Mitä varhaiskristillinen kirkko voi opettaa nykypäivän kristityille?
Kristinuskon ja kristittyjen kohtaamat haasteet ovat nykypäivänä yllättävän samanlaisia kuin antiikin aikana. Miten varhaiskristillisyyttä tutkivan patristiikan avulla voidaan löytää ratkaisuja kohtaamiimme haasteisiin?
Patristiikan tutkimuksella on paljon annettavaa kirkoille, mutta myös yhteiskunnalle. Ennen kuin katsotaan mitä se voisi olla, pitää tietää, mitä patristiikalla tarkoitetaan.
Patristiikka tutkii varhaisen kirkon teologiaa ja käytäntöjä sekä sitä maailmaa, jossa varhaiset kristityt elivät. Vanhastaan patristiikalla tarkoitetaan erityisesti varhaisen kirkon ajattelun ja opetuksen tutkimusta, jolloin keskitytään tekstien tutkimukseen. Nykyään patristiikan tehtävä ja ala ymmärretään usein kuitenkin laajemmin, mitä näkyy osuvasti siinä, että alasta nykyään usein käytetään nimitystä Early Christian Studies. Patristiikkaa tutkivat niin teologit, antiikintutkijat, arkeologit, historiantutkijat, filosofit, kielitieteilijät kuin taidehistorioitsijat, vain muutamia mainitakseni.
Metodien kirjo on laajentunut, samoin tutkimuskohteiden. Viime vuosikymmeninä on havahduttu siihen, että paljon kiinnostavaa ja merkittävää materiaalia on olemassa muillakin kielillä kuin kreikaksi ja latinaksi. Esimerkiksi syyriankielisten tekstien tutkimus on nousussa. Patristiikan tutkijat ovat toki aina olleet kiinnostuneita myös muista kuin kirkon huipputeologeista, mutta on selvää, että nykyään tutkitaan aiempaa enemmän ’toisia’ eli niitä, jotka eivät kuuluneet valtavirtakirkkoon. Paljon tutkitaan myös sitä, miten tavalliset kristityt elivät ja toimivat. Esimerkiksi Carol Harrison on kirjassaan The Art of Listening kirjoittanut antiikin ajan kuulemisen kulttuurista ja Susan Ashbrook Harvey tuoksuista ja niiden merkityksestä (Scenting Salvation).
Lännessä patristisen ajan (eli myöhäisantiikin) ja keskiajan raja voidaan sekä historiallisista että sisällöllisistä syistä piirtää helpommin, mutta bysantissa tällaista rajaa on vaikeaa tehdä. Siksi ajatellaan, että lännen viimeinen kirkkoisä oli Isidorus Sevillalainen (n. 560-636), kun idässä esimerkiksi Symeon Uusi Teologi (949–1022 jKr) voi ihan hyvin olla patristisen tutkimuksen kohteena.
Tutkimuksen laajentumisessa on hyviä ja huonoja puolia. On totta kai hyvä asia, että varhaisen kirkon aikaa tutkitaan monipuolisesti, sillä yhteistyöllä kuva varhaisten kristittyjen ajatuksista, käytänteistä ja ympäristöstä tarkentuu. Toisaalta heiluri on tainnut liikahtaa jo liikaakin toiseen suuntaan. Oxfordin suuressa patristiikan konferenssissa 2019 professori Wolfram Kinzig huomautti, että konferenssiohjelmaa silmäillessä huomio kiinnittyy siihen, että uskontunnustuksen sisältöä käsitellään tosi vähän. Kun professori Elizabeth Clark 1990-luvulla vaati, että alalla pitäisi olla enemmän historiatutkimusta ja vähemmän teologiaa, nyt voisi jo esittää päinvastaisen toiveen. Juuri teologia tekee patristiikasta ainutlaatuisen alan. Ydin ei saa jäädä kaiken muun varjoon.
Mitä postmodernin ajan ihminen saa kirkkoisiltä?
On usein todettu, että oma aikamme muistuttaa monin tavoin myöhäisantiikin aikaa. Yhteiskunta on murroksessa ja monet ihmiset ovat huolissaan tulevaisuudesta. Luonnonkatastrofit, erilaiset konfliktit ja hallitsemattomat muuttoliikkeet leimaavat kumpaakin aikaa. Erilaiset kielet ja kulttuurit kohtaavat. Ensimmäisillä vuosisadoilla kristinusko oli vähemmistöasemassa muiden uskontojen keskellä, koska se oli vasta syntynyt, ja meidän aikanamme lännessä on tultu samantapaiseen tilanteeseen sekularisaation seurauksena. Tyypillistä molemmille aikakausille on, että ihmiset valitsevat uskonnoista itselleen sopivia palasia, eikä voida lähteä siitä, että kaikilla olisi samanlainen maailmankuva tai ihmiskuva.
Voikin ajatella, että meidän aikamme voi oppia jotakin varhaisten kristittyjen ajatuksista ja valinnoista. Myöhäisantiikissa kristinusko lähti leviämään nopeasti ja luotiin paljon uutta. Syntyi valtava määrä teologiaa, perustettiin ensimmäiset sairaalat, ruvettiin määrätietoisesti auttamaan köyhiä ja kristillinen taide lähti kehittymään. Kristittyjen piti ratkaista, miten toimitaan, kun ympäröivän kulttuurin arvot eivät välttämättä ole samat kuin kirkossa. Vähän myöhemmin, 300-luvun loppupuolella, heidän pitikin jo ratkaista, miten toimitaan, kun ollaankin enemmistössä ja poliittisen vallan äärellä. Miten tämä kaikki oikein tapahtui? Miten uusia ajatuksia ja käytäntöjä perusteltiin?
Esimerkkeinä yhteiskunnallisista kysymyksistä, joihin patristinen tutkimus voi tuoda tarpeellisia näkökulmia ovat esimerkiksi ihmisarvo, vastuu luonnosta, vastuu toisista ihmisistä, lasten oikeudet sekä omaisuuden hallinta.
Annan tässä vain yhden esimerkin. Nykyään puhutaan paljon siitä, että itsekkyys on lisääntynyt. Sekä yksilöt että ryhmät ajavat omaa etuaan ja katsovat, että se on ihan oikein. Luonnonvaroja tuhlataan ja luontoa tuhotaan. Kirkkoisillä ja -äideillä on tähän paljonkin sanottavaa aina luomakunnan biodiversiteetin ihastelusta (Basileioksen Hexaemeron) vastuun, lähimmäisenrakkauden ja kohtuullisen elämäntavan opettamiseen (lukekaa vaikka Johannes Khrysostomoksen tai Augustinuksen saarnoja tai erämaaäitien viisauksia). Kristillisen etiikan mukaan ihmisten arvo perustuu luotuisuuteen, ei siihen, kuinka hyödyllisiä he ovat tai mihin ryhmään he kuuluvat. Yhteisöllisyys ja se, että jokaisella on oma tehtävänsä yhteiseksi hyväksi, on keskeinen asia varhaisen kirkon teologiassa.
Raamattua ja filosofiaa
Kirkkoisät olivat kaikki raamattuteologeja. Kaikki he elivät kirkossa ja osallistuivat sen elämään. Suurin osa toimi piispoina ja näin ollen saarnasi säännöllisesti Raamatun tekstien pohjalta. Raamatun tekstien reseptiohistorian tutkiminen on tavattoman mielenkiintoista ja tärkeää, koska sen avulla saadaan tietoa siitä, mitkä tekstit olivat keskeisiä kirkossa ja miten ne ymmärrettiin. Mitä asioita ja tekstejä pidettiin niin keskeisinä, että ne kuuluivat kasteopetukseen, ja mistä teksteistä saarnattiin?
Nikaian (325), Konstantinopolin (381) ja Khalkedonin (451) trinitaariset ja kristologiset muotoilut ymmärretään oikein vain, jos ne nähdään pyrkimyksinä selittää ymmärrettävästi Raamatun opetus kummastakin aiheesta. Vaikka muotoiluissa käytetään filosofiaa ja sen terminologiaa, niitä ei ole kirjoitettu autonomisina filosofina kokonaisuuksina.
Suurin osa kirkkoisistä tunsi hyvin oman aikansa filosofioita ja käytti osaamistaan tehdessään teologiaa. Toisen vuosisadan apologeetit, kuten esimerkiksi Justinos Marttyyri, Aristides ja Athenagoras (joiden kaikkien teoksia on äskettäin käännetty suomeksi) pyrkivät esittämään kristinuskon sisällön oman aikansa ihmisille kielellä, jota he ymmärsivät. Myöhemmät kirkkoisät ilmaisivat usein kristinuskon sanoman oman aikansa filosofioiden avulla.
Edellä mainitsin samankaltaisuuksia postmodernin ajattelutavan ja antiikin maailman välillä. Yksi yhdistävä tekijä on ajatus, että monien mielestä monenlaiset totuudet voivat elää rinnakkain ja ihminen voi itse koota itselleen sopivan näkemyksen maailmasta. Samantapaisessa maailmassa kristilliset kirjoittajat katsoivat voivansa sanoa mikä on totta ja mikä ei. Toisen vuosisadan loppupuolella, aikana, jolloin Uuden testamentin kaanon ei vielä ollut ihan selvä, Irenaeus ja Tertullianus pyrkivät antamaan lukijoilleen kriteerejä, joilla opetuksia ja opettajia voi arvioida. Irenaeus veti rajaa gnostilaisuuteen, Tertullianus Marcioniin. Kriteerejä olivat ennen muuta ”uskon sääntö”, apostolisuus ja se, että pystytään osoittamaan, miten oppi on periytynyt apostoleilta eteenpäin.
Ihmiselle tärkeitä kysymyksiä
Varhaisen kirkon tekstejä käännetään nykykielille ja niitä luetaan itse asiassa aika paljon. Augustinusta suomentanut patristiikan tutkija Timo Nisula tuumii, että näissä teksteissä monia lukijoita kiinnostaa sama kuin science fictionissa: niissä on samaan aikaan tuttua ja vierasta.
Kirkkoisät kirjoittavat aivan keskeisistä asioista. Miten voi elää onnellisen elämän? Miten kasvatetaan lapsia? Miten voi oppia tuntemaan Jumalan? Miten voin kasvaa kristittynä? Miten eletään toisten ihmisten kanssa? Saarnoissa selitetään Raamattua välillä nykyihmiselle tutulla tavalla, mutta välillä niistä löytyy myös yllätyksiä.
Antiikin tekstit ovat myös kauniita. Suurin osa kirkkoisistä oli koulutukseltaan reetoreita, eli puhetaidon ammattilaisia. Se näkyy.
Nykyajan ihmisen (ja varsinkin teologin) on hyvä tajuta, että monia asioita on pohdittu jo paljon ennen meitä, ja on kiinnostavaa nähdä, minkälaisia vastauksia myöhäisantiikin ihmiset antoivat omana aikanaan. Myös monia virheitä on tehty ennen meitä, eikä niitä tarvitse toistaa.
Korjauksia, tarkennuksia, uusia näkökulmia
Teologianhistorian oppikirjoissa saman virheet toistuvat vuosisadasta toiseen, vaikka tutkimus on osoittanut ne vääriksi tai puutteellisiksi. Niinpä edelleen opiskelijoille kerrotaan, että Tertullianus sanoi ”credo, quia absurdum” (mitä hän ei koskaan sanonut), ja että hän erosi katolisesta kirkosta (mitä nykytutkimus pitää hyvin epätodennäköisenä). Donatolaisista annetaan usein edelleen Augustinuksen maalaama polemiikin värittämä kuva, vaikka tutkimus on jo pitkään tuonut esiin donatolaisten omaa ääntä ja pyrkinyt antamaan tasapuolisemman kuvan tuosta kiistasta. Sama koskee Nestoriosta ja ns. ”nestoriolaisia”. Näkökulman vääristymiä on syntynyt silloinkin, kun teologisia tekstejä tulkitaan irrallaan teologiasta, esimerkiksi vain valtapolitiikan näkökulmasta.
Olisikin toivottavaa, että oppikirjojen kirjoittajat ja teologian eri alojen edustajat vielä enemmän perehtyisivät tutkimustuloksiin, tapaisivat toisiaan ja keskustelisivat.
Uusista näkökulmista otan esille vain yhden. Tutkimus on muuttanut kuvaa siitä, miten kristinusko ja juutalaisuus aikoinaan erosivat toisistaan ja miten niiden suhde kehittyi. Nykyään nähdään, että prosessi oli pitkä ja tapahtui eri tavoin eri puolilla Rooman valtakuntaa ja sen ulkopuolellakin. Vaikutteet ja ihmiset siirtyivät vielä pitkään rajalinjojen yli. Kumpikin vaikutti toiseensa eriytymisprosessin aikana. Kirkkoisät tai juutalaiset johtajat eivät olleet yhdestä puusta veistettyjä: kummassakin ryhmässä oli monenlaisia näkemyksiä ja käytäntöjä. Tämänkaltaisella tutkimuksella on annettavaa oman aikamme uskontojen kohtaamisen ymmärtämiselle.
Patristiikan tulevaisuus: huolia ja mahdollisuuksia
Yhteisenä huolena patristikoilla eri maiden yliopistoissa on päättäjien keskuudessa vallitseva trendi arvostaa vain sellaista tutkimusta, josta on välitöntä hyötyä tai joka tuottaa rahaa. Patristiikka ei oikein pärjää kummassakaan. Jo alkukielten opiskeluun menee paljon aikaa, samoin siihen, että tutustutaan perusteellisesti menneen ajan kulttuureihin. Alkukielten opetus on monissa maissa vähentynyt, eikä korkeatasoista tutkimusta voi tehdä käännösten varassa. Teologikoulutukseen kuuluu useimmiten sentään (koine)kreikkaa, mutta latinantaidot ovat vähenemässä.
Tutkimuksen painopisteen siirtyminen teologiasta varhaisen kirkon kontekstiin on paitsi antoisaa myös uhka. Jos ei tunneta varhaisen kirkon teologiaa ja sen jatkumoa aina nykyaikaan asti, mikä on enää se syy, miksi juuri varhaisen kirkon ajan tutkimukseen pitäisi satsata niin paljon? Ellei nykyisiä kirkkoja olisi, tuskin kovin moni jaksaisi olla kiinnostunut 100-luvun gnostilaisuudesta tai siitä, mitä donatolaisille tapahtui.
Hienoihin uusiin juttuihin kuuluu ilman muuta tietotekniikan kehitys. Sille, joka tahtoo tutustua paremmin kirkkoisiin ja -äiteihin ja varhaisen kirkon opetukseen, elämään ja käytäntöihin, on yhä enemmän apuneuvoja. Tutkijoiden käytössä on elektronisia tietokantoja, sanakirjoja ja muita apuvälineitä, ja uusia kehitetään koko ajan.
Ekumeniassa patristiikalla on paljon annettavaa. Yhteyttä syntyy jo siitä, että samoissa konferensseissa ja tutkimusryhmissä ortodoksit, katoliset, luterilaiset, baptistit ja vaikka ketkä tutkivat yhdessä yhteisiä kirkkoisiään ja -äitejään ja pyrkivät paremmin ymmärtämään heitä ja heidän ympäristöään. Uusi tutkimus myös auttaa näkemään vanhoja kiistoja uudessa valossa.
Ennen muuta: varhaisen kirkon ihmisiin ja heidän ajatuksiinsa ja elämäänsä tutustuminen on hauskaa. Tekstejä ja tutkimuksia lukemalla heitä oppii ymmärtämään vähitellen aina vain paremmin. Parintuhannen vuoden takaa löytyy hauskoja tapahtumia ja viisaita ajatuksia, mutta tietysti myös asioita, jotka nykynäkökulmasta ovat ongelmallisia.
Lukupaketti kiinnostuneelle
Kannattaa lukea alkuperäistekstejä. Suomen patristisen seuran sivuille on koottu tiedot suomenkielisistä käännöksistä (http://www.suomenpatristinenseura.fi). Netistä löytyy helposti myös käännöksiä muille kielille.
Uusia hienoja opuksia, joiden avulla saa helposti yleiskäsityksen monista asioista ovat: The Oxford Handbook of Early Christian Studies (2008), The Oxford Handbook of Early Christian Biblical Interpretation (2019), Augustine through the Ages (1999) ja omat suosikkini Early Christianity in Contexts – An Exploration across Cultures and Continents (Tabbernee 2014) ja Christianity in Roman Africa – the development of its practices and beliefs (Burns & Jensen 2014).
Opin kehityksestä kiinnostuneille hyviä kirjoja ovat edelleen JND Kellyn klassikot Early Christian Doctrines ja Early Christian Creeds, mutta myös uudemmat Frances Youngin From Nicea to Chalcedon (1983), John Behrin The Nicene Faith (2004) ja The Way to Nicea (2001) sekä Khaled Anatolioksen Retrieving Nicaea (2011).
Suomeksi voi aloittaa käännösten lisäksi vaikkapa näistä: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (af Hällström & Laato & Pihkala 2005) ja Kristillinen usko. Nikean tunnustuksen opas (Thurén & Thurén 2017) sekä patristisen seuran vuosikirjat (2014-).
kuva: Aaron Burden @ Unsplash