja kartan päätöksenteon hankalissa karikoissa navigoimiseen. Myös uskonnosta riippumattomia arvojärjestelmiä on tarjolla tähän tarkoitukseen eikä niissä ole mitään vikaa, ne vain tahtovat helposti jäädä vähän abstrakteiksi, vähän samalla tavalla kuin vaikkapa työelämän erilaiset ”hyvät käytännöt” pyrkivät jäämään. Usko menee syvemmälle ja vaikuttaa käyttäytymiseen voimakkaammin, ainakin omaani.

Ei liene mikään salaisuus, että yksi tärkeä syy piispojen nyt julkaisemaan puheenvuoroon on huoli fundamentalistisen ajattelun leviämisestä maassamme. Erityisesti fundamentalistinen luomisusko eli kreationismi on tämän ongelman polttopisteessä. Tämä on ilmiö, johon varmaan kaikki biologiaa työkseen opettavat ovat jossain vaiheessa törmänneet. Itsekin olen usein yliopisto-opettajana kohdannut opiskelijoita, jotka eivät voi hyväksyä biologista evoluutiota koska heillä on se käsitys, ettei ihminen kertakaikkiaan voi samaan aikaan hyväksyä sekä evoluutiota että Raamattua. Tässä kohtaa puheenvuoro on hyvin selkeä: piispojen mukaan evoluutiobiologia ei ole millään tavoin ristiriidassa uskonnon kanssa, eivätkä kreationismin erilaiset variantit, ”intelligent design” mukaan luettuna, ole piispojen kannalta mitenkään toivottuja ilmiöitä. Varsinkin viimeksi mainittu on muuten hyvä esimerkki juuri siitä sekaannuksesta, joka helposti seuraa uskon ja tieteen yhdistämisestä liian konkreettisella tasolla.

Voi vain toivoa, että piispojen kanta otetaan vakavasti maamme koulu-opetuksessa, sekä suunnittelussa että toteuttamisessa. Erityisesti uskonnon ja elämänkatsomuksen opettajilla on tässä keskeinen rooli mutta myös muutamien harvojen kreationistiksi tunnustautuvien biologianopettajien toimintaa olisi kenties syytä arvioida tässä valossa. On äärimmäisen tärkeää tehdä kaikille selväksi, ettei tuota kuviteltua ristiriitaa tieteen ja uskon välillä ole olemassa, tai jos sellaista jossain esiintyy niin sillä ei ainakaan ole luterilaisen kirkon virallista tukea. Jokainen voi siis hyvällä omallatunnolla omaksua samanaikaisesti sekä tieteen että uskon tarjoamat, runsaat ja ihmeelliset lahjat. Ja se, pitääkö yksittäinen vastaanottaja näitä lahjoja omassa päässään päällekkäin vai rinnakkain on lopulta privaatti asia, johon ei ymmärtääkseni ole mitään erityistä syytä puuttua.

Lähteet:

Tieteiden lahja. Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 84. Kirkkohallitus, Helsinki. 2019.

Spencer, N. 2009. Darwin and God. Society for Promoting Christian Knowledge, London. Suom. 2018 Darwin ja Jumala. Tomas von Martens, Helsinki.

Gould, S.J., 1997. Nonoverlapping Magisteria. Natural History 106 (March 1997): 16-22

Jaakko Tahkokallio, historioitsija

Kuten luonnontiede, myös lähes kaikki uskonnot esittävät fyysisen maailman rakennetta ja perimmäistä luonnetta koskevia väittämiä. Historiallisesti kristinusko ei ole muodostanut poikkeusta. Raamattu esittää kuvauksen siitä, miten maailma ja sen ilmiöt ovat syntyneet Jumalan luomistyön tuloksena. Vaikka kristillinen teologinen ajattelu on varhaisista ajoista lähtien ollut avointa myös muille kuin kirjaimellisille tulkinnoille luomiskertomuksesta, Raamatun kuvausta maailman synnystä ja varhaisesta historiasta on kuitenkin pidetty kristittyjen parissa laajasti todenmukaisena suurimman osan kristinuskon historiaa. Myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa kristityt uskoivat esimerkiksi yleisesti, että maailma oli vain muutamia tuhansia vuosia vanha ja että Jumala oli luonut ihmisen ja eri eläinlajit.

Kristinuskoa tunnustavat ihmiset eivät enää yleisesti ajattele näin, ja tämän muutoksen voi jossain mielessä nähdä Raamattuun perustuvien ja tieteellisten maailman selittämisen tapojen kilpailun tuloksena. Kosmologisessa ja biologisessa selittämisessä pyhien tekstien sisältämään informaatioon luottava ajattelumalli on hävinnyt luonnontieteille. Siitä, että yleinen tapa ymmärtää maailma on muuttunut, ei kuitenkaan pidä tehdä hätäisiä johtopäätöksiä kirkon ja tieteen historiallisesta suhteesta. Kuten Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispojen lausunnossa Tieteiden lahja todetaan, kulttuurissamme usein toistuva tarina tieteen ja kristinuskon välillä vallinneesta vuosisatoja kestäneestä taistelusta on nykyisen historiallisen ymmärryksen valossa pahasti vääristynyt. Tämä kertomus luotiin 1800-luvun lopulla silloin käynnissä olleiden kulttuuripoliittisten kiistojen lyömäaseeksi.

Jos tarkastelemme länsimaisen luonnontieteen läpimurtoa uudella ajalla sen historiallisessa kontekstissa, kirkon ja kristillisen teologian rooli tieteen kehityksessä näyttäytyy toisessa valossa. Uuden ajan alun luonnon tieteellinen tutkimus perustui keskiajan teologien ajatukselle rationaalisesta Jumalasta. Tämä oli luonut homogeenisen maailmankaikkeuden, joka toimi kaikkialla pätevien luonnonlakien mukaan. Ajatus maailman tutkittavuudesta ja ymmärrettävyydestä oli tieteen synnylle oleellinen ja pohjimmiltaan teologinen premissi.

Useimmat uuden ajan alun luonnontieteen pioneerit olivat myös henkilökohtaisella tasolla uskovaisia kristittyjä, ja heidän motivaationsa luonnon tutkimiseen oli yhteydessä heidän uskonnollisuuteensa. He olivat kiinnostuneita ratkomaan nimenomaan Jumalan luoman maailmankaikkeuden arvoituksia. Järjen käyttäminen luomakunnan tutkimiseen oli kristillisestä näkökulmasta lähtökohtaisesti hyveellistä toimintaa, sillä järki (ratio) ymmärrettiin ihmisen jumalallisimpana ominaisuutena.

Lisäksi kristillinen kirkko oli luomassa tieteelle oma fyysistä ja sosiaalista tilaa yhteiskunnassa. Tieteen tärkeimmät instituutiot, yliopistot, kehittyivät 1100-luvulta alkaen kristillisen kirkon koulutusjärjestelmän piirissä. Tässä kontekstissa syntyivät myös tieteenalat omina pysyvinä ja traditiota eteenpäin siirtävinä yhteisöinään. Pysyvät institutionaaliset rakenteet ja sukupolvesta toiseen tietoa keräävät ja jalostavat disipliinit ovat olleet tärkeitä tekijöitä tieteen voittokulussa ja erottavat selvästi modernin tieteen esimerkiksi antiikin maailman oppineisuudesta.

Piispojen Tieteiden lahja -lausunto muistuttaa tervetulleella tavalla sekä tieteentekijöitä että kristittyjen yhteisöä kristinuskon ja tieteen yhteisestä historiasta. Historioitsijana haluan kuitenkin kiinnittää huomiota myös lausunnon yhteen katvealueeseen. On ymmärrettävää, että Tieteiden lahja -lausunto keskittyy juuri luonnontieteisiin. Olevaisuuden perimmäistä luonnetta koskeva selittäminen on se kenttä, jossa tieteen ja uskonnollisen maailman selittämisen välillä on ollut myös selviä jännitteitä. Mutta kuten puheenvuorossakin todetaan, suomen kielen sana ”tiede” – toisin kuin esimerkiksi englannin ja ranskan science – pitää sisällään myös ihmistä ja yhteiskuntaa tarkastelevat oppineisuuden muodot.

On hyvä muistaa, että myös ihmistä tutkiva oppineisuus on kehittynyt vähintään yhtä tiiviissä dialogissa kristinuskon kanssa kuin luonnontieteetkin. Samalla tavalla kuin keskiajan teologit toivat Aristoteleen luonnonfilosofian Länsi-Eurooppaan ja yhdistivät sen kristittyyn maailmankuvaan, keskiajan historioitsijat punoivat aineksia antiikin historiallisesta ajattelusta kristityn historiankirjoituksen traditioon. Uuden ajan alussa historian lähdekriittisen tutkimuksen pioneereina toimivat katoliset munkit, bollandistit, jotka pyrkivät seulomaan uskottavat pyhimyslegendat epäuskottavista. Raamatun tekstien tutkimuksella taas oli suuri merkitys modernin filologisen ajattelun ja kielitieteen kehityksessä. Etiikan ja yhteiskuntafilosofian saralla dialogi kristillisen tradition kanssa oli samoin tärkeää läpi uuden ajan alun vuosisatojen, eikä teologian vaikutus filosofiaan suinkaan loppunut Friedrich Nietzschen julistamaan Jumalan kuolemaan.

Tämä laajasti ymmärrettynä humanistinen traditio on toki osa tieteen kenttää. Samalla se on yhdessä suhteessa kauempana sekä teologiasta että luonnontieteestä kuin nämä kaksi näennäistä vastapoolia ovat toisistaan. Siinä missä teologia ja luonnontiede ovat kiinnostuneita ikuisista ja muuttumattomista totuuksista, inhimillistä todellisuutta koskevat väittämät ovat aina sidottuja tiettyyn kontekstiin, tiettyyn historialliseen asiavyyhtiin ja tiettyyn arvomaailmaan. Ihmistä ja yhteiskuntaa koskeva tutkimus kietoutuu ihmisenä olemisen ja hyvän elämän ongelmien ympärillä, ja tällöin meillä ei lopulta ole muuta mittapuuta kuin ihminen. Tämä ei tarkoita, että inhimillisen todellisuuden tutkimus olisi mielivaltaista ja totuudellisuuden tavoittelusta vapaata toimintaa – sitä se ei ole, ei ainakaan kenenkään sitä vakavasti harjoittavan mielestä – mutta se tarkoittaa, että inhimillistä todellisuutta koskevat tutkimukselliset väittämät ovat suhteellisia toisella tavalla kuin luonnontieteelliset tai teologiset, maailman perimmäistä luonnetta koskevat väittämät.

Elämämme ottaa lopulta muotonsa suhteellisten totuuksien inhimillisessä maailmassa. Tämä on myös se paikka, jossa vaikkapa uskovainen kristitty ja ateistinen luonnontieteilijä kohtaavat toisensa. Moni ihminen, jonka maailmankuva on perusteiltaan tieteellinen, ei lopulta pääse yli eikä ympäri siitä, että kristinusko on hänestä perimmäisellä, ontologisella tasolla yhtä järkevää kuin usko muinaisiin kreikkalaisiin jumaliin tai joulupukkiin. Samalla hän voi kuitenkin olla tietoinen siitä, miten kristinusko on myötävaikuttanut tieteen kehitykseen, miten paljolti hänen jakamansa ihmisten tasa-arvon idealle perustuva maailmankuvansa on kristinuskon perintöä ja miten tyypillinen ja luonnollinen ominaisuus uskonnollisuus ihmiselle on. Suhteellisten – historiallisten ja kulttuuristen – totuuksien tuntemus edesauttaa ateistisen tieteentekijän ja uskovaisen kristityn mahdollisuuksia ymmärtää ja kunnioittaa toinen toistaan.

Voi miettiä, olisiko paras lääke kulttuuriamme repiviin ristiriitoihin lopulta antaa enemmän tunnustusta juuri ihmistä ja yhteiskuntaa tutkiville oppineisuuden muodoille sekä inhimillisen todellisuuden ilmiöitä kommentoiville taiteille. Luonnontieteiden uskomaton edistys on mahdollistanut materiaalisen hyvinvoinnin ennennäkemättömän lisääntymisen viimeisen sadan vuoden aikana. Samalla se on vaikuttanut voimakkaasti siihen tapaan, jolla hahmotamme yhteiskuntamme kehitystä ja inhimillisten ongelmien ratkaisemisen keinoja. Tänä päivänä monet uskovat, että ihmisyksilöiden ja yhteiskuntien elämään liittyvät ongelmat ratkeavat lopulta matemaattisella optimoinnilla. Kuten monet kristinuskon muodot, myös skientismi lupaa lunastaa ihmisen kokonaan vapaaksi hädästä, ahdistuksesta, ja moraalisista ristiriidoista. Yksinkertaistetuimmissa muodoissaan sekä kristillinen että tieteellinen maailmankuva tarjoavat epäilyttävän helpon ratkaisun vaikeisiin ongelmiin – ratkaisun, joka heijastaa teologian ja luonnontieteen jaettua tieto-opillista lähtökohtaa perimmäisten totuuksien paljastajana.

Epäilen, etteivät inhimillisen todellisuuden ristiriidat kuitenkaan tule koskaan ratkeamaan onnellisuuden matemaattisen optimoinnin keinoin enkä henkilökohtaisesti odota tällaista vapautusta myöskään kristilliseltä lunastukselta. Inhimillinen yhteiskunta on alati muuttuva konfiguraatio, ja ihmisyksilö elää aina jonkinlaisessa onnen ja onnettomuuden välisessä kamppailuasetelmassa. Me joudumme jatkuvasti neuvottelemaan oman olemassaolomme ehtoja sekä itsemme että yhteisömme kanssa. Jotta pystymme käymään näitä neuvotteluja rakentavalla tavalla, tarvitsemme jaettua yleissivistystä.

Luonnontiede on tärkeä osa tätä yleissivistystä, eikä tarkoitukseni ole näillä kommenteilla vähätellä tai kyseenalaistaa sen merkitystä tai piispojen lausunnon arvoa. Mutta ikuisia totuuksia tavoitteleva luonnontiede, sen paremmin kuin teologiakaan, ei aina ole paras – eikä koskaan ainoa huomionarvoinen – lähtökohta niille keskusteluille, jotka koskevat yhteiskuntamme arvoja ja poliittista suuntaa. Yhteiskunnan ja yksilön hyvää elämää koskevat kysymykset ovat aina sidoksissa tiettyyn inhimilliseen tilanteeseen. Kun lähestymme niitä, sellaiset oppineisuuden muodot, jotka tutkivat suhteellista inhimillistä todellisuutta ovat korvaamattoman arvokkaita.

Tästä näkökulmasta ajattelen, että kirkon on erityisen tärkeää muistaa oma luonteva roolinsa näköaloiltaan laaja-alaisen sivistyksen kantajana. Tällainen sivistys on uskonnon ja tieteen vuoropuhelun ja rinnakkaiselon varsinainen elinehto. Suomi ei ole koskaan ollut luonnontieteiden suurvalta, eikä Suomen evankelisluterilainen kirkkokaan ole juuri vaikuttanut luonnontieteiden kehitykseen. Mutta sivistyksen ja koulutuksen esitaistelijana kristillisellä kirkolla on maassamme lähes tuhatvuotinen historia.

Laura Riuttanen, ilmastotutkija

Tieteen arvo itsessään on kiistaton, mutta valeuutisten ja huomiotalouden aikana tutkitun ja punnitun tiedon arvostus ei olekaan itsestäänselvyys. Joskus tiedettä halveksitaan myös uskonnollisin argumentein.

Ilmastotutkijan työssä sillä miten ilmakehän pienhiukkaset toimivat pilvipisaroiden tiivistymisytiminä ei juurikaan ole tekemistä teologian tai uskonasioiden kanssa. Mutta kun aletaan pohtia muuttuvaa ilmastoa, sen syitä ja vaikutuksia ihmisyhteisöihin ja ekosysteemeihin, ja mitä tälle pitäisi tehdä, päästään moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin kirkkojen viisaushistoriasta olisi ammennettavaa: mikä on vastuumme ja paikkamme tällä pallolla? mitä on riittävän hyvä elämä, joka turvaa elinmahdollisuudet myös toisille? miten jaksan toimia toivottomalta tuntuvien haasteiden edessä?

Ilmastonmuutos on asettanut meidät ihmiskuntana ennennäkemättömien haasteiden eteen. Kuinka saamme muuttuvassa elinympäristössä turvattua ruoan, puhtaan juomaveden ja rauhan kaikille yli seitsemälle miljardille ihmiselle tällä yhteisellä planeetallamme? Tiede ei yksin ratkaise ilmastonmuutosta, vaan globaalien haasteiden selättämiseksi tarvitaan meitä ihmisiä, niin uskovia kuin ateisteja, niin kirkkoja kuin tiedeyhteisöjä ja insinöörejäkin. Tarvitaan seurakunnat, kunnat, kaupungit ja kansainväliset yhteisöt. Tarvitaan yhteistyötä ja yhteistä tahtoa yli kansallisvaltioiden, uskontojen ja ideologioiden rajojen.

Sain itse viime vuoden vetää luottamustoimena Suomen evankelis-luterilaisen kirkon energia- ja ilmastostrategiatyöryhmää, joka sai alkuvuodesta valmiiksi strategian ”Hiilineutraali kirkko 2030”. Vastaanotto on ollut myönteinen sekä kirkon piirissä että sen reunamillakin. Eräs kollegani totesikin, että ”kerrankin kirkko tekee jotain hyödyllistä”.

Hedelmistään puu tunnetaan, ja onkin ollut hienoa huomata, miten kirkko toimii monissa tämän maailman kysymyksissä, ilmastonmuutoksen lisäksi esimerkiksi köyhyyttä ja eriarvoistumista vastaan. Hektinen aikamme kaipaa ikiaikaisista kysymyksistä ammentavaa vastavoimaa. On tarpeen tarkastella kriittisesti päämääriämme ja toimintatapojamme.

Lapsuudessa luin muun muassa Esko Valtaojan teoksia. Minuun teki vaikutuksen tiedemiehen asenne: maailmankaikkeuden salaisuuksien ihmettely ja periksi antamaton totuuden etsintä. Samaa asennetta olen tavannut myös kirkossa: älykkäitä ihmisiä pohtimassa avoimesti perimmäisiä totuuksia. Valitettavasti nämä kaksi maailmaa ovat olleet kovin erillisiä, eikä vuoropuhelua ole juuri käyty.

Siksi aloitimme luonnontieteilijöiden ja teologien vuoropuhelut Suomessa vuonna 2013. Arkkipiispa Tapio Luoman ja akateemikko Markku Kulmalan vetämät keskustelut ovat toivottavasti luoneet jotain pohjaa aiheen käsittelylle Suomessa.

Iloitsen tästä kannanotosta ja toivon sen herättävän runsaasti keskustelua, myös kriittistä sellaista, sekä kirkossa että tieteen parissa.

Avoin tutkiva mieli isojen kysymysten edessä on kauneimpia asioita mitä tiedän.

Toimituksen lisäys 28.11. klo 13.33: Artikkeliin on lisätty Laura Riuttasen kommenttipuheenvuoro